Browsing by Title

Tutkimuksen tavoitteena on tarkastella, miten maagisen ja todellisen suhde rakentuu Alejo Carpentierin teoksessa Valtakunta tästä maailmasta (1949). Millainen teoksen todellisuuskäsitys on, kun teosta tutkitaan maagisen realismin ja diktaattoriromaanin kontekstissa? Tutkielma rakentuu siten, että aluksi tarkastellaan lajiteoriaa yleisesti, sen jälkeen maagista realismia ja Carpentierin omaa käsitettä “lo real maravilloso americanoa”. Tämän jälkeen tarkastellaan diktaattoriromaania kirjallisuudenlajina. Kohdeteoksen tulkinta jakautuu kolmeen osaan: ensin analysoidaan yliluonnollisen luonnollistumista teoksen tarinamaailmassa, erityisesti vodoun ja sen rituaalien kautta. Sen jälkeen analysoidaan Henri Christophen diktatuurin kuvausta. Lopuksi tarkastellaan teosta lajien leikkauspisteessä, erityisesti historian toistumisen teeman kautta. Teosta verrataan maagisen realismin kannalta Gabriel García Márquezin teokseen Sadan vuoden yksinäisyys (1967) ja diktaattoriromaanin kannalta saman kirjailijan teokseen Patriarkan syksy (1975). Tutkimuksen perusteella teoksen Valtakunta tästä maailmasta todellisuuskäsitys rakentuu yliluonnolliset tapahtumat hyväksyvästä todellisuuskäsityksestä, mutta myös todelliseen historiaan pohjautuvista uskomattomista tapahtumista. Teoksen taianomaisuus kumpuaa erityisesti vodoun rituaaleista ja niiden avulla tapahtuvista asioista, esimerkiksi muodonmuutoksista. Teoksessa on myös muita yliluonnollisia tapahtumia, jotka sulautuvat luonnolliseksi osaksi teoksen tarinamaailmaa. Todellisen historian uskomattomat tapahtumat linkittyvät Haitin vallankumoukseen ja Henri Christophen mahtipontiseen diktatuuriin. Tutkimus osoittaa, että maagisen realismin ja diktaattoriromaanin piirteet sekoittuvat teoksessa eikä niitä voi täysin erottaa toisistaan. Vastaavasti näin on vertailuteosten kohdalla.

Tässä pro gradu -tutkielmassani tutkin maallikkotulkkausta keskittyen erityisesti lasten toimintaan maallikkotulkkeina sekä tarkastelen lapsitulkkien kokemuksia tulkkaustilanteista. Työni sijoittuu translatorisen toiminnan teoreettiseen viitekehykseen, jossa tarkastelen ammatillisen tulkkauksen ja maallikkotulkkauksen eroja sekä lasten roolia tulkkeina ja kielenvälittäjinä. Menetelmäni on kirjallisuuskatsaus ja toteuttamani kysely, ja analyysissa peilaan kyselyyn vastanneiden kokemuksia lapsitulkkina toimimisesta kirjallisuuskatsauksessa esiin tulleisiin aiempien tutkimusten tuloksiin. Työn tavoitteena oli tutkia, mitä lapsitulkeista tiedetään aiempien tutkimusten perusteella ja selvittää kyselyn avulla, miten nämä asiat näkyvät käytännössä. Suomessa tulkin ammattinimike ei ole suojattu, joten kyseistä toimintaa voi harjoittaa kuka vaan ja myös lapset toimivat toisinaan tulkkeina, useimmiten perheelleen tai muille tutuille. Perheen muuttaessa uuteen kotimaahan lapsi omaksuu usein kielen vanhempiaan nopeammin ja näin toisinaan tilanteen pakosta lapsi toimii vanhemmilleen tulkkina. Suomessa lapsitulkkeja on tutkittu melko vähän, muualla maailmassa lapsen roolista tulkkina tiedetään enemmän. Translatorinen toiminta kattaa sekä kirjallisen kääntämisen että suullisen kääntämisen eli tulkkauksen. Tulkkauksen tutkimuksessa translatorinen toiminta kattaa sekä ammatillisen että ei-ammatillisen tulkkauksen, jota maallikkotulkkaus edustaa. (Kolehmainen & Koskinen & Riionheimo 2015: 372–375.) Työssä raotan myös tulkkauksen ammatillista puolta ja asioimistulkkien ammattivaatimuksia, mutta pääosin keskityn ei-ammatilliseen puoleen. Kyselyn avulla selvitin alle 13-vuotiaana Suomeen muuttaneiden venäjänkielisten lasten tulkkausta, ja aineiston analyysin tarkoituksena oli selvittää, miten paljon venäjänkielisten maahanmuuttajaperheiden lapset ovat lapsena tulkanneet, mitä tuntemuksia heillä oli lapsena tulkkaamisesta ja missä sekä kenelle he ovat lapsena tulkanneet. Lisäksi halusin tietää vastaajien omia ajatuksia lapsitulkki-ilmiöstä. Tutkimukseni taustaoletuksena oli, että lapsi, jonka vanhemmista ainakin toisen äidinkieli on venäjä, on toiminut tulkkina vanhemmalleen Suomessa. Vastaajina oli viisi aikuista. Vastaajiksi valitsin henkilöitä, joilla ainakin toisen vanhemman äidinkieli on venäjä. Kielipariksi rajasin suomi–venäjä. Aiemmissa tutkimuksissa on käsitelty muun muassa lasten roolia sotatulkkeina tai kielenvälittäjinä (Kujamäki & Paloposki 2015), sekä lasten toimintaa tulkkeina terveydenhuollossa ja vanhemmilleen (ks. esim. Russell & Morales & Ravert 2015; Pilke & Kolehmainen & Penttilä 2015). Aiemmat tutkimukset osoittavat, että lapset toimivat tulkkeina hyvin erilaisissa tilanteissa: kotioloissa, vanhempainilloissa, juridisissa asioissa jne. Lasten käyttämät tulkkaustekniikat olivat osittain samoja kuin ammattilaisten, sillä lapset käyttivät esimerkiksi prima vistaa, tiivistämistä ja parafraaseja. Tämän kyselyn vastaajat kertoivat tulkanneensa lapsena esimerkiksi KELAlla, poliisilla, sosiaalitoimistossa ja koulussa ja tulkkaustekniikoista käyttäneensä ainakin prima vistaa. Kyselystä saadut vastaukset olivat siis hyvin samanlaisia kuin aiemmissa tutkimuksissa, sillä vastaajat olivat tulkanneet samanlaisissa paikoissa ja käyttäneet samoja tulkkaustekniikoita kuin aiemmissa tutkimuksissa oli tullut ilmi. Huomattavana erona lienee se, että aiemmat tutkimukset ovat painottaneet hieman enemmän lasten vähintään neutraalia suhtautumista tulkkaamiseen, kun taas tämän kyselyn vastaajien vastauksissa on laajasti havaittavissa myös negatiivista suhtautumista lapsena tulkkaamiseen.

Tutkimus käsittelee maahanmuuttoon liittyviä kommentteja yhden suurimman tšekkiläisen uutissivuston (www.idnes.cz) keskustelufoorumilla. Tarkastelussa on 46 kappaletta www.idnes.cz -sivuston maahanmuuttoon liittyviä uutisia vuodelta 2017. Analyysissä on kiinnitetty erityistä huomioita uutisten kommenttiosioihin, joihin sivuston käyttäjät voivat jättää oman näkökantansa ja mielipiteensä uutisiin. Teoriataustana tutkimuksessa on käytetty diskurssianalyysiä nojaten erityisesti Arja Jokisen ym. teokseen Diskurssianalyysi: Teoria, peruskäsitteet ja käytäntö (2016) sekä Norman Faircloughin tuotantoon. Pääasiallisia tutkimuskysymyksiä on kaksi. 1. Minkälaista keskustelua maahanmuutosta käytiin Tšekin yhden suurimman verkkouutissivuston (www.idnes.cz) kommenttikentillä vuonna 2017? sekä 2. Minkälaisia diskursseja kommenteissa on havaittavissa? Tutkimus on tehty rajaamalla uutissivustolta vuonna 2017 ilmestyneet maahanmuuttoa koskevat uutiset, jotka liittyvät jollakin tavoin kohdemaahan Tšekkiin. Tämän jälkeen uutisten kommenttifoorumeilta on lajiteltu ja analysoitu käyttäjien jättämiä kommentteja diskurssianalyysia apuna käyttäen. Kommentit on tarkemmin luokiteltu seitsemään eri diskurssityyppiin ja analysoitavat uutiset aihepiireittäin viiteen eri osa-alueeseen. Aineistosta löytyneet seitsemän diskurssityyppiä ovat: ksenofobian ja epäluulon diskurssi, uhan diskurssi,”not in my backyard” -diskurssi, vapauden diskurssi, rasismin vastainen diskurssi, vastuun diskurssi sekä hyödyn diskurssi. Analyysin pohjalta voidaan tehdä monia johtopäätöksiä, mutta tutkimusta ei voida pitää minkäänlaisena yleispätevänä kuvana tšekkiläisten asenteista maahanmuuttoa kohtaan, vaan ainoastaan diskurssianalyysinä tietyistä internetissä käydyistä keskusteluista hyvin rajatulla käyttäjäkunnalla, aikavälillä ja foorumilla. Kommenttikenttien keskustelu on hyvin polarisoitunutta, ja maahanmuuttovastaisuus sekä ksenofobia näkyy kommenteissa selkeästi. Eriäviä mielipiteitäkin kuitenkin esitetään vetoamalla erityisesti vastuun diskurssiin. Kommenteissa hyvin usein myös erotellaan maahanmuuttajat niin sanottuihin toivottuihin (muun muassa slovakialaiset ja ukrainalaiset) ja ei-toivottuihin (erityisesti islaminuskoiset ja afrikkalaiset). Tällaisella jaottelulla voi olla hyvin negatiivisia seurauksia. Analysoitavista uutisista on lisäksi huomattavissa Tšekin politiikan maahanmuuttokriittisyys ja sen vaikutus yleiseen ilmapiiriin.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Opinnäytetyöni on terminologinen sanastotyö, jossa sovellan käsiteanalyysia sanastotyön menetelmänä. Opinnäytetyö käsittelee Maahantulolupia sanastotyön ja käytettävyyden näkökulmista tarkasteltuna. Tavoitteenani oli laatia maahantulolupakäsitteitä koskeva sanasto ja tarkastella termien käytettävyyttä. Lähdeaineistonani olen käyttänyt julkista auktorisoitua aineistoa, sopimus- ja lakitekstejä, joita viisumivirkailija joutuu päivittäisessä työssään soveltamaan ja tulkitsemaan: EU:n viisumisäännöstöä sekä Euroopan yhteisön ja Venäjän federaation välistä sopimusta Euroopan unionin ja Venäjän federaation kansalaisille myönnettävien viisumien myöntämisen helpottamisesta. Yleiskielisyydestään huolimatta maahantuloasiat ovat oma erikoisalansa. Käytännön työssäni maahantuloasioiden parissa olen huomannut, että varsinkin alussa uuden virkailijan perehtyessä aiheeseen kaksikielisestä terminologisesta sanastosta vastinepareineen saattaisi olla apua. Lisäksi joillakin maahantulotermeillä on venäjän kielessä useita, lähes synonyymisia vastineita, eikä virkailijan ole välttämättä yksinkertaista päättää, mikä niistä olisi sopivin vaihtoehto. Tämän vuoksi tarkastelen joitakin valitsemiani käsitteitä myös käytettävyyden näkökulmasta. Terminologisen käsiteanalyysin avulla pyrin selvittämään maahantulolupia koskevan tärkeimmän käsitteistön venäjänkieliset vastineet. Sanaston lähdekieli on suomi ja vastinekielenä venäjä. Tutkielman alussa perehdytään lyhyesti terminologisen sanastotyön teoriaan. Analyysiosuudessa tarkastellaan jokaista valittua käsitettä erikseen. Suuri osa termeistä on yleiskielisiä ja niiden yleiskielinen merkitys on kaikille ymmärrettävä, mutta kun ne nimeävät hallinnon erikoisalan käsitteitä, ne vaativat tarkempaa tarkastelua terminologisen sanastotyön ja käytettävyyden näkökulmasta. Olen työssäni noudattanut sanastotyön periaatteita ja niissä esitettyä työjärjestystä: lähdeaineistojen valinnan jälkeen valitsin termiehdokkaat, joista etenin termi-inventaarion avulla käsitenalyysiin ja määritelmien kirjoittamiseen käsitejärjestelmien avulla. Lopuksi etsin termeille venäjänkieliset vastineet. Analyysissa lähdin liikkeelle käsitteestä maahantulolupa ja sen alakäsitteitä oleskelulupa ja viisumi. Tarkastellessani maahantulolupia käsitepiirteiden avulla, huomasin, että molemmissa maahantuloluvissa oleellista on matkan tai oleskelun tarkoitus ja kesto. Lisäksi voitiin erottaa matkan tai maahantuloluvan alueellinen rajaus. Analyysin kautta tuli esille, että lähdeteksteistä löytyvät määritelmät saattavat olla piilossa: määritelmien löytämiseksi laki- ja sopimusteksteistä on nähtävä erityistä vaivaa. Viisumivirkailijalle asiakirjat ja käsitteistö ovat tuttuja, sillä kokemuksen kautta hän on alan asiantuntija ja osaa etsiä oikean tiedon. Virkailijan näkökulmasta tulisikin arvioida erityisesti venäjänkielisen vastineen valinnan ongelmaa. Monilla käsitteillä on useita synonyymisia vastineita, joista pitäisi valita suositeltavat vastineet. Tämä parantaisi viestin perille menoa ja edistäisi vähitellen myös käsitteiden johdonmukaista käyttöä. Tarkasteltaessa tutkielman tuloksena syntynyttä sanastoa asiakkaan näkökulmasta, on otettava huomioon, että asiakas voi edustaa mitä tahansa ryhmää tai yhteiskuntaluokkaa eikä välttämättä osaa hakeutua oikean tiedon äärelle. Erilaiset internetin keskustelupalstat tai muut epäviralliset lähteet voivat näin ollen huonontaa ja jopa haitata asiakkaan asemaa: jos käsite on määritelty epävirallisissa yhteyksissä huolimattomasti vailla asiantuntijuutta voi epätarkka tai jopa virheellinen informaatio pahimmillaan vaikeuttaa asiakkaan maahantulolupaprosessia. Sanastoa laadittaessa, tulisikin ottaa huomioon asiakkaan tarpeet hyödyntämällä määritelmien laatimisessa käytettävyyden kriteereitä: mielikuvaa käsitteen sisällöstä, sekoittumisen vaaraa käsitteen ja sen vieruskäsitteiden välillä sekä kielellistä käytettävyyttä. Termien kielellistä käytettävyyttä arvioitaessa ja kaksikielistä sanastoa laadittaessa tulee niin ikään pyrkiä huomioimaan kohderyhmän heterogeenisyys ja määritelmien kielen tulee säilyä yleiskielisenä. Termien käytön yhdenmukaistaminen on ensiarvoisen tärkeää sekä vastaanottajan (viisuminhakija) että virkailijan näkökulmasta. Yhdenmukainen viestintä ja termivalinta edesauttavat ymmärtämistä ja palvelevat näin ollen yhteisiä tarkoitusperiä: mahdollisimman hyvää asiakaspalvelua ja lain ja asetusten mukaista päätöksentekoa.

Maapalloa uhkaavan ekokriisin ytimessä on ihmisen mieli, jonka taipumukset ja ajatusmallit ohjaavat tuhoisaa globaalia kehitystä. Tässä tutkielmassa tarkastellaan, miten tämä ilmenee Margaret Atwoodin romaanitrilogiassa Oryx and Crake (2003), The Year of The Flood (2009) ja MaddAddam (2013). Teossarja yhdistää eko- ja kriittisen dystopian sekä postapokalypsin lajipiirteitä, joiden myötä se ottaa kantaa aikamme uhkakuviin ja ihmismielen rooliin niiden synnyssä. Tutkielmassa analysoidaan, miten trilogia kuvaa ihmisen ja muiden lajien mieliä ennen ja jälkeen ihmiskunnan tuhon. Tutkielman viitekehyksenä on fiktiivisten mielten teoria, joka avulla voidaan analysoida narratiiveihin rakentuvia mieliä. Alan Palmerin kehittämän teorian mukaan fiktiiviset mielet ovat mimeettisiä ja niitä tulkitaan samoin kuin oikeita mieliä, minkä seurauksena myös mielen sosiaalisuus on fiktiossa olennaista. Palmerin teoriaa täydennetään luonnottomien mielten tutkimuksella, joka tarkastelee, miten fiktio pystyy ylittämään mimeettisyyden rajat ja luomaan mielikuvituksellisia, luonnottomia mieliä. Lisäksi tukeudutaan David Hermanin ajatuksiin siitä, miten fiktio voi kuvata eläinten kokemusmaailmaa. Fiktiiviset mielet ilmenevät monimuotoisina ja monin tavoin, mutta pohjimmiltaan ne kaikki palvelevat teoksensa teemoja ja taiteellista kokonaisuutta. Tutkielmassa havaitaan, että yhteisöjen mielet määrittävät monilta osin yksilöiden mielenmaisemaa ja toimintaedellytyksiä Maddaddam-trilogian maailmassa. Moraalittomat korporaatiot käyttävät valtaa säälimättömästi ja suhtautuvat ihmisiin kulutushyödykkeinä. Tiiviit perhe- ja ystävyyssuhteet loistavat poissaolollaan, jolloin yksilöt ajelehtivat performatiivisesta identiteetistä toiseen ilman kiintopisteitä ja tarrautuvat turruttavaan viihteeseen. Sen kohinaan hukutetaan myös tunteet, arvot ja suuret kertomukset, joiden jättämä tyhjiö täyttyy tiedeuskolla ja kvantitatiivisella markkinalogiikalla. Toisenlaisen ihmismielen mallin näyttää Herran tarhureiden yhteisö, joka muodostaa tiiviin intermentaalisen yksikön ja jonka jakamat arvot ja kertomukset kantavat yhteisön jäseniä yli ihmiskunnan tuhon. Selviytyneiden mieltä uhkaa niin yksinäisyys kuin traumatisoituminenkin, mutta sinnikkyyden, menneisyydestä ammennetun voiman ja merkityksellisyyden palautumisen avulla elämä jatkuu. Selviytyneet ihmiset joutuvat jäsentämään uudelleen suhteensa eläimiin. Erityisesti gemakkojen ja crakeläisten muuntogeeniset lajit pakottavat tarkastelemaan ihmisen mieltä uusista näkökulmista ja osoittavat, että antroposeenin jälkeen tulevat mielet voivat olla yhtä aikaa tuttuja ja vieraita. Fiktiivisten mielten tarkastelu osoittaa, että Maddaddam-trilogiassa ihmiskunnan mielenmaisema ja sen kehystämät yksilöiden mielet ovat avainasemassa niin ympäristön kuin ihmiskunnankin tuhossa. Ihmismielen on kuitenkin mahdollista jäsentää uudelleen suhteensa ympäristöönsä ja sen myötä luoda kestävämpi tulevaisuus.

Tutkielma käsittelee uudemman taidevalokuvan aikakysymyksiä kuvataiteilija Marko Vuokolan The Seventh Wave -valokuvasarjan kautta. Tutkielmassa käsitellyt kolmekymmentäyksi sarjan teosta koostuvat kaikki kahdesta neliön muotoisesta valokuvasta, jotka ovat rajaukseltaan identtiset. Vaikka näkymä on periaatteessa sama kummassakin kuvassa, kuvaushetkien välissä kulunut aika muuttaa kuvien maisemaa. Eroavaisuudet kuvien välillä huomaa, kun kahta kuvaa vertaa toisiinsa. Tutkielmassa tarkastellaan The Seventh Wave -valokuvasarjan avulla erilaisia tapoja, joilla aika voi olla läsnä nykytaideteoksessa tai sen katsomiskokemuksessa. Tärkeitä ajan käsitteitä ovat hetki, kesto ja aika. Tutkimus etenee näitä käsitteitä seuraten. Ensimmäisessä käsittelyluvussa keskitytään kysymyksiin erilaisten kuvien luonteesta ja niiden suhteesta hetkeen. Seuraavassa luvussa ovat pääosassa ne keinot, joilla ajallinen kesto voidaan tuoda mukaan taideteokseen. Viimeinen käsittelyluku pureutuu ajan kokemukseen ja siihen, voiko taideteos synnyttää tai välittää katsojalleen ajallisen kokemuksen. Keskeisiä kysymyksiä ovat, miten taideteos voi luoda ajallisia kertomuksia, viestiä ajan kulumisesta tai synnyttää katsojalleen vahvasti ajallisen kokemuksen. Tutkielman teoreettinen pohja on pitkälti valokuvatutkimuksessa. Erityisesti valokuvan ontologiset kysymykset ovat mielenkiintoisia valokuvan aikasuhteen kannalta. Tutkimuksessa tarkastellaan myös niitä erilaisia kerronnallisia keinoja, joilla aika voidaan tuoda mukaan taideteokseen. Tutkimus esittelee monipuolisesti liikkeen kuvauksen historiaa. Tutkielma nostaa tärkeään asemaan myös ajallisen kokemuksen ja sen, millä tavalla taideteoksen katsoja voi aistia ajan kulumisen teosta tarkastellessaan. The Seventh Wave -valokuvasarjan aihepiiristä johtuen myös maisematutkimuksen kysymykset painottuvat työssä. Tärkeään asemaan nousevat pysähtyneisyyden sijaan maisemassa tapahtuva muutos ja liike. Marko Vuokolan The Seventh Wave -sarjan kuvissa ajalliset kertomukset rakentuvat kahden kuvan väliin. Ne tallentavat muutosta ympärillämme ja korostavat hidasta liikettä, joka jää usein huomaamatta. Tutkielman tuloksena voidaankin nähdä, että uuden taidevalokuvan ajasta puhuttaessa ajallisen keston käsite nousee usein tärkeään asemaan. Pitkät valotusajat, sarjallisuus ja menneeseen eri tavoin viittaaminen tuovat ajan mukaan taidevalokuviin. Sen lisäksi, että taiteilijoiden valitsemat lähestymistavat ovat aikaa vaativia, he ovat usein kiinnostuneita henkilökohtaisista ja jaetuista kokemuksista, tarinoista ja muistoista. Myös Vuokolan The Seventh Wave -sarjan kuvissa kokemus ajan kulumisesta syntyy ennen kaikkea katsomiskokemuksessa. Valokuvissa ajallisuus pohjautuukin usein kahden aikatason, kuvan ottohetken ja tarkasteluhetken, kohtaamiseen.

Kotiapulaisen työ oli tyypillinen ammatti maaseudulta Helsinkiin muuttaneiden nuorten naisten parissa vielä 1950-luvulla. Ammatti kuitenkin katosi miltei kokonaan Suomesta 1970-luvun kuluessa. Pro gradu –tutkielmassani tarkastelen sotien jälkeisten vuosikymmenien kotiapulaisuutta Helsingissä. Pääasiallisena lähdeaineistona käytän muistietoa. Keskeisiksi teemoiksi nousevat kotiapulaisina työskennelleiden naisten kohdalla heidän kokemuksensa luokasta, maalaisuudesta ja naiseudesta. Nämä kolme kategoriaa eivät erikseen riitä selittämään kotiapulaisten asemaa helsinkiläisessä kaupunkiympäristössä ja heidän ylä- ja keskiluokkaa edustavissa isäntäperheissään. Luokka, maalaisuus ja naiseus muodostavat risteämän, intersektion, ja saavat siten erilaisia merkityksiä suhteessa toisiinsa. Näin ollen esimerkiksi kotiapulaisten naiseus määrittyi ulkopuolisten silmissä ennen kaikkea työväenluokkaisuuteen tai maalaisuuteen liitettyjen stereotypioiden kautta. Suomalainen kirjallisuus ja viihdeteollisuus ovat olleet luomassa stereotyyppistä kuvaa palvelusväestä ja kotiapulaisista jo 1900-luvun alusta lähtien. Tämän tutkielman kotiapulaiset törmäsivät usein näihin ennakkoluuloihin. Tärkeäksi teemaksi kotiapulaisina työskennelleiden naisten kohdalla nousee ennen kaikkea koulutuksen merkitys. Mahdollisuudet jatko-opintoihin kansakoulun jälkeen olivat syrjäseuduilla heikot 1950–60-luvuilla. Sotien jälkeinen kotiapulaisuus Suomessa näyttäytyy pitkälti keinona päästä kaupunkien jatkuvasti laajenevan opintotarjonnan pariin. Asuntopulasta kärsivässä pääkaupungissa kotiapulaisena työskentely tarjosi maalta muuttaneille tytöille toimeentulon lisäksi asunnon. Työnantajat ymmärsivät tilanteen viimeistään 1960-luvulla ja houkuttelivatkin tyttöjä kotiapulaisiksi usein mahdollisuudella opiskella iltaisin. Ylempää luokkaa edustava isäntäväki myös kannusti kotiapulaisiaan opiskelemaan. Kotiapulaisuus toimi läpikulkuammattina maalta kaupunkiin muuttaneiden tyttöjen parissa. 40-luvulla syntynyt sukupolvi ei suunnitellut jäävänsä alalle pitkään ja sitä pidettiin yleisesti alhaisen statuksen ammattina. Sodat ja niiden jälkeiset laajat ja nopeat yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja taloudelliset muutokset loivat eri sukupolvien välille hyvin erilaiset odotushorisontit ja elämänkokemukset. Kotiapulaisten kohdalla tarkastelen sukupolvien välistä eroa 1900-luvun alussa syntyneiden vanhojen uskollisten ja 1940-luvulla syntyneiden nuorten likkojen kautta. Lapsettomat ja naimattomat vanhat uskolliset edustivat ideaalia kuvaa ahkerista ja lojaaleista kodin hengettäristä, jotka viettivät lähes koko elämänsä isäntäperhettään palvellen. Heitä pidettiin usein perheenjäseninä, mikä hämärsi perinteistä työntekijä–työnantaja-suhdetta. Nuorempi kotiapulaispolvi aiheutti sen sijaan usein huolestuneisuutta työnantajissa. Helsingin tarjoamat nuorison huvitukset ja nuorten naisten kiinnostuminen ikäisistään miehistä sai perheenemännät epäilemään apulaistensa sitoutumista työhönsä. Nuorempaa polvea syytettiin myös nöyryyden puutteesta. Alati vähenevä joukko nuoria naisia oli valmis ottamaan perinteisen kotiapulaisen paikan 1970-luvulle tultaessa. Laajeneva naisvaltainen palvelusektori tarjosi houkuttelevamman työpaikan nuorille naisille ja kotiapulaisen ammatti hiipui 70-luvun aikana.

Tutkimus nostaa esiin kaksi vastakkaista näkökulmaa taiteen katsomiseen: toisaalta taide voidaan kokea elitistisenä ja asiantuntijoiden hallitsemana ja toisaalta katsoja passiivisena vastaanottavana tiedon kohteena. Tämä luo myös mielikuvaa siitä, että ns. auktorisoidun tiedon jakamiseen perustuva katsominen ja katsojan vapaa assosiatiivinen tulkinta olisivat toisilleen vastakkaisia. Tämä tutkimus haastaa vastakkaisuuden paradigman. Tutkimuksen hypoteesi esittää, että ns. auktorisoidun tiedon jakaminen ja toisaalta vapaan assosioinnin kannustaminen ja mahdollistaminen voivat tukea toisiaan sen sijaan, että ne kumoaisivat toisiaan. Niiden avulla teoksen katsoja voisi aktiivisesti luoda maalaukselle merkityksen ja taiteen katsominen edistäisi oppimista ja muistamista. Maalauksen tulkinta ja merkityksenanto eivät olisi ristiriidassa tulkinnan jälkeen annetun auktorisoidun tiedon kanssa. Tutkimus avaa katsojan omakohtaisen tulkinnan kehitystä modernismin murroksesta nykytaiteen osallistavuuteen. Samalla tarkastellaan taidemuseon roolia merkityksen muodostumisessa taiteelle. Teoreettinen tarkastelu lähtee Panofskyn ikonografiasta ja selvittää kuvasemiotiikan sisältöä ja tutkimusta sekä intertekstuaalisuutta, joka rakentaa yhteyksiä eri kuvien ja kuvastojen välille. Lopulta tarkastellaan katsojan vapaan assosioinnin merkitystä ja roolia maalauksen tulkinnassa. Empiirinen tutkimus tarkastelee hypoteesia maalauksen merkityksen muodostumisesta museokontekstissa rinnastamalla kaksi maalaukseen kiinnittymisen tähtäävää opastuksen menetelmää: perinteistä ns. auktorisoitua tietoa katsojille jakavaa opastusta ja vapaaseen assosiointiin ja vuorovaikutukseen perustuvaa fasilitointimenetelmää (Visual Thinking Strategies -menetelmä (VTS)). Tutkimuksen mukaan molemmat ohjatun katsomisen tekniikat täydentävät toisiaan, mutta vaikuttaa siltä, että kumpikaan yksin ei täytä elämyksellisen taidekäynnin kriteereitä, eivätkä edistä osallisuutta, kokemuksellisuutta tai taiteesta oppimista parhaalla tavalla. Näiden kahden tekniikan ohjattu yhdistelmä sen sijaan vaikuttaisi toimivan hyvin, kun pystyttäisiin yhdistämään katsojan rooli ja oikeus tulkintaan oppaan vahvaan asiantuntemukseen.

Tämän haastattelututkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia kokemuksia maallikkotulkeilla on tilanteista, joissa he ovat olleet sukulaisensa tai muuten läheisen henkilönsä tulkkina tai muuna apuna, kun tämä on tarvinnut lääketieteellistä hoitoa. Tutkimuksen metodologisena perustana on etnografia. Tutkimusta tehtäessä huomiota on kiinnitetty tutkimuseettisiin seikkoihin, kuten tietoiseen suostumukseen, henkilötietojen suojaan ja henkilötietojen anonymisointiin. Tutkimusmateriaalina on viisi puolistrukturoitua haastattelua, jotka on tehty Suomessa, Espanjassa ja Kanadassa vuosina 2014 ja 2017. Haastateltavat ovat koulutettuja, kielitaitoisia keski-ikäisiä henkilöitä, jotka ovat toimineet läheistensä maallikkotulkkeina. Tutkimusaineisto koostuu siten erikielisten ja eri kulttuureissa elävien henkilöiden kokemuksista. Tutkimuksessa selviää, että maallikkotulkit toimivat useissa erilaisissa rooleissa. Maallikko voi olla tulkki mutta myös avustamansa henkilön asiamies, sairaanhoitaja tai sosiaalityöntekijä. Maallikkotulkki voi tämän ohella toimia kielenopettajana opettaessaan hoitajille joitakin vieraskielisiä sanoja tai fraaseja, jotta nämä pystyvät kommunikoimaan potilaan kanssa, kun tulkki ei ole paikalla. Maallikkotulkki voi lisäksi toimia tulkin neuvojana opastaessaan ammattitulkkia työssään. Aineistosta havaitaan yhteensä kaksikymmentä erilaista roolia. Tyypillinen piirre maallikkotulkkauksessa on roolikasautuma. Maallikkotulkki joutuu joskus toimimaan samanaikaisesti esimerkiksi tulkin, sairaanhoitajan ja sukulaisen roolissa. Tutkimuksessa selviää myös, että maallikkotulkkaus ei ajallisesti rajoitu vain varsinaiseen tulkkaustilanteeseen vaan alkaa ennen sitä ja jatkuu myös sen jälkeen. Maallikkotulkkaukselle on lisäksi ominaista luottamus, jota potilas tuntee maallikkotulkkiaan kohtaan. Potilas turvautuu maallikkotulkin apuun, koska luottaa tähän. Tässä tutkimuksessa selviää, että Suomen laissa taatut kielelliset oikeudet eivät aina toteudu käytännön elämässä: Kaikki julkisella sektorilla kaksikielisessä kunnassa työskentelevät lääkärit eivät osaa maan virallisia kieliä riittävän hyvin, jotta voisivat palvella potilasta tämän äidinkielellä. Terveydenhoidon asiakas ei myöskään välttämättä tiedä oikeudestaan saada yhteiskunnan kustantamia tulkkauspalveluita, koska tästä mahdollisuudesta ei aina kerrota hänelle. Ongelmana on lisäksi se, että viranomaiset ovat julkaisseet maallikkotulkkausta koskevia ohjeita, jotka ovat puutteellisia. Näistä ohjeista ei käy ilmi potilaan oikeuksia koskevan lain, potilaslain, keskeinen periaate, potilaan itsemääräämisoikeus, jonka mukaan potilas itse päättää − ei lääkäri tai muu hoitohenkilökuntaan kuuluva − hoitaako tulkkauksen ammatti- vai maallikkotulkki. Potilas voi myös kieltäytyä tulkin avusta. Tämä tutkimus osoittaa, että maallikkotulkkaus terveydenhoidossa on vaativaa, koska maallikko joutuu toimimaan monissa erilaisissa rooleissa. Hän joutuu myös joskus toimimaan samanaikaisesti keskenään ristiriitaisissa rooleissa. Tämän vuoksi tulkkaaminen terveydenhoidon kontekstissa on maallikkotulkille henkisesti kuormittavaa

Käsittelen tutkielmassani Eljas ja Aina Lönnrotin perheen suhtautumista Ainan vakavaan sairauteen, luutuberkuloosiin, perheen ja lähipiirin kirjeenvaihdon perusteella vuosien 1898 ja 1907 välisenä aikana. Tutkimuskysymykseni on, miten Lönnrotien perheessä suhtauduttiin sairauteen ja kuolemaan kirjoittamissaan kirjeissä. Lähestyn aihetta tutkimalla, miten kirjeissä kirjoitetaan terveydestä, puhutaan tulevaisuudesta ja millaisista asioista niissä ylipäätänsä kirjoitetaan. Selvitän myös Lönnrotin perheen uskonnollista ja maallista suhtautumista sairaudesta ja kuolemasta puhuttaessa. Maalliseen suhtautumiseen kuuluu esimerkiksi sairauden vaatimien käytännön järjestelyiden puoli, uskonnolliseen taas kirjeiden kirjoittajien vahva usko Jumalan johdatukseen asiassa kuin asiassa. Tutkimusmetodina olen käyttänyt kvalitatiivista metodia. Tutkielmani keskittyy tunne- ja terveyshistorian alueelle. Lähdeaineisto koostuu Lönnrotin suvun kirjeistä, jotka suku on luovuttanut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Lähteiden tulkitsemisen tukena olen käyttänyt kirjallisuutta, joka käsittelee tuberkuloosin historiaa, terveyshistoriaa, tunnehistoriaa ja kirjeiden käyttämistä lähteinä. Ensimmäisessä luvussa käsittelen terveyspuhetta kirjeissä. 1900-luvun alussa terveys ei ollut yksityisasia vaan yhteisöllinen asia. Oli kyseessä oma perheenjäsen tai kaukaisempi tuttu, oli asiaankuuluvaa ja kohteliasta kysyä heti kirjeen alussa vastaanottajan ja hänen perheensä vointia. Tämän jälkeen siirryttiin kirjoittajan ja hänen perheensä terveysasioihin, ja vasta sitten muihin asioihin. Toisessa luvussa käsittelen sairauden kokemusta Lönnrotin perheessä. Aina Lönnrot joutui sairautensa takia pitkäksi ajaksi vuodepotilaaksi, minkä vuoksi hän koki yksinäisyyttä ja hänen elämänpiirinsä supistui. Hänellä oli paljon fyysisiä oireita, jotka aiheuttivat kärsimystä. Perhe yritti erilaisin keinoin helpottaa Ainan oloa niin fyysisesti kuin henkisestikin. Perhe oli hyvin uskonnollinen, mikä näkyy sairauteen ja tulevaisuuteenkin suhtautumisessa. Kirjeissä korostuu ajatus siitä, miten Jumala tietää ihmistä paremmin, mikä on hänelle paras ja miten kaikki on Jumalan käsissä. Puheessa kuolemasta keskitytään taas sielun pelastumiseen.