Browsing by Title

Tämä pro gradu -tutkielma on tapaustutkimus kuntopainiryhmästä, jonka osallistujakunta koostuu suomalaisista, afganistanilaisista, iranilaisista sekä virolaisista painijoista. Se tarkastelee osallistujien sosiaalisia suhteita, tasa-arvon kokemuksia ja minäkuvaa kyselytutkimuksen, haastattelujen sekä osallistuvan havainnoinnin metodein. Tulosten tulkinnassa käytetään Kalevi Heinilän ajatuksia liikuntaseuroista sosiaalisina organisaatioina. Keskeiset tulokset: Kuntopainin osallistujat yhdistävät harjoitusilmapiiriin monia sosiaalista hyvinvointia tukevia ominaisuuksia. Keskinäisen kunnioituksen ja ystävyyden elementit sekä auttamisen ilmapiiri tulevat ryhmässä vahvasti esiin. Samalla kuntopaini on luonteeltaan hyvin inklusiivinen: se tuo yhteen ihmisiä eri painitaidoista, sukupuolesta ja kulttuuritaustasta riippumatta. Keskeinen arvo on, että kaikki painivat kaikkien kanssa. Painimatto koetaankin tasa-arvoisemmaksi ympäristöksi kuin ympäröivä yhteiskunta keskimäärin. Osallistujista suurin osa on sitä mieltä, että Suomessa kaikki ovat melko tasa-arvoisia, kun puolestaan painimatolla kaikki ovat täysin tasa-arvoisia. Syitä tähän voi olla erilaisia. Vastaajien pohdinnassa esiintyy esimerkiksi ajatus siitä, että jokaisen keskittyessä omaan urheiluun, muut seikat jäävät epäolennaisina taka-alalle. Myös hyvä ryhmähenki edistää tasa-arvon tuntemuksia. Minäkuva kuntopainin osallistujilla on keskimäärin hyvä. Osallistujien vastausten valossa liikunnalla koetaan olevan hyvää itsetuntoa ja tyytyväisyyttä edistäviä vaikutuksia. Kuntopainin jäsenet ovat keskimäärin hyvin hallussa omien elämiensä valinnoista ja osoittavat aktiivista toimijuutta yhteiskunnassa. Kalevi Heinilän ajattelun valossa tämä pro gradu korostaa seuratoiminnan sosiaalista aspektia. Tapaustutkimuksen tulokset tukevat Heinilän näkemystä siitä, että seuratoiminta linkittää toisiinsa minähyvän ja yhteishyvän elementtejä. Ehkä tästä johtuen muiden osallistujien sekä seuran hyväksi toimiminen tuntuu olevan painijoille luonnollista. Heinilä korostaa myös seuratoiminnan yhteiskunnallista roolia ja esittää, että seuratoiminnassa syntyvät arvot kulkevat jäseniensä kautta myös ympäröivään yhteiskuntaan. Tähän teoriaan nojaten voidaan esittää, että kuntopainin kaltaisella seuratoiminnalla on potentiaalia toimia integraatiota ja ryhmien välistä kanssakäymistä edistävien arvojen levittäjinä yhteiskunnassa.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani turkkilaisen kirjailijan Halide Edibin (1884–1964) kasvatukseen, koulutukseen ja avioliittoon liittyviä identiteettejä hänen vuonna 1926 englanniksi julkaistussa muistelmateoksessaan Memoirs of Halide Edib. Edib oli osa uutta osmanimuslimien turkinkielistä koulutettua yläluokkaa, joka ihannoi länsimaita erityisesti Ranskaa – ja halusi modernisoida Osmanivaltakuntaa perinpohjaisesti. Halide Edib on hyvin tunnettu nationalistinen kirjailija Turkissa ja hänen uraansa on tutkittu paljon, joten keskityn tässä pro gradussa ensisijaisesti siihen, miten hän rakentaa muistelmissa identiteettejään kertoessaan siitä ajasta, kun hän ei ollut vielä tunnettu. Olen valikoinut kasvatuksen, koulutuksen ja avioliiton erityishuomion kohteeksi, koska ne olivat aikakauden kuumia puheenaiheita. Naisten sosiaalisen aseman muuttaminen oli yksi nuorturkkilaisten keskeisiä tavoitteita. Heidän naisihanteensa oli moderni koulutettu nainen, joka oli tasapuolinen aviopuoliso modernille miehelle sekä hyvä äiti ja kasvattaja perheen lapsille. Perheihanne perustui länsimaiseen porvarilliseen perheideaaliin. Tutkimuskysymykseni ovat seuraavat: - Millaisia nuorturkkilaisten ihanteelliseen moderniin naiseuteen liittyviä identiteettejä Halide Edib rakentaa muistelmissaan ja miksi hän kuvailee itseään tällä tavoin? - Miten hän rakentaa muistelmissa itäiseen ja läntiseen kasvatukseen, koulutukseen ja avioliittoon liittyviä identiteettejä ennen uransa alkua? Olen käyttänyt henkilöhistoriallista lähestymistapaa analysoidessani muistelmia, koska omaelämäkerrallinen kirjoittaminen käyttää samoja konventioita kuin omaelämäkertaa muistuttava autofiktiivinen kirjallisuus tällaisen muistitiedon ja kaunokirjallisuuden rajoilla häilyvän lähestyvän kirjoittamisen lajin tutkimuksessa kirjallisuudentutkimus antaa hyödyllisiä käsitteitä avuksi. Tämä pro gradu - tutkimus on kuitenkin ensisijaisesti historiantutkimusta, koska keskityn enemmän kirjoittamisen tapojen ja luonteen sijasta historialliseen kontekstiin. Käytän analyysissani myös sosiaalihistoriallista lähestymistapaa ja pohdin, miten muistelmissa sekä kertova että kerrottu Halide Edib suhteutuu osaksi laajempaa historiallista kontekstiaan ja erityisesti osmanimuslimien uudistusmielistä yläluokkaa. Yhdistelmä henkilöhistoriaa sekä sosiaalihistoriaa antaa hyvän pohjan tutkia sekä yksilöä että historiallista aikaa, jossa hän eli ja yhteisöä, jota hän oli osa. Halide Edib on kirjoittanut muistelmateoksensa tiettynä ajankohtana, rajaten sitä tietoisesti ja tiedostamatta. Hänen päätöksiinsä niin kirjoitetuista kuin kirjoittamattomista asioista ovat vaikuttaneet kirjoittamisajankohdan tilanteet ja ihmiset. Vaikka muistelmissa eletään menneisyydessä ja muistoissa, on tutkimuksen kohteena silti vuonna 1926 julkaistu teos. Hän ottaa muistelmissa yleisön huomioon ja rakentaa identiteettejään suhteessa heihin. Muistelmissa turkinkieliseen osmanimuslimien yläluokkaan kuulunut Edib rakentaa identiteettejään kirjoittamishetkestä menneisyyteen katsoen ja kertovassa muodossa sanoittaa oman elämänsä tarinan, jossa hän laajan koulutuksen ja perhe-elämään liittyvien ongelmien tarkkailun kautta kasvaa lopulta kirjoittajaksi, koulutuksen kehittäjäksi ja feministiksi. Vaikka muistelmista on luettavissa kehityskertomuksen kaltainen elämäntarina ovat tulkintani mukaan hänen muistelmissaan rakentuvat identiteetit myös ristiriitaisia, mikä näkyy erityisen hyvin kun Edib puhuu kiistanalaisista aiheista kuten feminismistä, avioerosta tai omasta poliittisuudestaan. Edib esittää itsensä muistelmissa nuorturkkilaisten nationalistisen ihanteen mukaisena modernina naisena, joka on sekä uraa luova kirjoittaja että rakastava äiti. Turkkilaisnationalismin oppien mukaan hän löytää tasapainon länsimaisen sivistyksen ja ikiaikaiseksi mielletyn turkkilaisen kulttuurin välillä, mikä näkyy muistelmissa koulutuksen osalta kansankulttuuriksi mielletyn turkkilaisen kirjallisuuden ja teatterin arvostuksena. Kuvatessaan perheeseen ja avioliittoon liittyviä käytäntöjä on Edib selkeästi kriittisempi ja näkee idän ja lännen suhteen jännitteisempänä. Vanhat perheeseen vaikuttavat käytännöt ovat ennemmin haitallisia kuin jotain, mitä pitäisi vaalia ja säilyttää. Uusi eurooppalainen perheideaali on Edibille muistelmissa ihanne, johon hän vertaa vanhaa turkkilaista perhemallia.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Alli Nissisen ajatuksia hänen oman aikansa yhteiskunnasta ja perhearvoista. Hän oli 1900-luvun alun merkittävä porvarillisen naisasialiikkeen vaikuttaja. Nissinen osallistui naisasialiikkeen järjestötoimintaan mm. Naisasialiitto Unionissa, Martta-yhdistyksessä ja Suomalaisessa Marttaliitossa. Hänen elämäntyönsä keskittyi naisasialiikkeen ohella erityisesti pienten lasten opettamiseen. Nissisen omistamaa valmistavaa koulua pidetiin aikanaan parhaana valmistavana kouluna. Hänet valittiin kansanedustajaksi ensimmäisille valtiopäiville, ja hän toimi eduskunnassa vuosina 1907–1909. Poliittisesti Nissinen oli osa fennomaanista liikettä ja myöhemmin nuorsuomalaista puoluetta, jonka listoilta hän ponnisti eduskuntaan. Työni tarkastelun ajankohta rajoittuu vuosien 1884–1926 väliselle ajanjaksolle. Ajanjakso alkaa Nissisen järjestö- ja opetustyön alusta päättyen hänen kuolemaansa. Näistä tärkeimmät vuodet ovat 1899–1916, jolloin Nissinen oli aktiivisimmillaan vaikuttajana ja kirjoittajana. Tällä ajanjaksolla hänen opetustyönsä työmuodot vakiintuivat hänen omassa koulussaan. Nissinen oli tällöin aktiivinen järjestötoiminnassa, hänellä oli suuri vaikutus esimerkiksi Martta-yhdistyksen syntyyn. Erityisesti hän vaikutti Emäntälehden kautta, sen päätoimittajana ja ahkerimpana kirjoittajana. Tutkimuskysymykseni on, onko Nissinen klassinen naisasialiikkeen edustaja kuten hänet useimmiten kuvaillaan. Tarkastelen Nissisen esittämien näkökantojen sopivuutta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun perheen ja naisten aseman muutokseen. Tutkin miten Nissinen ilmentää omaa käsitystään yhteiskunnan ideaalista ja naisten asemasta yhteiskunnassa. Arvioin Nissisen ajatuksia mikrohistoriallisella otteella. Mikrohistoriallisessa historiantutkimuksessa tutkimuksen huomio keskitetään yksilöön tai paikalliseen historiaan. Seuraan Nissisen järjestötöitä ja naisasiajärjestöjen yleisiä tapahtumia ja vertaan kvalitatiivisesti Nissisen kirjoituksia yleiseen naisasialiikkeen toimintaan. En vertaa asiayhteyksiä yleiseen tilanteeseen Nissisen ajan yhteiskunnassa, vaan enemmänkin Nissisen omaan viitekehykseen, porvarillisen naisasialiikkeen toimijoista esitettyihin tulkintoihin ja ajatuksiin. Pyrin löytämään yhtäläisyyksiä hänen ja kanssa eläjiensä jälkeensä jättämästä materiaalista ja tutkimusten tulkinnoista. Tähän liittyi vahvasti Nissisen työtoveri Lucina Hagman. Hän toimi Nissisen mentorina ja tärkeänä työparina läpi Nissisen elämän. Yhtenä tutkimuskysymyksenäni on, mitä osia Hagmanin teorioista Nissinen kannatti kirjoituksissaan. Tutkimukseni lähdemateriaalit ovat osaltaan tarkoitettu aikalaiskauden vaikuttamiseen ja niiden taustojen ymmärtämien ei ole aina helppoa. Tutkimukseni merkittävin lähdeaineisto on Nissisen Emäntälehteen kirjoittamat artikkelit. Kirjoituksista saa selkeän käsityksen Nissisen aatteellisesta vakaumuksesta ja hänelle tärkeistä asioista. Nissisen jälkeensä jättämä lähdeaineisto on kirjoitettu pääsääntöisesti tukemaan naisasialiikkeen tavoitteita. Porvarillisella naisasialiikkeellä oli ollut hankaluuksia saada asiaansa kuulluksi kansan syvien rivien parissa. Liike halusi keskittyä korkeammiksi koettuihin päämääriin, ei käytäntöön. Yleisestä linjasta poiketen nuorsuomalaiset Unionin jäsenet yrittivät Lucina Hagmanin johdolla levittää toimintaa myös työläisnaisten keskuuteen. Nissisen toiminta ja kirjoitukset olivat yhteneväisiä aiemman tutkimuksen kanssa siitä, miten koulutuksen ja järjestötoiminnan kautta suomalainen naisasialiike näki ja toteutti omalta osaltaan suomalaisen yhteiskunnan murrosta 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Käyttämäni lähdemateriaalin kautta ei voi haastaa aiemman tutkimuksen näkemystä Nissisestä. Nissisen toiminnassa ja kirjoittamisessa näkyi, miten suomalainen koulutus ja naisasialiikkeen toiminta nivoutui yhteen. Nissinen myötäili Lucina Hagmanin kasvatusoppia ja poliittista toimintaa. Sääty-yhteiskunnan hajotessa ydinperhemalli ja sivistyneistö tai jopa ”keskiluokkaisuus” oli muodostumassa uudeksi perhenormiksi. Oikeisto- ja kielipuolueiden välinen kilpailu näkyi naisasiayhdistysten sisällä ja loppujen lopuksi naisasialiike ei yhdistynyt naisasian taakse yli puoluerajojen. Luokka ja kielierot jakaannuttivat toiminnan yleistä poliittista toimintaa myötäileväksi. Eripura ja ristikkäisveto kärjistyi, kun naisasian keskeinen tavoite, eli äänioikeus, saatiin läpi. Naisasialiike menetti merkityksensä, kun keskeinen yhdistävä tekijä hävisi. Naisasialiike ja sen keskeiset toimijat myötäilivät rakenteellisia muutoksia ja pyrkivät edistämään naisten omaa asiaa painottaen omaa poliittista näkökantaansa.

Tutkielma käsittelee suomalaisen runoilijan Riina Katajavuoren (s. 1968) toisen runokokoelman Kuka puhuu (1996) kuvakieltä ja kuvakielen rakentamia representaatioita naisista. Tutkielman aineisto koostuu niistä em. runokokoelman runoista, joiden puhuja tai muu keskeinen agentti on selkeästi määriteltävissä naiseksi. Analyysimenetelmänä hyödynnetään Benjamin Hrushovskin (myöhemmältä nimeltään Harshav) luomaa viitekehysmallia (1984), joka tarkastelee (runon) lukuprosessia tekstin ja lukijan välisenä vuorovaikutuksena ja viitekehysten verkostona. Laajempana tausta-ajatuksena tutkielmassa toimii puolestaan Teresa de Lauretiksen käsitys sukupuolesta: sukupuolen rakentuminen on representaation ja itserepresentaation sekä tuote että prosessi. Sen diskursiivisessa rakentumisessa kirjallisuudella on merkittävä rooli. Tutkielmassa hyödynnetään tätä ajatusta ja katsotaan, että Katajavuori on runoilijana sukupuolikäsityksiä luova ja tarjoava henkilö. Tutkielmasta käy ilmi, että Katajavuori hyödyntää monenlaisia kuvakielisiä aineksia rakentaessaan naisrepresentaatioita. Troopeista keskeisimmät eli metafora, metonymia, symboli ja vertaus ovat kaikki edustettuina. Figuureista sen sijaan hyödynnetyimmäksi nousee ironia. Yhdessä nämä kuvakieliset ainekset kokoontuvat monin paikoin limittyviksi viitekehyksiksi ja luovat kokonaisuuksia, joiden kautta Katajavuori ottaa osaa sukupuolidiskursseihin usealla tavalla. Yksi tällainen kannanotto on jo itse naisrepresentaatioiden luominen. Tutkielmassa nämä Katajavuoren luomat naisrepresentaatiot jaotellaan kolmeen kategoriaan: Ensimmäisen kategorian naiset ovat äitejä, kun taas toisen kategorian naiset ovat väärinymmärrettyjä ja väärinkohdeltuja. Kolmannen kategorian muodostavat puolestaan runot, joissa naiset esitetään suhteessa miehiin tai maskuliiniseen yhteisöön – joko alistettuina, voimakkaina tai vain etäisinä, vieraina. Tutkielmassa todetaan, että Katajavuori osallistuu sukupuolta käsitteleviin diskursseihin myös muilla tavoin kuin vain luomalla representaatioita naisista. Hän tekee näkyväksi naisiin liitettyjä stereotypioita ja myyttejä ja osoittaa, että naiset joutuvat varsin usein maskuliinisen vallan hallitsemiksi toisiksi. Katajavuori ei kuitenkaan pyri pelkästään paljastamaan vallitsevia representaatioita ja niihin liittyvää valtaa, vaan kutsuu myös lukijaa dekonstruoimaan niitä. Tutkielmassa Katajavuoren käyttämiä dekonstruointitapoja peilataan Stuart Hallin stereotypioita murtaviin transkoodausstrategioihin ja Estella Lauterin myyttejä rikkoviin revisionistisiin keinoihin. Tutkielmassa todetaan, että Katajavuori pyrkii dekonstruoimaan kivettyneitä representaatioita ennen kaikkea esittämällä runojensa sisällön ironisessa valossa tai pyrkimällä herättämään vastaanottajassa empatiaa. Kaiken kaikkiaan tutkielmassa todetaan, että Katajavuori näyttäytyy feministisenä, naisten oikeuksia ajavana runoilijana, joka antaa äänen ”toisiksi” mielletyille naisille ja pyrkii ravistelemaan yhteiskunnan sukupuolikäsityksiä ja niihin liittyvää valtaa.

Lisääntyminen on läpi historian määrittänyt keskeisesti naisten elämää. Kuitenkin viimeisen sadan vuoden aikana lisääntymisestä on tullut paljon vapaampi valinta naiselle. Siitä, hankkiiko nainen lapsia vai ei, kenen kanssa, kuinka monta, ja missä iässä, on tullut hänen oma valintansa. Parantuneet raskauden ehkäisykeinot ovat mahdollistaneet naisille vapauden päättää omasta kehostaan ja näin ollen vapaammin omasta elämästään. Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää abortin ja ehkäisypillerin roolia naisten raskauden ehkäisykeinoina Suomessa 1950–1970-luvuilla. Tutkimuksen lähteinä on käytetty aikalaislähteitä, tilastoja sekä tutkimuskirjallisuutta. Tutkimuksen alussa keskitytään tarkemmin ehkäisyn historiaan, jonka jälkeen siirrytään aborttiin sekä ehkäisypilleriin. Aihe liitetään aikakauden yhteiskunnallisiin muutoksiin. Abortin yhteydessä käsitellään sekä laillista että laitonta aborttia. Tutkimustulosten mukaan aborttia käytettiin yleisesti syntyvyyden säännöstelykeinona kyseisellä ajanjaksolla. Lailliseen aborttiin turvautuivat ennen kaikkea naimisissa olevat, alempaan sosiaaliluokkaan kuuluvat usean lapsen äidit. Ennen vuotta 1970 laillisen raskauden keskeytyksen saivat sosiaalineuvoloissa helpommin naimisissa olevat kuin naimattomat naiset. Laillisten aborttien määrä kasvoi koko tarkastelujakson ajan. Ehkäisypilleri ei tutkimustulosten mukaan saavuttanut Suomessa niin suosittua asemaa kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Iso-Britanniassa. Kuitenkin kysyntää ehkäisypillerille oli myös Suomessa ja vuonna 1967 Suomessa oli markkinoilla jo kahtakymmentä eri merkkistä ehkäisypilleriä. Ehkäisypilleriä käytti enimmillään noin 10,9 prosenttia hedelmällisyysikäisistä naisista. Suomessa kondomi pysyi suosituimpana ehkäisykeinona 1960- ja 1970-luvuilla. 1960-luvulla ehkäisypilleri oli aikalaislähteiden mukaan toiseksi suosituin ehkäisykeino, mutta 1970-luvulla kierukka syrjäytti ehkäisypillerin.

Tutkielmassa tarkastellaan Australian Viktoriassa toimitetun Melbourne Punch -lehden kuvauksia naisasialiikkeen aktiiveista sekä toivotusta sukupuolirooleista. Tutkimuksessa tulkitaan viikoittain ilmestyneen aikakausilehden pilakuvia ja vitsejä vuosien 1890–1908 välillä, jolloin australialaisten naisten äänioikeustaistelua oli kiihkeimmillään. Australian liittovaltio perustettiin vuonna 1901 ja seuraavana vuonna hyväksyttiin valkoisen naisen äänioikeus liittovaltion vaaleissa. Viktoriassa perustettiin ensimmäinen australialainen naisten äänioikeutta ajava järjestö: Victorian Women’s Suffrage Society vuonna 1884. Kyseinen osavaltio oli kuitenkin viimeinen Australiassa, jossa naisille “myönnettiin” äänioikeus, vuonna 1908. Tässä tutkielmassa keskitytään Viktorian suffragitsien ja eri sukupuoliroolien representaatioon suositun aikakausilehden pilasivuilla. Tutkimuskysymyksiä ovat: Millaista mielikuvaa ja todellisuutta Melbourne Punch -lehti rakensi ja ylläpiti suffragisteista ja sukupuolirooleista? Miten Melbourne Punch kuvasi naisasialiikkeen äänioikeustaistelijoita? Oliko lehti selvästi puolueellinen äänioikeuskysymyksessä? Onko tarkasteluajanjaksolla nähtävissä muutosta suffragetteja koskevien pilakuvien sisällöissä? Näihin tutkimuskysymyksiin vastataan tutkimalla alkuperäislähteinä Melbourne Punch -lehden (1855–1900) ja nimenvaihdon jälkeen sitä seuranneen Punch-lehden (1900–1925) julkaisuja vuosien 1890–1908 välillä. Lehtien lisäksi alkuperäismateriaalina käytetään Viktorian parlamentin ylä- ja alahuoneen pöytäkirjoja 1890-luvulta, sekä muutamia aikavälin tärkeimpiä suffragettien asiakirjoja esimerkiksi Monster Petition -adressia (1891). Tutkielma esittää, että Melbourne Punch -lehti loi ja ylläpiti alentavaa mielikuvaa suffrageteista. Naisen tuli oli olla hyveellinen ja hiljainen, sekä sopia hänelle annettuun yhteiskunnalliseen muottiin. Sukupuolensa rajoja rikkoneet suffragistit stereotypisoitiin pilakuvissa epäonnistuneiksi naisiksi, jotka vaativat oikeuksia vain kiusatakseen miehiä. 1890-luvulla tällaiset “uudet naiset” järkyttivät patriarkaalista ylempää keskiluokkaa, ja lehti pelkäsikin naisten kääntyvän sukupuolena miehiä vastaan äänioikeuden saatuaan. Viktorian sisäisessä äänioikeuskeskustelussa Punch-lehti jatkoi karikatyyrisiä kuvauksia suffrageteista vielä liittovaltion ”yleisen äänioikeuden” voimaanastumisen jälkeen. Naista ei missään vaiheessa nostettu lehdessä miehen arvoiseksi poliittiseksi toimijaksi, vaan hän oli aina ensin sukupuolensa edustaja.

Suomalaisessa mediassa esiintyvistä henkilöistä vain 27 prosenttia on naisia. Naisen vähäinen näkyvyys mediassa on haitallista tasa-arvolle ja sananvapaudelle. Uutistuotanto on sukupuolittunutta ja feminiinisiksi mielletyt aiheet koetaan epärationaalisiksi ja epäuskottaviksi. Niin sanotut kovat uutisaiheet, kuten talous ja politiikka koetaan miehisiksi alueiksi ja niistä kirjoittavat toimittajat ja uutisissa esiintyvät asiantuntijat ovat pääsääntöisesti miehiä. Naisiin yhdistetään vapaa-ajan aiheet sekä perheen ja kodin piiriin rajautuvat uutisalueet. Mediassa naiskuva on usein vahvasti seksualisoitu ja naisen arvo liitetään usein ulkonäköön. Naiset esitetään emotionaalisina, irrationaalisina ja pinnallisina ja vain harvoin asiantuntijoina. Sukupuolten epätasainen näkyminen mediassa vaikuttaa yhteiskunnallisiin valta-asemiin ja laajempiin käsityksiin naiseudesta ja mieheydestä. Tutkimukseni tavoitteena on selvittää, millaisia sisältöjä Ilta-Sanomien viihdeuutisissa tuotetaan naisista ja miehistä. Valitsin tutkimuskohteekseni Ilta-Sanomien viihdeuutiset, koska Ilta-Sanomat on Suomen luetuin media ja toisin kuin monissa muissa uutisalueissa, viihdeuutisissa naisia esiintyy vähintään yhtä paljon kuin miehiä. Aineistoni koostuu yhteensä 142 uutisesta, joista 71 käsitteli naisia ja 71 miehiä. Analyysimenetelmäni on aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Sekä naisia että miehiä käsittelevissä uutisissa aiheet jakautuvat viiteen pääluokkaan. Sekä naisilla että miehillä pääluokkina ovat ura, terveys, ulkonäkö sekä perhe ja parisuhde. Lisäksi viidentenä pääluokkana on naisia käsittelevissä uutisissa naiseen kohdistuva kritiikki ja miehiä käsittelevissä uutisissa miehen toiminta ja teot. Sekä naisia että miehiä käsittelevissä uutissisällöissä ylläpidetään melko perinteisiä sukupuolirooleja. Etenkin miehiä käsitellään enimmäkseen perinteisen maskuliinisuuden kautta korostamalla uralla menestymistä. Terveyteen, isyyteen ja parisuhteeseen liittyvissä uutisissa esiteltiin kuitenkin myös pehmeämpää maskuliinisuutta. Naisia käsittelevissä uutisissa nostettiin lähes poikkeuksetta esiin naisen ulkonäkö, äitiys tai parisuhdetilanne. Miehiä käsittelevissä uutisissa ulkonäköön, perheeseen ja puolisoon viitattiin huomattavasti harvemmin. Naisia käsittelevä aineisto on perinteisyydestään huolimatta melko monipuolista. Maskuliiniseen mieskuvaan verrattuna naisiin liittyvä sisältö antaa monipuolisemman kuvan naiseudesta. Naisessa kiinnostaa muukin kuin ura ja saavutukset, miehillä uutisiin pääsemisen ehtona vaikuttaa olevan uralla menestyminen tai muuta kautta saavutettu näkyvyys. Mieskuva osoittautuikin mielestäni lopulta naiskuvaa ongelmallisemmaksi ja rajoittuneemmaksi.

Koetan tutkielmassani selvittää, millaista tietoa naisten käytössä olleista arkkitehtonisista tiloista voidaan saada tutkimalla varhaisbysanttilaisia kirjallisia lähteitä ja rakennettua ympäristöä Itä-Rooman imperiumin pääkaupungissa Konstantinopolissa. Keskityn erityisesti keisari Justinianuksen hallituskaudella (527–565) käytettyihin rakennuksiin, mutta käsittelen myös muita ajanjaksoja ja rakennuksia jotka kertovat naisten liikkumista arkkitehtonisessa tilassa kotona ja sen ulkopuolella. Olen valinnut käännösanalyysin kohteeksi historioitsija Prokopios Kesarealaisen teoksissa esiintyviä viittauksia näihin naisten käytössä olleisiin tiloihin, joista käytetään aikalaislähteissä nimitystä γυναικωνῖτις. Sanalla viitataan bysanttilaisessa kirjallisuudessa yleensä joko asuinrakennuksessa sijainneisiin naisten käyttämiin tiloihin tai naisille tarkoitettua osaan kirkkorakennuksesta. Prokopioksen teoksissa γυναικωνῖτις -tilaan viitataan useimmiten kirjailijan kuvatessa keisarinna Theodoran käyttäytymistä Konstantinopolin Suuressa palatsissa. Näissä kuvauksissa keisarinna vastaanottaa kotonaan vieraita, järjestää näytäntöjä ja kuulustelee poliittisia vastustajiaan. Γυναικωνῖτις näyttäytyy näissä kuvauksissa aktiivisen toiminnan keskuksena, joka on keisarinnan omaa valtakuntaa. Prokopios käyttää sanaa γυναικωνῖτις myös kuvatessaan Hagia Sofian kirkon naisille tarkoitettuja osia. Keisarinnalle oli oma aitio kirkon toisessa kerroksessa, josta käsin hän seurasi liturgiaa hoviväkensä kanssa. Hoviin kuulumattomat naiset seurasivat liturgiaa kirkon alemmassa kerroksessa. Yksittäisen miespuolisen kirjailijan teoksessa esiintyviä mainintoja ei voida pitää todellisena kuvauksena keisarillisista γυναικωνῖτις -tiloista, mutta ne kertovat kirjailijan ja hänen teostensa kohdeyleisön eli varakkaan yläluokan olettamuksista siitä, millaista kuninkaallisten naisten elämä oli. Naisten käytössä olleiden tilojen tutkiminen bysanttilaisella ajalla vaatii huolellista kirjallisiin lähteisiin tutustumista, koska varsinkin uskonnollista materiaalia on paljon. Kirjallisten lähteiden lisäksi arkkitehtuurin ja ortodoksisen perinteen tutkimuksella sekä moderneilla kaupunkiarkeologisilla tutkimusmetodeilla voidaan saada lisätietoa naisten käytössä olleista tiloista varhaisbysanttilaisella ajalla.

Tutkielman aiheena on, miten Helsingin Sanomien urheilusivuilla rakennetaan ja ylläpidetään urheilun hegemonista maskuliinisuutta tammikuussa 2017. Tutkimusaineistona on Helsingin Sanomien urheilusivut tammikuussa 2017. Tutkimuskysymykset ovat miten naisten ja miesten urheilua koskeva uutisointi eroaa määrällisesti toisistaan, miten eri urheilulajeja koskeva uutisointi suhteessa sukupuoleen eroaa määrällisesti toisistaan ja miten naisten ja miesten urheilua koskeva uutisointi eroaa sisällöllisesti toisistaan? Tutkielma asemoituu feministisen urheilututkimuksen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kentälle. Siinä yhdistyvät määrällinen ja sisällön analyysi. Sisällön analyysissa hyödynnetään diskurssianalyyttistä viitekehystä. Tutkielman keskeiset käsitteet ovat urheilun hegemoninen maskuliinisuus sekä naisten urheilun marginalisointi ja trivialisointi. Marginalisoinnilla tarkoitetaan tilan käyttöön ja tilan sukupuolittuneisuuteen liittyvää naisten urheilun vähäistä näkyvyyttä, ja trivialisoinnilla esitystapoja, joilla naisten urheilusta ja naisurheilijoista välitetään toisarvoista kuvaa miesten urheilun ja miesurheilijoiden rinnalla (Pirinen 2006, 37, 41). Naisten urheilun marginalisointi ja trivialisointi ovat keinoja, joilla urheilumedia rakentaa ja ylläpitää urheilun hegemonista maskuliinisuutta, miesten ensisijaisuutta urheilun toimintaympäristöissä. Tutkimustulokset osoittavat, että naisten urheilun marginalisointi ja trivialisointi on runsasta ja monimuotoista. Naisten urheilun marginalisointia tapahtuu sekä uutisten määrän, lajikirjon että urheilijalta vaadittavan menestyksen osalta. Naisten urheilua ja naisurheilijoita koskevia uutisia on kymmenen prosenttia tutkimusaineistosta. Uutisointi on kapea-alaista, lajikirjo on suppea ja uutiset koskevat pääosin yksilölajeja. Miesten urheilua koskevia uutisia on 66 prosenttia tutkimusaineistosta. Uutisia on monipuolisesti eri lajeista ja uutiset koskevat yksilö- ja joukkuelajeja. Tutkimustulokset viittaavat siihen, että naisten urheilun trivialisointi urheilumediassa on muuttunut. Uutisten sisällöt ovat muuttuneet tasa-arvoisemmiksi sen suhteen, miten niissä uutisoidaan urheilun kannalta oleellisista asioista. Urheilusuorituksen kannalta tarpeettomia mainintoja urheilijan yksityiselämästä tai ulkonäöstä ei ole ja uutiset keskittyvät urheilusuorituksen kannalta oleellisiin asioihin. Eri sukupuolten urheilusuorituksia ei verrata toisiinsa, eikä suorituksia vähätellä kummankaan sukupuolen osalta. Sen sijaan naisten urheilun trivialisointia tapahtuu uutisiin kytkeytyvällä miesolettamalla. Uutiseen sisältyy olettama siitä, että uutinen koskee miesten urheilua. Mikäli uutinen koskee naisten urheilua, mainitaan se erikseen. Miesolettama kytkeytyy erityisesti joukkulajeja koskeviin uutisiin, mutta myös osaan yksilölajeista. Toinen keino trivialisoida naisten urheilua on artikkelin kirjoitustyyli. Luokittelin tutkimusaineistoni artikkelit kirjoitustyylin mukaan kolmeen luokkaan; feminiininen, maskuliininen ja neutraali. Feminiininen ja maskuliininen eivät ole yksiselitteisiä, faktuaalisesti tiettyjä piirteitä sisältäviä yksilön ominaisuuksia, vaan niitä tuotetaan yhteiskunnan rakenteissa ja ne ovat kielellisesti määriteltyjä (Connell 1995, 29). Olen luokitellut artikkelit länsimaisessa kulttuurissa maskuliiniseksi ja feminiiniseksi miellettyjen ominaisuuksien mukaan. Erityisesti maskuliininen kirjoitustyyli trivialisoi naisten urheilua. Siinä korostuvat maskuliiniseksi mielletyt ominaisuudet ja niitä arvotetaan muita ominaisuuksia paremmiksi. Naisten urheilun runsas ja monimuotoinen marginalisointi ja trivialisointi urheilumediassa vaikeuttavat naisten asemaa kaikissa urheilun toimintaympäristöissä. Medianäkyvyydessä on kyse naisurheilijoiden heikommista resursseista urheilun toimintaympäristöissä, mutta myös siitä, millaisia eri sukupuolten urheilijoihin ja eri sukupuoliin liittyviä mielikuvia luodaan ja ylläpidetään yhteiskunnassa. Jatkotutkimusaiheina on selvittää, millaisin toimin urheilumediaan on pyritty vaikuttamaan naisten urheilun näkyvyyden lisäämiseksi ja miten nämä toimet ovat vaikuttaneet. Toinen jatkotutkimusaihe on selvittää, saavatko naisten urheilun trivialisoinnin vähenemistä osoittavat tutkimustulokseni vahvistusta laajemmassa tutkimusaineistossa.

Tilastokeskuksen lukujen mukaan parisuhdeväkivalta on lisääntynyt Suomessa. Koronavuonna 2020 parisuhdeväkivaltaluvut jatkoivat kasvuaan miesten naisiin ja naisten miehiin kohdistaman väkivallan osalta. Tässä tutkielmassani tarkastelen naisten väkivaltaisuutta parisuhteessa. Naisten väkivallan kontekstina on heterosuhde. Sijoitan tutkimukseni feministisen väkivallan tutkimuksen kentälle, jossa sukupuoli nähdään osana väkivaltaan liitettyjä merkityksiä ja selitystapoja. Sukupuoli on mukana niin väkivallan tekemisessä, kokemisessa kuin sen määrittelemisessäkin. Sukupuoli ja väkivalta kytkeytyvät myös valtaan eri tavoin. Tutkimukseni on teoreettinen ja metodina käytän systemaattista tutkimuskatsausta. Tutkimusaineistoni muodostuu seitsemästä vertaisarvioidusta tieteellisestä tutkimusartikkelista, jotka käsittelevät naisten väkivaltaisuutta parisuhteessa. Olen muodostanut tutkimusartikkeleista tutkimussynteesin, jonka avulla vastaan tutkimuskysymykseeni: miten parisuhteessa tapahtuvaa naisten väkivaltaa voidaan ymmärtää aikaisempien tutkimusten perusteella? Analysoin aineistoa hyödyntämällä aineistolähtöistä sisällönanalyysiä soveltuvin osin. Aineistosta muodostamani tutkimussynteesi sisältää viisi naisten väkivaltaisuuteen liittyvää teemaa. Ensimmäinen teema käsittelee naisten väkivaltaan liittyviä syitä. Toisessa teemassa tarkastelen naisten väkivaltaisuuteen liittyvää kontekstin merkitystä. Kolmas teema keskittyy miesten ja naisten väkivaltaisuuksien eroihin ja yhtäläisyyksiin. Neljännessä teemassa käsittelen lähinnä kahteen kansalliseen tutkimukseen pohjautuen sukupuolineutraalin ja sukupuolistuneen väkivallan dilemmaa. Viides teema keskittyy intersektionaalisen tutkimusotteen merkitykseen naisten väkivallan tutkimuksessa. Tutkimussynteesini perusteella naisten väkivaltaisuus parisuhteessa liittyy useimmiten itsepuolustukseen. Miesten ja naisten tekemä väkivalta sekä sukupuoliin kiinnittynyt valta näyttäytyvät parisuhteessa epäsymmetrisinä. Naisten väkivallan tutkimuksessa sekä eri viranomaistahojen puuttuessa parisuhdeväkivaltaan, on erityisen tärkeää huomioida väkivaltaan liittyvä laajempi konteksti. Intersektionaalinen tarkastelutapa, jossa huomioidaan erilaisia risteäviä eroja, lisää ymmärrystä naisten väkivaltaisuudesta parisuhteessa. Suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsee sukupuolineutraaliuden ihanne, johon kietoutuu erilaisia sukupuoliin sidottuja essentialisoivia oletuksia, kun taas feministinen väkivallan tutkimus tunnustaa sukupuolistuneen väkivallan olemassaolon. Naisten väkivaltaisuus parisuhteessa on erittäin kompleksinen, monimuotoinen ja sensitiivinen ilmiö. Tutkimukseni perusteella esitän, että naisten tekemä väkivalta tulee ymmärtää osana sukupuolistunutta väkivaltaa. Naisten väkivallan ymmärtäminen edellyttää monipuolista, eri tieteenalojen sisällä tehtävää tutkimusta, jossa huomioidaan myös tutkimusmenetelmien sekä näkökulmien monipuolisuus.