Browsing by Title

Tutkielmani aiheena on taidemallin työn kehollisuus. Keskityn taidemallin työn kokemuksellisiin puoliin, jotka liittyvät mallien kehollisuuteen, kehona olemiseen, keholliseen tietoon ja kehonkieleen. Tutkimustehtävänäni on tarkastella kehollisuuteen liittyviä kulttuurisia merkityksiä taidemallin työssä siten kuin ne ilmenevät taidemalleina työskentelevien omassa kerronnassa sekä havaintojeni kautta. Lähden vastaamaan tutkimustehtävään kysymällä: mitä ja miten taidemallit kertovat omasta kehostaan? ja miten taidemallit käyttävät kehoaan työtilanteessa? Aineistoni koostuu kaikkiaan kahdeksasta taidemallina työskentelevän henkilön haastattelusta ja havainnointimateriaalista, johon sisältyy muistiinpanojen ohella piirustuksia malleista. Analysoin aineistoni käyttäen lähilukua. Tutkielmani on fenomenologista ajattelua hyödyntävää laadullista kulttuurintutkimusta. Fenomenologisen ajattelun mukaan ihmisen maailmassa oleminen on aina ensisijaisesti kehollista. Ihminen on sidoksissa maailmaan kehonsa kautta ajallisesti ja tilallisesti, ja hänen kognitionsa on seurausta siitä, että hän elää kehona. Tutkittaessani lähden siitä oletuksesta, että keholliset kokemukset eivät käänny sanoiksi suoraan, vaan ihminen tulkitsee ja antaa merkityksiä kokemuksilleen kulttuurisen kontekstinsa mukaisesti. Tutkielmassani tarkastelen kehollisuudelle annettuja merkityksiä kielellisesti ja kehollisesti tuotettuina. Kehokerronnan käsitteen avulla kiinnitän huomiota siihen prosessiin, jonka kautta taidemallit liittävät merkityksiä omaan kehollisuuteensa. Taidemallien kehokerronta muodostuu tutkielmassani erilaisten jännitteiden välille. Mallin työssä keho on katseen kohteena ja objektina, ja malli saattaa itse myös kokea muuttuvansa objektiksi työtilanteessa. Toisaalta malli harjoittaa toimijuutta siinä, että hän voi päättää ottamansa asennot suhteellisen vapaasti sekä käyttää luovuuttaan siinä, mitä kehollaan tekee ja ilmaisee. Kehollisen ilmaisun ja roolin ottamisen myötä malli voi leikitellä erilaisilla esittämisen tavoilla. Mallin keho näyttäytyy siten sekä katseltavana objektina että toimintaansa ohjaavana subjektina. Mallien näkemykset kehostaan voivat laajentua mallina toimimisen myötä. Kehoa arvioidaan työssä mittasuhteiden ja massojen mukaan, mutta arviointi ei ole arvostelevaa, vaan ennemminkin neutraalia. Tämä saattaa muuttaa mallin suhtautumista omaan kehoonsa rennommaksi. Malli myös tottuu olemaan alasti ihmisten edessä, mikä ilmenee työskentelyn varmuutena. Samalla malli tiedostaa alastoman kehon kulttuuriset merkitykset, ja saattaa sen vuoksi pyrkiä etäännyttämään itsensä esilläolon aiheuttamista tunteista. Työn anonyymiys toisaalta suojaa mallia siten, että vaikka mallin keho on esillä, hänen persoonansa pysyy salassa. Alastomuus voi tuoda mallille myös vallan tunnetta, kun hänen kehonsa on huomion keskipisteenä. Taidemallin kehollisuus on merkityksiltään moni-ilmeinen, muuttuvainen ja tilannesidonnainen. Se määrittyy nähdyksi tulemisen ja oman kehon tuntemisen kautta tavaksi käyttää kehoaan ja tuottaa kehollisia merkityksiä taiteilijoille. Ihmisen identiteetin on sanottu kietoutuvan postmodernissa yhteiskunnassa ulkoisen olemuksen ja ulkonäön ympärille, ja tulosteni pohjalta esitän, että taidemallin työ voi osalle malleista merkitä identiteettityötä. Mallin työssä on mahdollista käsitellä esimerkiksi omaan kehoon liittyviä epävarmuuden tunteita ja kokea, että omistaa kehonsa.

Tutkielmassa tarkastellaan 18 quebeciläisen yliopistoihmisen ääntämyksen piirteitä Youtube-videopalvelussa julkaistuissa haastatteluissa suhteessa paikalliseen eli endogeeniseen foneettiseen normiin. Quebec on Kanadan ainoa yksikielisesti ranskankielinen provinssi, jossa keskustelua ranskan kielen normatiivisuudesta on historiallisesti käyty paikallisten eli endogeenisten piirteiden puolustajien ja pariisilaisen standardiranskan eli eksogeenisen normin kannattajien välillä. Lisäksi quebecinranskan erityispiirteiden arvostusta on heikentänyt kielellisen turvattomuuden tunne (insécurité linguistique), joka on seurausta ranskankielisten alemmasta sosioekonomisesta asemasta englanninkielisiin nähden. Kielipoliittisilla toimilla ranskan kielen asemaa ja normatiivisuutta on Quebecissä kuitenkin parannettu 1960- ja 1970-luvuilta lähtien. Aiempi tutkimus on melko yhtä mieltä siitä, että endogeenisen normatiivisen ääntämyksen mallina Quebecissä toimivat paikallisen television uutistenlukijat, joiden puheen foneettisen normin kuvailevat artikkelissaan Bigot ja Papen (2013). Tähän pro gradu -tutkielmaan on valittu viisi quebeciläistä ääntämyspiirrettä, joiden yleisyyttä 18 yliopistoihmisen muodostamassa aineistossa verrataan piirteiden yleisyyteen Bigot’n ja Papenin kuvailemassa normissa. Jokaiselta puhujalta analysoidaan ääntämystä noin kahden minuutin ajan, joten aineiston yhteispituus on noin 36 minuuttia. Päätavoitteena on selvittää, mihin aineiston yliopistolaisten ääntämys sijoittuu suhteessa Quebecin endogeeniseen normiin ja eksogeeniseen Pariisin standardiranskan normiin. Johdannossa esitetään kolme hypoteettista vastausvaihtoehtoa: yliopistolaisten ääntämys voi joko (1) vastata endogeenista foneettista normia, (2) olla lähempänä pariisilaista ääntämystä kuin endogeeninen normi on tai (3) poiketa endogeenista normia enemmän Pariisin standardista. Analyysissa on sosiofoneettisen metodin mukaisesti kaksi osaa: ensiksi akustisen fonetiikan metodilla selvitetään kvantitatiivisesti viiden ääntämyspiirteen yleisyys yliopistolaisten puheessa ja toiseksi sosiolingvistisesti verrataan tuloksia Quebecin endogeeniseen foneettiseen normiin ja analysoidaan lähdekirjallisuuden, pääasiassa Ostiguyn ja Tousignantin (2008), pohjalta erojen sosiaalisia merkityksiä. Tutkielman perusteella quebeciläisten yliopistoihmisten ääntämys sisältää television uutistenlukijoita enemmän paikallisia foneettisia piirteitä. Aineiston yliopistolaisten ääntämys on siis quebeciläistä endogeenista foneettista normia kauempana Pariisin standardiranskasta. Eri puhujien normatiivisuudessa on kuitenkin suuria eroja, eikä tuloksista välity yhtenäistä ääntämysmallia analysoitujen piirteiden valossa. Koska aiempia tutkimuksia quebeciläisten yliopistoihmisten ääntämyksestä ei ole, voi tutkielman tuloksista tehdä vain alustavia johtopäätöksiä. Verrattaessa puhujien erityisalaa paljastuu, että kielitieteen ja kirjallisuuden alojen tutkijat käyttävät quebeciläistä normia lähinnä olevaa ääntämystä. Johtopäätöksenä voi siis sanoa, että ääntämyksen normatiivisuus riippuu puhujan tietoisuudesta quebecinranskan endogeenisesta normista.

Pro gradu-työni aihe on ruokaterminologiaa käsittelevät ranskan puhekielen ja Pariisin slangin lainasanat sekä kirjailija Frédéric Dardin alias San-Antonion (1921-2000) luomat, ruokatermistöön kuuluvat uudissanat ja -sanonnat kahdessa San-Antonio-romaanissa C'est mort et ça ne sait pas sekä Le fil à couper le beurre. Näissä ns. kioskikirjallisuutta edustavissa rikosromaaneissa seikkailee puheenparttaan ruoka-alan termeillä höystävä, "erikoistehtäviä" hoitava komisario ja naistenmies, San-Antonio. Ranskankielisessä arjen kielenkäytössä vilisee ruokaan liittyviä sanoja ja sanontoja muissakin kuin varsinaisissa ruuanvalmistus- ja ateriointiyhteyksissä. Halusin tarkastella, millaisena tämä yleisesti havaitsemani ilmiö todentuu Frédéric Dardin kahdessa romaanissa, jotka olen valinnut aineistokseni. Frédéric Dard käyttää romaaneissaan varsin omaperäistä kieltä: sekä puhekieltä että Pariisin slangia. Korpukseni koostuu romaaneista poimimistani ruoka-alan termistöä sisältävistä esimerkeistä, joita valmiiseen työhön tuli 228 kappaletta. Jaoin kaikki korpuksesta löytämäni ruokatermit kahteen luokkaan sen mukaan, oliko kirjailija lainannut käyttämänsä sanan tai ilmauksen puhekielestä tai Pariisin slangista (lainatermit), vai oliko hän luonut termin tai ilmauksen itse (neologismit). Määrittelin termin tai ilmauksen neologismiksi, jos se ei esiintynyt joko laisinkaan tai ainakaan kirjailijan tarkoittamassa merkityksessä seuraavissa sanakirjoissa: Le Dictionnaire du français argotique, populaire et familier; Le Dictionnaire de l'argot moderne; Le Dictionnaire du français non conventionnel; Le Dictionnaire de l'argot; Le Dictionnaire du français argotique et populaire; L'argot chez les vrais de vrai ja Trésor de la langue française. Varsinainen tutkimus perustuu sanojen ja ilmausten merkitysten selvittämiseen ja analysointiin. Lainatermien analyysillä tarkoitan lainatermien merkitysten selvitystä em. sanakirjojen avulla. Neologismit analysoin tarkemmin käyttäen em. sanakirjoja sekä tukeutuen gastronomisten ja erityisesti kielitieteellisten lähdeteosteni tarjoamiin rakenteellisiin ja semanttisiin muodostustapoihin ja tekemällä niistä tarvittavat yhteenvedot oikean merkityksen selvittämiseksi. Käsittelin aineiston kaikki ruokatermit. Niiden valtavan lukumäärän vuoksi analysoitavien esimerkkien määrää piti rajoittaa niin, että valmiiseen työhön jäi jokaisesta termistä enintään kaksi esimerkkiä kummastakin korpuksen kirjasta eli yhteensä 228 esimerkkiä. Muut esimerkit luetteloin työn lopusta löytyvään liitteeseen. Neologismianalyysissä selvisi, että Frédéric Dard suosi erityisesti semanttisia muodostustapoja eli olemassa olevan merkityksen muuttamista metaforien ja kielikuvien avulla. Dardin rikas terminologia ja hänen humoristiset oivalluksensa ovat osaltaan rikastuttaneet ranskan puhekieltä.Työssäni totean, että Pariisin slangia ja puhekieltä on totuttu pitämään sosiaalisesti sopimattomana, marginaalisten ryhmien kielenä, vaikka sen ilmauksia saattaa nykyisin kuulla jopa akateemikkojen käyttävän, ja ilmauksia on siirtynyt slangi- ja puhekielestä yleiskieleen. Toivon työni edistävän kiinnostusta kielitaidon parantamiseen San-Antonion tyyliin tutustumisen avulla sekä herättävän mielenkiintoa ranskan kielen vivahteikkuuteen ja monimuotoisuuteen muullakin kuin yleiskielen tasolla. Kielessä ei mielestäni voi olla sellaisia osa-alueita, joiden opiskelu ja osaaminen olisi tarpeetonta.

I den här avhandlingen granskar jag äktenskapen som beskrivs i Märta Tikkanens två senaste verk, Två. Scener ur ett konstnärsäktenskap och Emma & Uno. Visst var det kärlek. Två är ett öppet självbiografiskt verk om Tikkanens eget äktenskap med Henrik Tikkanen. Emma & Uno är en biografisk roman om hennes morföräldrars äktenskap. Båda äktenskapen beskrivs som parrelationer i obalans där Tikkanens äktenskap får sin ände i och med Henriks död, medan äktenskapet mellan Emma och Uno slutar i skilsmässa. Syftet med min avhandling är att påvisa att båda verken trots att de hör till olika genrer kan granskas som delar av Tikkanens självbiografiska projekt. Vidare granskar jag hur männen och kvinnorna i relationerna beskrivs samt vad som är kärlekens roll i äktenskapen. För att identifiera Två och Emma & Uno som självbiografiska verk har jag till stor del använt mig av Margaretha Fahlgrens Det underordnade jaget: En studie i kvinnliga självbiografier från 1987. Med hjälp av hennes utredning, samt tidigare forskning i kvinnliga självbiografier, redogör jag för hur Tikkanen gör sig själv till en typ av underordnad berättare för att kunna granska äktenskapen utgående från sin egen erfarenhet. Både i Två och i Emma & Uno delar hon protagonistrollen med huvudkaraktärerna och för berättelserna framåt genom att delge historien ur sitt eget perspektiv. Metoden som jag använder mig av när jag jämför männen, kvinnorna och kärlekens roll tar avstamp i komparativ analys, det vill säga jag granskar litteratur i ljuset av annan litteratur. Eftersom jag granskar två verk inom samma författarskap kan man tala om en typ av inomkomparativ analys, som beskrivs av Sven Linnér i hans artikel ”Komparativ litteraturforskning”. I min analys av hur männen i relationerna beskrivs använder jag mig av Ebba Witt-Brattströms texter om Kulturmannen i Kulturmannen och andra texter från 2016. Jag fastlår att Henrik och Uno beskrivs som Kulturmän. Genom att skildra dem som Kulturmän avslöjar Tikkanen även det sociala spelet som upphöjt dem. Det sociala spelet beskrivs i min avhandling med hjälp av Pierre Bourdieus term illusio, som även används för att visa hur kvinnorna i relationerna investerar sin kärlek i spelet, i hopp om att männen är värda den investeringen och kan återbörda den. Tikkanen etablerar sin egen berättare som en Kulturkvinna som kämpar för att få utrymme och möjlighet att förverkliga sig själv som författare. Kulturkvinnan ger sig in för att skildra Kulturmännen med ett genuint intresse för deras mångsidiga personligheter och yrkesutövning. Berättaren lyckas inte visa samma intresse när hon beskriver sin mormor. Emma skildras istället som en kvinna vars största ambition är familjen och äktenskapet, hennes ambitioner utanför hemmet får mycket lite plats. På så sätt förstärker berättaren den helgonbild som Uno målar upp av Emma. Kärleken i båda relationerna skildras som belöningen för den uppoffring kvinnorna i verken gör för sina män. I ljuset av Aleksandra Kollontajs artikel ”New Woman” från 1913 om kärleken som förslavar kvinnan, kan jag visa på en atavism som sträcker sig genom historien och inkluderar både Tikkanens och mormor Emmas upplevelser. Berättarens förhoppning att männen trots allt förtjänar kvinnornas kärlek och förtroende kan också kopplas samman med 1970-talets feminism och dess tro på mannen som medkämpe.

Pro gradu-tutkielmani käsittelee Francis Baconin ystävyyssuhteita Essexin jaarlin Robert Devereux’n ja Buckinghamin herttuan George Villiersin kanssa. Tutkin suhteita kirjeenvaihdon ja Baconin esseiden kautta vuosien 1591—1626 välillä. Tutkimuksessani pyrin hahmottamaan yksityisen ja yleisen ystävyyden risteävyyttä kyseisenä ajanjaksona. Ystävyys ei ole ollut historiantutkimuksessa yleisesti suosittu tutkimuskohde. Siihen on helposti suhtauduttu anakronisesti ja se on nähty muuttumattomana ilmiönä. Kyseenalaistan tutkimuksessani tämän käsityksen ja kuvaan esimodernin ystävyyden luonnetta valitsemieni henkilösuhteiden avulla. Tutkimukseni perustuu James Speddingin 1880-luvulla kokoamaan Francis Baconin kirjekokoelmaan. Analysoin kirjeitä huomioiden aikakauden retoriset konventiot ja kohteliaisuuskulttuurin. Hyödynnän tutkielmassani myös paljon aihepiiristä tehtyä tutkimuskirjallisuutta ja pyrin ottamaan siihen tutkimuksessani kantaa. Osoitan ystävyys- ja patronus-klientti -suhteiden rajan häilyvyyden 1600-luvun vaihteen Englannin hovikulttuurissa. Kirjeenvaihdon avulla kuvaan Baconin suhteen Essexin olleen neuvonanto- ja klienttisuhde. Lähdeaineiston perusteella heidän välillään ei voida nähdä olleen yksityistä ystävyyttä. Buckinghamin ja Baconin suhde jakautuu tutkimukseni mukaan eri vaiheisiin: neuvonanto-, klientti- ja ystävyyssuhteeseen. Osoitan heidän suhteessaan olleen monia eri puolia, ja sen että keväällä 1617 Baconin asema suhteessa Villiersiin muuttui neuvonantajasta klientiksi. Vuoden 1617 tapahtumat käänsivät suhteen painopisteen entistä enemmän omistautumista vaatineeksi patronus-klientti -suhteeksi. Baconin uran loputtua 1621 osoitan, että klienttisuhde vaihtui ystävyydeksi. Tätä väitettä perustelen heidän kirjeenvaihdossaan tapahtuneilla muutoksilla tuona aikana. Tuon esille ystävyyden luonteen, joka rikkoo aiempia tulkintoja esimodernista ystävyydestä ja klienttisuhteesta. Esitän esimodernin ystävyyden olleen aiemmin luultua enemmän poliittiseen vaikuttamiseen kietoutunutta. Osoitan myös ystävyyssuhteiden saavan modernille ystävyydelle tyypillisiä piirteitä intiimiydessä ja sielunsukulaisuudessa. Tutkin suhteissa Baconin kiinnittymistä ystäviinsä hyödyntäen psykohistorioitsija Heinz Kohutin teoriaa itseyden sulautumisesta toiseen. Tutkielmani asettaa ystävyys- ja klienttisuhteiden kautta esimodernin ihmiskuvan uuteen tarkasteluun. Klientti- ja ystävyyssuhteiden rajojen häilyvyys ja suhteissa ilmenevät erilaiset kiinnittymistavat peilaavat laajempaa yhteiskunnallista ja lajityypillistä kehitystä. Tässä on nähtävissä kehitys, jossa vähitellen siirrytään sukutaustaan ja rooliin pohjautuvasta maailmasta yksilöön ja persoonaan nojaavaan maailmaan.

Som kulturform har datorspel övergått från marginaliserad hobby till något som tar en allt större plats i det offentliga rummet. Följaktligen finns ett ökat behov att förstå spel som de unika kulturformer de är. Då spelet Bioshock Infinite lanserades år 2013 fick det kritik från spelare och kritiker för en kontroversiell användning av religiösa och historiska element. Syftet med denna avhandling är att analysera historiebruket i spelet och ge en nyanserad bild av de element ur historien som är framträdande i spelets intrig. Forskningsfrågorna är således: Hur kan man tolka historiebruket i Bioshock Infinite? Vilka syften kan användningen av historie- och religionsrelaterade element anses uppfylla? De huvudsakliga teoretiska utgångspunkter som används för analysen är Peter Aronsson och Klas-Göran Karlssons teorier om historiebruk och historiemedvetande, samt den av Karlsson konstruerade typologin för olika sorters historiebruk. Utöver detta använder jag mig av två egna konstruerade begrepp, yttre och inre historiebruk, som inte skall ses som varandra uteslutande. Som bas för att belysa fenomenet datorspel som forskningsobjekt använder jag texter av Frans Mäyrä och Jesper Juul. Metoden jag använder mig av är en selektiv och kvalitativ innehållsanalys och baseras på texter av Mäyrä och Jon Dovey. Det material som analyseras är datorspelet Bioshock Infinite som lanserades år 2013. Spelet utspelar sig år 1912 och speltillverkarna har blandat tidsenlig estetik med fantastiska element för att skapa en retrofuturistisk värld vars etiska och sociopolitiska normer till stor grad torde skilja sig från målgruppens. I avhandlingen granskar jag den religion som genomsyrar spelets värld. Jag konstaterar att det till stora delar rör sig om en konstruerad religion som frikostigt använder sig av ett bibliskt språkbruk och allusioner till bibliska historier. Tunga paralleller dras till en odefinierad version av kristendomen, även om religionen i spelet saknar några av de mest centrala elementen ur kristendomen; exempelvis lyser Jesus med sin frånvaro och det bibliska språkbruket tillskrivs en fiktiv text istället för Bibeln. Följaktligen kan man inte kalla religionen i spelet för en variant av kristendom. Utöver detta demonstrerar jag hur användningen av religion kan tolkas som ett slags historiebruk för att förankra spelet i en historisk omgivning. Det yttre historiebruket i spelet består av de lån ur och hänvisningar till historien som speltillverkarna använt sig av för att konstruera en värld som spelaren är tvungen att navigera i och ta ställning till. Speltillverkarna har i sin strävan efter att återskapa en ärlig tidsanda valt att inkludera institutionaliserad rasism, blind nationalism och en religiös frenesi som oundvikliga element i intrigen, genomsyrande spelets värld. Dessutom används anakronismer och anspelningar på historisk propaganda för att väcka associationer hos spelaren. Det inre historiebruket är den historia spelets karaktärer själva använder sig av för att uppnå sina syften och legitimera sin politiska makt. Den politiska eliten i spelet använder sig frikostigt av Amerikas grundlagsfäder och har upphöjt tre av dessa till något som närmast kan liknas vid helgonstatus, samtidigt som statens fiender demoniseras och trivialiseras. Detta historiebruk kan tolkas som en ironisering av någonting som speltillverkarna anser vara ett befintligt historiebruk i USA. Spelets historiebruk kan alltså tolkas och förstås som ett uttryck för något i den kultur som speltillverkarna befinner sig i. Även om historiebruket i spelet rör sig på flera olika nivåer och tar flera olika uttryck kan man slutligen också se spelets samtliga historiebruksformer som kommersiella sådana.

Märta Tikkanen är en av de mest framgångsrika författarna i Svenskfinland, med årtionden av skrivande bakom sig. I dag är hon högt värderad av många, för sina ställningstaganden, sin öppenhet och sitt författarskap. Trots det undersöker de flesta avhandlingar i synnerhet hennes verk, inte hennes person eller den person hon är i medierna och publikens ögon. Därför har jag valt att i den här undersökningen studera hur en omdiskuterad författare som Märta Tikkanen porträtteras i 20 stycken författarporträtt skrivna om henne i ett åtta finlandssvenska och tre sverigesvenska tidningar och tidskrifter under hennes yrkesverksamma tid, från 1970-talet ända till år 2010 och hur autenticitet kring hennes person skapas i sammanhanget. Det centrala för den här studien är föreställningen av Märta Tikkanen, och vilken bild hon kan tänkas önska att förmedla av sig själv i medierna. De textanalytiska metoder som jag har valt att använda i den här avhandlingen är av en kvalitativ natur. Den primära metoden är tematisk närläsning, då jag i första hand koncentrerar mig på vad personporträtten av Märta Tikkanen fokuserar på och vilka återkommande tematiska motiv som finns i porträtten. Frågor gällande språkliga drag och form ingår i metoden, men de är underordnade den textanalytiska metoden och används som ett komplement i studerandet av teman och innehåll. Genom att systematiskt gå igenom och kategorisera materialet kan jag se vilka teman som förekommer frekvent i porträtteringen av Märta Tikkanen. Genom att sedan närläsa porträtten och jämföra innehållet i dem med varandra kan jag dra slutsatser gällande likheter och olikheter i porträtteringen. De återkommande tematiska motiven utgör grunden för analyskapitlen. Det mest centrala temat som kommer upp i porträtten är författarskapet. Olika teman tas upp i samband med författarskapet och förhållandena mellan dessa diskuteras: kärleken, familjelivet, det privata och det offentliga. Under årens gång sker också en förändring i porträtteringen: vilka teman som återkommer mest och med hurdana ord Tikkanen beskrivs. Enligt min uppfattning är Tikkanen själv en aktiv aktör i skapandet av den bild som förmedlas i porträtten.

Saksan kielen partikkelit ovat kiinnostaneet ja askarruttaneet lingvistejä jo pitkään. Vuosia näitä kielen pikkusanoja tutkittiin lähinnä teoreettisen, kirjoitettuun kieleen pohjautuvan kielentutkimuksen näkökulmasta. Vasta 1960-luvulla pragmatiikan tutkimusalan myötä partikkeleita ryhdyttiin tutkimaan todellisissa kielenkäyttötilanteissa. Huomattiin, että saksan kielessä käytetään runsaasti partikkeleita ja ne ovat kommunikatiivisesta näkökulmasta tärkeitä keskustelun sujuvuuden kannalta. Tämän tutkielman kohteena ovat nämä puhepartikkelit ja niiden esiintyminen suomalaisessa saksan kielen oppikirjasarjassa. Tutkimuksen teoriaosassa käsitellään partikkelien tutkimuksen historiaa ja problematiikkaa. Partikkelien tutkimuksessa on osoittautunut haastavaksi niiden määritteleminen ja partikkeleihin luettavien pikkusanojen jaottelu eri sanaluokkiin. Tässä tutkimuksessa hyödynnettävä Armin Burkhardtin puhepartikkeleiden funktionaalinen typologia mahdollistaa partikkeleiden määrittelyn ja jaottelun loogisesti ja jäsennellysti. Sen avulla on vältetty monet perinteiset partikkelin tutkimuksen kompastuskivet. Lisäksi tutkimuksessa perehdytään partikkelien opettamisen ja oppimisen problematiikkaan huomioiden erityisesti suomalainen konteksti ja oppija. Oppikirja-analyysin kohteena ovat suomalaiset saksan kielen oppikirjat. Yläkouluun tai lukioon tarkoitettu kirjasarja Plan D on uusin lyhyen saksan kirjasarja, ja se mainitsee lähtökohdakseen kommunikaation. Puhepartikkelit ovat tärkeä osa kommunikaatiota, joten tutkimuksessa paneudutaan siihen, miten ne ovat kirjasarjassa edustettuina. Vertailun vuoksi tutkimukseen on sisällytetty myös puhepartikkeleiden analyysi kuudessa autenttisessa keskustelussa natiivien välillä, jotta oppikirjatekstien autenttisuutta voisi partikkelien osalta luotettavasti arvioida. Kirjasarjan voi arvioida ottavan teksteissään hyvin huomioon puhepartikkelit, ja niiden verrattain runsas käyttö tuo teksteihin puhutun kielen tyyliä. Puhepartikkelit on myös käännetty, mikä tukee oppimista ja auttaa oppijoita ymmärtämään ne. Aihetta ei kuitenkaan muuten ole kirjasarjassa eksplisiittisesti tarkasteltu, ja voidaan todeta, että puhepartikkeleiden opetusta ei tueta systemaattisesti kuin kielisyötteen muodossa. Kaikkiin partikkeleiden opettamisen ongelmakohtiin kirjasarja ei tarjoa materiaalia. Kirjasarjan tekstien kielen voidaan kuitenkin todeta olevan partikkeleiden osalta suurimmaksi osaksi kohdekielen mukaista.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan kuluttajille suunnattujen laitteiden käyttöohjeita käännetyn kielen näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitetään, millä kieliopillisilla rakenteilla suomen- ja englanninkielisissä käyttöohjeissa ilmaistaan ohjeistettavan toiminnan tarkoitusta ja mitä toisessa kieliversiossa on näitä rakenteita vastaavissa kohdissa. Pyrkimyksenä on selvittää, mitä havaintojen perusteella voidaan päätellä käännösten ja lähdetekstien välisestä suhteesta ja edelleen mahdollisesta lähdekielen vaikutuksesta. Tutkielman teoreettisena taustana on deskriptiivinen käännöskielen tutkimus ja sen piirissä käännössuomesta tehdyt havainnot, joiden mukaan infiniittinen tarkoitusta ilmaiseva finaalirakenne yliedustuu englannista käännettäessä ja että taustalla on mahdollisesti lähdekielen rakenteen aiheuttama stimulus eli interferenssi. Toisena teoreettisena lähtökohtana on käyttöohjeiden olemus ohjaavina teksteinä sekä ohjaavien tekstien kielelliset piirteet, joihin kuuluu ohjeistettavan toiminnan tarkoituksen ilmaiseminen (OTTI). Keskeinen osa teoriataustaa on lisäksi kieliopillinen kuvaus siitä, millä rakenteilla englannin ja suomen kielessä voidaan ilmaista tarkoitusta. Tutkimuksen aineistona on neljän kuluttajille suunnatun laitteen käyttöohjeen englannin- ja suomenkieliset versiot, joita käsitellään Gideon Touryn oletetun käännöksen käsitettä hyödyntäen lähdeteksteinä ja käännöksinä. Näistä on teoriataustaan nojaten poimittu analysoitavaksi kohdat, joissa tarkoitusta ilmaisevilla rakenteilla ilmaistaan ohjeistettavan toiminnan tarkoitusta, sekä näitä esiintymiä vastaavat kohdat toisesta kieliversiosta. Analyysimenetelmänä on lähilukuun perustuva luokittelu ja vertailu, ja luokittelua tehdään sekä kieliopillisin että aineistohavainnoista nousevin kriteerein. Analyysi jakautuu kahteen vaiheeseen, joista ensimmäisessä käyttöohjeiden kieliversioita tarkastellaan toisistaan erillään ja toisessa puolestaan käännöksiä ja lähdetekstejä vertaillen. Analyysi osoitti, että englanninkielisissä käyttöohjeissa yleisin OTTI-rakenne on to-infinitiivirakenne (87/127) ja toiseksi yleisin for-prepositiolauseke (36/127), suomenkielisissä puolestaan finaalirakenne (17/44) ja minen-substantiivilauseke (16/44). Suomenkielisessä aineistossa esiintyy suhteellisesti vähemmän infiniittirakenteita kuin englanninkielisessä, mutta molemmissa substantiivilausekkeen sisältävä rakenne on toiseksi yleisin ja finiittisiä rakenteita esiintyy muihin rakenteisiin nähden vähän. Lisäksi havaittiin, että siinä missä suomenkielisiä OTTI-rakenteita vastaa englanninkielisissä versioissa useimmiten niin ikään jokin OTTI-rakenne, eli molemmissa kieliversioissa edustuu sama merkityssuhde, englanninkielisissä käyttöohjeissa esiintyy huomattavasti enemmän OTTI-rakenteita, ja niitä vastaavissa suomenkielisissä kohdissa puolestaan esiintyy monenlaisia rakenteita ja merkityssuhteita. Analyysin osoittamasta moninaisuudesta voidaan päätellä, että tietyn rakenteen esiintyminen lähdetekstissä ei systemaattisesti johda tietyn rakenteen esiintymiseen käännöksessä ja että myös merkityssuhteissa esiintyy variaatiota. Kieliversioiden väliset erot merkityssuhteissa voidaan tulkita myös viitteinä ohjeistamiskonventioiden eroista. Suomen OTTI-rakenteiden osalta tulosten voidaan lisäksi tulkita puhuvan lähdekielen rakenteen stimulusta vastaan, sillä kaikkia suomenkielisessä aineistossa yleisimpiä rakenteita vastaa englanninkielisessä tekstissä yleisimmin infiniittirakenne ja finaalirakennetta esiintyy aineistossa myös ilman rakenteellisen vastineen esiintymistä lähdetekstissä.

Tutkielmassa tarkastellaan oho-interjektion ja sen eri varianttien merkitystä ja käyttöä suomenkielisessä keskustelussa. Tutkimusmetodina käytetään etnometodologista keskustelunanalyysia. Keskeisenä tutkimuskysymyksenä on selvittää, minkälaisissa sekventiaalisissa paikoissa oho-interjektio esiintyy keskustelussa. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sitä, minkälainen oho-interjektio voi olla affektisuudeltaan: onko sen ilmaisema affekti valenssiltaan eli peruslaadultaan positiivinen, negatiivinen vai ambivalentti? Tutkimuksen aineisto käsittää yhteensä noin 24 tuntia ja 20 minuuttia keskustelua, jossa oho-interjektioita esiintyy 53 kappaletta. Aineistona tutkimuksessa käytetään suomenkielisiä kasvokkais- ja puhelinkeskusteluita pääosin arkisista tilanteista. Tutkielmassa osoitetaan, että oho on affektinen ja reaktiivinen interjektio, jonka jonkinlaisena perusmerkityksenä on ilmaista yllättymistä tai hämmästymistä. Keskustelussa se voi muodostaa vuoron yksinään tai olla osana vuoroa. Tutkimuksen perusteella oho muodostaa kuitenkin tyypillisimmin vuoron yksinään. Tutkielmassa osoitetaan, että valenssiltaan oho-interjektio voi olla positiivinen, negatiivinen tai ambivalentti. Tutkielmassa osoitetaan myös, että kontekstilla ja prosodialla on huomattava vaikutus interjektion merkitykseen: ilmauksen tulkinnassa on aina huomioitava sitä ympäröivä keskustelutilanne, sitä edeltävät ja seuraavat vuorot ja tapahtumat sekä se, miten interjektio tuotetaan. Tutkielman analyysi jakautuu kahteen päälukuun: tutkielman kolmannessa luvussa tarkastellaan puheeseen reaktioiksi tuotettuja oho-interjektioita ja tutkielman neljännessä luvussa tarkastellaan interjektioita, joilla reagoidaan näköhavaintoihin, fyysisen ympäristön ärsykkeisiin tai vahinkoihin. Aineiston määrällinen tarkastelu osoittaa, että molemmat ovat tyypillisiä konteksteja oho-interjektion tuottamiselle. Kolmannessa luvussa osoitetaan, että oho-interjektiolla voidaan reagoida toisen keskustelijan puheeseen kerrontajaksossa tai kolmannen position vuorossa. Kerrontajaksot ovat erityisen tyypillisiä konteksteja interjektion tuottamiselle. Neljännessä luvussa puolestaan osoitetaan, että interjektiolla voidaan reagoida ympäristöstä tai kuvista tehtyihin näköhavaintoihin ja vahingossa tapahtuneisiin sattumuksiin. Myös näköhavaintoihin ja vahinkoihin reagoivat interjektiot voivat olla vuorovaikutuksessa rakentuvia tekoja ja niillä voi olla vuorovaikutuksellisia seurauksia keskustelussa. Tutkielma avaa tutkimuskenttää aihepiirissä, jota on toistaiseksi tutkittu suomen kielestä varsin vähän. Yksittäisistä interjektioista tai interjektioiden luokasta yleensä ei ole suomen kielessä tehty vielä perusteellista tutkimusta, joten jatkossa interjektioiden tutkimusta voisi laajentaa myös muihin interjektioihin. Oho-interjektiota ja muita interjektioita voisi tutkia jatkossa myös kirjoitetusta kielestä ja toisaalta oho-interjektion tutkimusta puhutusta kielestä voisi syventää erityisesti prosodian systemaattisemmalla tarkastelulla. Tutkielma avaa myös yllättymistä koskevan tutkimuksen kenttää suomen kielessä.