Browsing by Title

Tutkielmassa tarkastellaan, miten eri kielitaitotasoilla olevat S2-aikuisopiskelijat ymmärtävät historian oppikirjatekstiä, joka on kirjoitettu yleis- ja selkokielellä. Tavoitteena on luetun ymmärtämisen kysymysten avulla selvittää, miten S2-opiskelijat pärjäävät tekstin pohjalta tehdyissä monivalintakysymyksissä ja onko yleis- ja selkokielisten tekstiosuuksien ymmärrettävyydessä eroa. Tutkielma yhdistää tekstintutkimusta ja lukemisen tutkimusta. Lisäksi tutkimuskysymyksiin vastaamisessa käytetään monimenetelmäisiä keinoja: yleis- ja selkotekstin vertailevaa tekstianalyysia, kyselyä ja strukturoitua ryhmähaastattelua. Tutkimukseen osallistui yhteensä 33 S2-opiskelijaa A2-, B1- ja B2-kielitaitotasoilta. Opiskelijat vastasivat yleis- ja selkokielisten tekstiosuuksien pohjalta tehtyihin kysymyksiin, minkä lisäksi heitä haastateltiin ryhmähaastatteluissa. Osa monivalintakysymyksistä mittasi sanaston ymmärtämistä, osa myös päättelykykyä. Tutkimuksesta käy ilmi, että monivalintakysymykset olivat selvästi vaikeampia A2-tason kuin B-tason opiskelijoille. A2-tason opiskelijat vastasivat useammin oikein selkokielisten osuuksien pohjalta tehtyihin kysymyksiin, ja B1-tasollakin selkokielestä näytti olevan hyötyä. Sen sijaan B2-tason opiskelijat pärjäsivät hieman paremmin yleiskielisten osuuksien pohjalta tehdyissä kysymyksissä. Lisäksi A2-tasolla tuli enemmän oikeita vastauksia pelkästään sanaston ymmärtämistä mittaaviin kysymyksiin, kun taas erityisesti B2-tasolla päättelykykyä vaatineet kysymyksetkään eivät tuottaneet ongelmia. Tulokset heijastavat Selkokeskuksen arviota siitä, että selkokieli hyödyttää erityisesti A1–B1-tasolla olevia kielenoppijoita. Tuloksista on myös nähtävissä pinta- ja syvätason lukemisen strategiat: suuri osa alkeistasolla olevista opiskelijoista pystyi vastaamaan vain kysymyksiin, joihin teksti antoi selkeästi oikean vastauksen. B2-tason ja jotkut B1-tason opiskelijat pystyivät tämän lisäksi myös päättelemään asioiden välisiä yhteyksiä ja ymmärtämään sellaista, mitä tekstissä ei sanottu eksplisiittisesti. Aiheesta tarvitaan vielä paljon lisätutkimusta. Erityisen kiinnostavaa olisi tutkia esimerkiksi sitä, mitkä konkreettiset tekijät selkotekstissä ovat S2-lukijoille vaikeita ja miten lukutaito ensikielellä vaikuttaa toisella kielellä lukemiseen.

Tiivistelmä – Referat – Abstract Tarkastelen tutkielmassa sitä, millaisia direktiivejä S2-oppijat käyttävät kotoutumiskoulutuksen suomen kielen lopputestin suullisessa osuudessa. Nauhoitetun testitilanteen puheenvuoron aloittaa aina fiktio-osallistuja ja sen jälkeen on suomen oppijalla tehtävänä reagoida. Yhteensä oppijan täytyy reagoida suullisesti kuuteen eri tilanteeseen, jossa heidän täytyy tehtävänannosta riippuen muodostaa tiedonhakukysymys, suositus, kielto, pyyntö, direktiivistä kieltäytyminen ja toivomus. Nauhoituksia on 17, jossa jokaisessa on reagointi kuuteen erilaiseen tilanteeseen eli yhteensä 104 eri vastausta. Direktiivisen lausuman merkitys riippuu tavasta ja tilanteesta, miten ja missä se on sanottu. Väärin käytetty imperatiivilause tai direktiivi voi johtaa ihmisten välisiin epäselvyyksiin ja väärinkäsityksiin. Imperatiivin väärä tulkinta uhkaa erityisesti suomea toisena kielenä oppijia. Selvitän, millaisia direktiivejä testiin osallistujat käyttävät ja vaikuttaako osallistujien äidinkieli direktiivien valintaan. Aineiston tarkastelu osoittaa, että oman äidinkielen vaikutus direktiivien tuottamisessa oli analysoiduissa äänitysten litteroinneissa selvästi nähtävissä. Jos esimerkiksi viroa ensikielenään puhuva vastaaja ei osannut sanoa direktiiviä täydellisesti suomen kielellä niin se sanottiin joko melkein täysin viron kielellä lisäten sinne suomenkielenmukaisia nyansseja tai tuntemattomia suomen kielen sanoja korvattiin vironkielisillä sanoilla. Niihin tuotettuihin direktiiveihin ei ollut vaikuttanut pelkästään äidinkielen aksentti, sanasto ja viron kielen mukaiset vokaaliharmoniat vaan myös tapa, miten viron kielellä direktiivejä tuotetaan. Lisäksi huomasin sen, että direktiivit oli tuotettu melko odotuksenmukaisesti. Testiin osallistuneet olivat suurimmilta osin oppineet testiä edeltävällä suomen kielen kurssilla vähintään minimin, eli heillä oli melko laaja sanavarasto sekä taitoa koostaa erityyppisiä lauseita sekä toivomuksia. Vaikka tuotettu direktiivi ei koostunut kieliopillisesti oikeanlaisesta lauseesta, välitti se silti useimmissa tapauksissa pääviestin eteenpäin. Tutkimustulokset osoittavat myös, että väärinymmärtämistilanteita, joissa vastaaja oli tuottanut direktiivin, jota olisi ollut todellisessa tilanteessa todella vaikeaa ymmärtää esiintyi vähän. Ne vastaukset, jotka eivät vastanneet tehtävää ilmaisivat, että opiskelija itse ei ollut ymmärtänyt tehtävää ja tilannetta, johon hänen oli annettava vastaus. Tämä tutkimus voi olla avuksi kielitaitoa mittaavien testien laatimisessa, kehittämisessä ja testien sisällön suunnittelussa. Suomen kielen tasotestien analysoimisesta on apua myös oppimateriaalien laatijoille. S2-oppijoiden direktiivien oikein käyttämisen taito on tärkeää, koska se auttaa kielenoppijaa sopeutumaan paremmin uuteen yhteiskuntaan. S2-oppijoiden direktiivien käytön tarkemmasta tutkimuksesta on hyötyä sekä opettajille että niille ihmisille, jotka opiskelevat suomen kieltä toisena kielenä.

Tutkielmassa tarkastellaan intertekstuaalisuutta säädöstekstissä. Tutkimuskysymykset liittyvät tekstienvälisyyden kuvaamiseen ja kategorisointiin: Millaista intertekstuaalisuutta säädöstekstissä on? Millaisina kielellisinä piirteinä se ilmenee? Millaisia ovat intertekstuaalisuuden lajit ja ilmenemismuodot tekstissä? Tutkielma liittyy lingvistisen tekstintutkimuksen traditioon, mutta sillä on yhteyksiä myös virkakielentutkimukseen ja oikeuslingvistiikkaan. Keskeisenä teoreettisena viitekehyksenä on kuvausmalli, jossa intertekstuaalisuus jaetaan joko 1) avoimeen tekstienvälisyyteen tai 2) interdiskursiivisuuteen eli perustavaan intertekstuaalisuuteen. Avointa intertekstuaalisuutta ovat jollain tapaa tekstissä näkyvät viittaukset, ja interdiskursiivisuudessa on kyse tekstin abstraktimmista suhteista diskursseihin ja genreihin. Tutkimuksen ote on kvalitatiivinen ja kuvaileva. Työn aineistona on seitsemän lakia kansallisesta säädöskokoelmasta. Aineisto on siinä mielessä heterogeeninen, etteivät valikoidut tekstit sijoitu minkään yhden oikeuden alan alle. Intertekstuaalisuus todentuu säädöstekstissä kahdella tasolla: avoimena intertekstuaalisuutena ja interdiskursiivisuutena. Avointa intertekstuaalisuutta tarkastellaan työssä kahdesta näkökulmasta: intertekstin lajin ja intertekstuaalisuuden ilmenemisen kannalta. Lajiltaan säädöksissä viitatut tekstit (intertekstit) ovat useasti toisia säädöksiä. Lisäksi säädöstekstissä viitataan myös virkateksteihin ja muihin kuin oikeuden alaan tai viranomaistyöhön liittyviin teksteihin. Säädöstekstissä viitataan niin ikään jo olemassa oleviin tai tulevaisuudessa laadittaviin teksteihin. Kirjoitettujen tekstien lisäksi viitataan myös suulliseen kielenkäyttöön eli puhuttuihin teksteihin. Säädöstekstissä nimetään kuitenkin tekstejä ja tekstilajeja hyvin yleisellä tasolla; aina ei voida luokitella viitattua tekstiä tarkasti mihinkään kategoriaan. Tämä liittyy siihen, että säädösteksti käsittelee usein yleisiä ja mahdollisimman yleistettävissä olevia tapauksia. Avoin intertekstuaalisuus voi ilmentyä säädöstekstissä monella tapaa. Eksplisiittisesti intertekstuaalisuus ilmentyy referoinnissa, joka on lähes aina epäsuoraa. Tällöin referaatti tiivistetään ainoastaan mainitsemalla jotain intertekstin (usein toisessa laissa säädetyn asian) aiheesta. Säädöstekstissä referoidaan ainakin x:ssa tarkoitettu -, x:n mukaan -, x:n perusteella - ja x:n nojalla -rakenteilla. Useimmiten referoidaan toisia lakeja tai asetuksia. Kaikki avoimen intertekstuaalisuuden ilmenemismuodot eivät ole varsinaista referointia. Toisiin lakeihin voidaan viitata myös kerrontaa lähenevällä (aiheesta) säädetään x:ssä -rakenteella. Keskeinen avoimen intertekstuaalisuuden ilmenemismuoto on myös tekstin nimeäminen, jolloin interteksti on ennemmin puheenaiheen kuin lähteen asemassa. Implisiittisesti intertekstuaalisuus ilmenee silloin, kun esimerkiksi verbien kautta aktivoituu kytköksiä teksteihin (esim. päättää, hakea ja ilmoittaa). Verbit aktivoivat kytköksiä tekstien tekemisen prosesseihin ja tätä kautta teksteihin. Toisaalta jokin mainittu käsite voi aktivoida viittauksen toiseen lakiin. Esimerkiksi käsite Suomen kansalainen viittaa kansalaisuuslakiin, vaikka tätä lakia ei viittauksessa nimeltä mainitakaan. Säädöstekstissä on myös interdiskursiivisia piirteitä, joita on tarkasteltu työssä diskurssityypin ja diskurssin käsitteen avulla. Diskurssityypit hahmottuvat muun muassa tekstin funktioiden sekä verbivalintojen ja roolin tarkastelun kautta. Päällimmäinen diskurssityyppi säädöstekstissä on velvoittavuus, mutta tekstissä ilmenee myös ohjeen ja määritelmän piirteitä. Säädösteksti on tietynlainen, koska se pohjautuu toisiin säädösteksteihin. Toisaalta säädöstekstin piirteet liittyvät muissakin genreissä esiintyviin abstrakteihin konventioihin. Diskurssityypit voivat kuitenkin myös sekoittua, eivätkä ne aina ilmene selvärajaisesti kielen piirteiden perusteella. Diskurssityyppien lisäksi säädöstekstissä todentuu mitä moninaisimpia diskursseja. Nämä erilaiset puhe- ja merkityksellistämistavat aktivoituvat etenkin tekstin sananvalinnoissa. Säädösteksti voi diskurssien kautta intertekstuaalisesti yhdistyä lähes mihin tahansa aiheeseen, sillä lait käsittelevät hyvinkin erilaisia aihealueita. Tekstissä ilmenee juridisen diskurssin rinnalla esimerkiksi asiakasorientoitunut diskurssi sekä talouden ja ympäristönsuojelun puhetta. Tutkielma avaa laajaa teemaa, jota ei ole aiemmin juuri tutkittu fennistisessä tekstintutkimuksessa. Tutkielma tuottaa myös tietoa yhden intertekstuaalisuuden kuvausmallin soveltamisesta säädöstekstiin. Samalla tutkimuksessa osoitetaan, että säädöstekstin intertekstuaalisuus on erityisen laaja-alainen ja kompleksinen ilmiö. Työssä ilmenee, että ainakaan säädöksissä intertekstuaalisuus ei ole aina selvärajaisesti kategorisoitavissa. Kaikkia työn tuloksia ei voida ehkä yleistää koko tekstilajia koskeviksi, mutta joitakin yleistyksiä on kuitenkin mahdollista tehdä. Työn tulokset voivat kertoa säädöstekstistä ja sille ominaisista intertekstuaalisuuden keinoista ja luonteesta yleisemminkin. Säädösteksti on suhteellisen konventionaalinen genre, ja on tunnustettu tosiasia, että juuri intertekstuaalisuus on sen merkittävä genrepiirre. Lisäksi tutkimus ehkä tuottaa laajemminkin tietoa intertekstuaalisuuden kategorisoinnista ja mallintamisesta. Aiheessa riittää kuitenkin vielä tämänkin työn jälkeen tutkittavaa. Jatkotutkimuksessa on mahdollista ottaa tutkittavaksi laajempi aineisto ja tällöin työssä voidaan fokusoida tarkemmin esimerkiksi intertekstuaalisuuden funktioihin tai sen suhteeseen ymmärrettävyyteen.

Tutkielmassa tarkastellaan museota työpaikkana avoinnapidon henkilökunnan näkökulmasta. Tarkastelu lisää ymmärrystä siitä, millainen työpaikka on tämän päivän suomalainen museo yhden museotoiminnan kannalta olennaisen ammattiryhmän näkökulmasta. Tutkimustehtävänä on selvittää, miten museoiden avoinnapidon henkilökunnan työ näyttäytyy osana museoammattilaisuutta. Tutkimuskysymyksiä ovat: millaista on työskennellä museon avoinnapidon tehtävissä sekä mikä työssä koetaan mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Tutkimustehtävä ja tutkimuskysymysten asettelu pohjaavat Museoliiton julkaisemien Museoväki-tutkimusten tuloksiin sekä jossain määrin kirjoittajan omiin työkokemuksiin erikokoisten ja -tyyppisten museoiden avoinnapidon tehtävistä. Tutkielma on myös soveltavaa kulttuurintutkimusta, ja se tarjoaa konkreettisia ratkaisuja tarkastelussa esiin nouseviin avoinnapitotyön kehitys- ja muutostarpeisiin. Tutkielmaa varten haastateltiin kuutta suurissa ammatillisesti hoidetuissa museoissa työskentelevää avoinnapidon henkilökunnan edustajaa. Tutkielman aineisto koostuu pääasiallisesti näistä litteroiduista tutkimushaastatteluista, mutta tulkinnan tukena käytetään myös tilastollisia aineistoja. Tarkastelun teoreettis-metodologisena viitekehyksenä on hermeneuttis-fenomenologinen tieteenfilosofia, jonka valintaan on vaikuttanut haastatteluissa esiin nousseiden kokemusten kokonaisvaltainen kehollis-ajattelullinen laatu. Avoinnapidon henkilökuntaa tarkastellaan kokonaisruumiin ilmentymänä. Haastatteluaineisto on jäsennelty ja analysoitu tulkitsevan fenomenologisen analyysin menetelmällä. Tutkielma osoittaa, että yksitoikkoinen, matalasti palkattu, epäsäännöllinen ja muita museoalan töitä vähemmän arvostettu avoinnapitotyö saa mielekkyytensä aidoista ja merkityksellisistä asiakaskohtaamisista ja oman osaamisen jakamisesta asiakaspalvelu- ja opastustilanteissa, luovuutta ruokkivassa ja työntekijälle kiinnostavassa työympäristössä. Avoinnapidon henkilökunnan ammattitaito muodostuu työssä kertyneen kokemuksen myötä kehittyneestä, erityisestä tavasta käyttää kehoa ja aisteja, herkkyydestä olla läsnä tilanteille ja museoasiakkaille. Avoinnapitotyön eri osaamisalueet tulisi nykyistä paremmin tunnistaa ja tunnustaa, kommunikaatiota museon eri ammattiryhmien välillä olisi kehitettävä, eri ammattiryhmien osallisuutta tulisi vahvistaa ja työyhteisön tasa-arvoistamiseen tulisi pyrkiä hierarkioita purkamalla. Vaikka avoinnapidon henkilökunnalla on vahva halu ja pyrkimys työskennellä osana museoammatillista yhteisöä, toimivat sen esteinä yhtäältä hierarkkiset rakenteet ja toisaalta niitä korostavat haastatteluajankohdan poikkeusajat. Aineistosta nousee toive nähdä tulevaisuuden museon avoinnapidon henkilökunnan edustajat muiden museoammattilaisten kanssa tasa-arvoisesti työskentelevinä aktiivisina toimijoina. Nykytilanteessa avoinnapidon henkilökunta kokee asemansa ennemmin yleisötyötä tekevän koneiston mekaanisena osasena kuin museoalaa ja yleisötyötä eteenpäin vievänä muutosvoimana.

Tutkielmassa tarkastellaan saamelaisiin viittaavien paikannimien sijainteja suhteessa tunnettujen muinaisjäännöskohteiden sijaintiin Kuusamon kunnan alueella. Tutkimuksessa selvitetään, mitkä paikannimet liittyvät todennäköisimmin Kuusamon muinaisten saamelaisten asutukseen tai muuhun toimintaan. Lisäksi tutkitaan, minkälaista paikannimistöä eri muinaisjäännöstyyppien lähistöltä löytyy. Saamenkielisen sanan sisältävien paikannimien levinneisyyden perusteella voidaan myös saada lisätietoa seudun asutushistoriasta. Samalla tarkastellaan, mitä asioita on huomioitava, kun paikannimistön avulla tehdään tulkintoja esihistoriasta. Tutkimus toteutetaan luomalla aineistosta levinneisyyskarttoja paikkatieto-ohjelmaan syötettyjen koordinaattitietojen avulla. Ensin tutkitaan saamelaisperäisiä paikannimiä kokonaisuutena, ja niiden levinneisyyttä kunnan alueella verrataan arkeologiseen aineistoon. Seuraavaksi tutkitaan nimenosa kerrallaan muiden mahdollisesti saamelaisiin viittaavien paikannimien yhteyttä muinaisjäännöksiin. Sitten tarkastellaan vielä muinaisjäännöskohteiden ympäristön nimistöä, ja tehdään kaavioita eri paikannimien yleisyydestä eri aikaisten ja tyyppisten kohteiden läheisyydessä. Analyyseista selvisi, että saamelaisperäiset paikannimet ovat yleisimpiä siellä, missä saamelaisten tiedetään historiallisella ajalla eläneen. Paikannimellä voi olla useita eri nimeämisperusteita, joten yksittäisen nimen perusteella on yleensä vaikea tehdä johtopäätöksiä sen yhteydestä muinaiseen todellisuuteen. Tietyt saamelaisperäiset eläinten jälkiin liittyvät paikannimet liittyvät kuitenkin hyvin usein pyyntikuoppiin.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kotimaisen nykykirjallisuuden tapoja kuvata sateenkaarihenkilöhahmoja. Tutkielman taustalla vaikuttaa ajatus 1900-luvun alun kotimaisen kaunokirjallisuuden tavasta esittää sateenkaarihenkilöhahmot tai sellaiseksi tulkittavat rappioituneina ja ennen kaikkea onnettomina miehinä ja naisina, joille rakennettiin harvoin omaa tarinaa. Tutkielmassa esitetäänkin kysymys, millaisia elämänkaaria ja kohtaloita sateenkaarihenkilöhahmoille kirjoitetaan 2000-luvun Suomessa? Tutkimuskysymyksen valintaa perustellaan sillä, että kirjallisuus on mukana rakentamassa maailmaa ideologisesti. Yhtäältä se, millaisia esityksiä kirjallisuus välittää, ja toisaalta se, minkälaiset esitykset puuttuvat, muovaavat todellisuutta merkittävän paljon. Kirjallisuus toimii mielipidevaikuttajana ja tarjoaa työkaluja ymmärtämiseen. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta 2000-luvulla julkaistusta romaanista. Kohderomaanit ovat Elias Koskimiehen Ihmepoika (Gummerus, 2014), Jera Hännisen Harakkapoika (Bazar, 2006), Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia (Otava, 2014), Marja Björkin Poika (Like, 2013), Laura Saven Paljain jaloin (WSOY, 2013) ja Salla Simukan Minuuttivalssi (WSOY, 2004). Tutkielma osoittaa, ettei kotimaisen nykykirjallisuuden sateenkaarihenkilöhahmoilla ole yhtenäistä identiteettiä tai yhtä perustaa. Sen sijaan on moninaisia keinoja rakentaa sateenkaarihenkilöhahmoja ja ylipäätään olemisen tapoja. Kohderomaaneissa seksuaalinen suuntaus ei aseta sateenkaarihenkilöhahmoille ylitsepääsemättömiä rajoitteita, mutta ei myöskään etuoikeuksia. Kohderomaanit ja niissä esiintyvät sateenkaarihenkilöhahmot ovat osoitus siitä, että kulttuurissamme on tilaa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen elämäntarinoille. Onnellisuuden vastakohdaksi mielletty onnettomuus muodostuu myös osaksi sateenkaarihenkilöhahmojen elämää. Olisi naiivia olettaa, ettei vastoinkäymisisiä esiintyisi. Syrjintä, koulu- ja kotikiusaaminen, ulkopuolisuuden tunteet ja väkivallan uhka ovat osa arjen kuvastoa. Ongelmista kuitenkin puhutaan ja niitä yritetään ratkoa. Tilaa annetaan myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen sisäisen syrjinnän muotojen esille tuomiseen. Kohderomaaneista käy ilmi seikkoja, joita aikaisemmin yritettiin kätkeä. Sateenkaarihenkilöhahmo saa näkyä, olla onnellinen ja onneton, fyysisesti terve tai sairas, olla kaikkea sitä, mitä ihmisenä olemisen kuvaukseen on totuttu kuuluvan. Sateenkaarihenkilöhahmo ei määrity, ainakaan pelkästään, vähemmistötaustansa kautta. Hänellä on yhtäläinen mahdollisuus onneen ja hyvään tulevaisuuteen kuin muillakin henkilöhahmoilla.

Tutkimuksessa tarkastellaan lobotomian käyttöä psykiatrisena hoitomenetelmänä suhteessa muihin Pohjoismaihin. Lobotomia oli psykiatrinen hoitomenetelmä, mikä otettiin käyttöön 1930-luvun lopulla. Pohjoismaissa menetelmää käytettiin 1940-luvulta 1970-luvulle. Tutkimuskohteina Pohjoismaat ovat mielenkiintoisia, sillä niissä tehtiin jopa kaksi ja puoli kertaa enemmän leikkauksia suhteessa väkilukuun kuin muualla maailmassa. Se pohjautui biologiseen psykiatriaan, missä mielisairauksien syiden uskottiin olevan aivoissa. Tämän tutkimuksen avulla liitetään Suomi pohjoismaiseen tutkimusperinteeseen. Tutkimuksessa tarkastellaan, minkälaisia muotoja lobotomia sai Pohjoismaissa, miten leikkaustoiminta käytännössä järjestettiin, miten ja miksi leikkaus otettiin käyttöön ja millä perusteilla sitä käytettiin. Tutkimus vertailee eri Pohjoismaiden tilannetta lobotomian elinkaaren aikana. Tutkimuksen lähteinä käytetään muiden Pohjoismaiden osalta erityisesti aiempaa tutkimusta. Kaikissa Pohjoismaissa lobotomiatutkimus on vasta alkuvaiheessa, ja koska eri maissa tehty aiempi tutkimus ei kata täydellisesti tutkimukseen valittuja teemoja, minkä vuoksi tutkimuksessa on lisäksi käytetty lääketieteellisiä aikakauslehtiä. Suomessa lobotomiaa on tutkittu vielä muita maita vähemmän, minkä vuoksi aikakauslehtien lisäksi etsitään lisätietoja myös arkistolähteistä. Tutkimuksessa tulee esille, että lobotomia otettiin käyttöön kaikissa Pohjoismaissa suunnilleen samoihin aikoihin, 1940-luvun puolen välin jälkeen. Alkuvuosina leikkausmäärät olivat vähäisiä, menetelmän kehittäjän saama Nobel-palkinto kuitenkin vakiinnutti lobotomian hoitona. Suomessa menetelmä otettiin käyttöön muutamaa vuotta muita Pohjoismaita myöhemmin, suurimpana vaikuttavana tekijänä tähän oli sota. Eniten leikkauksia Pohjoismaissa tehtiin 1950-luvun alkupuolella. Leikkausmäärissä on suuria eroja: eniten leikattiin suhteessa väkilukuun Tanskassa, Suomessa leikattiin sen sijaan huomattavasti muita maita vähemmän. Pohjoismaiden välillä on lobotomian käytössä nähtävissä paljon yhtäläisyyksiä, mutta jokainen maa teki selkeästi omat hoitopäätöksensä sekä leikkausjärjestelynsä itsenäisesti. Suurimmat erot maiden välillä ovat leikkaustoiminnan järjestelyissä. Suomessa oli muita Pohjoismaita enemmän käytännön järjestelyissä - tämä on muita myöhäisemmän aloitusajankohdan lisäksi merkittävimpiä syitä sille, miksi leikkausmäärät täällä jäivät muita maita vähäisemmiksi. Lobotomiasta ei suurista leikkausmääristä huolimatta tullut missään maassa pääasiallista hoitomenetelmää, vaan sillä hoidettiin pääasiassa kroonisia potilaita, joihin muut hoidot eivät olleet auttaneet. Vaikka suurin osa leikatuista sairasti skitsofreniaa, kaikissa maissa voidaan havaita, että merkittävimmät indikaatiot olivat potilaan oireet kuten aggressiivisuus ja vaikeahoitoisuus. Suurimmat syyt suppeaan indikaatiokenttään ovat leikkaukseen liittyvät vaikeat sivuoireet sekä suuri kuolleisuus. Leikkausmenetelmä oli käytössä vain lyhyen aikaa. Sen käyttö hiipui kaikissa maissa 1960-luvulle tultaessa, viimeiset leikkaukset Pohjoismaissa tehtiin 1970-luvun puolessa välissä. Lobotomian sijaan alettiin käyttää psyykenlääkkeitä.

The popularity of populism, especially right-wing populism, has been one of the most central global political trends of the 21st century. One central aspect of right-wing populism is its close relationship to Christianity and the product of this collaboration is religious populism. The purpose of this thesis is to analyze whether this closeness is true in Finnish political context. I have examined whether the populist and religious populist rhetoric was used in three proceedings of the commonly called trans-law in the Finnish Parliament between 2022 and 2023. According to my research, political speech combines the three core features of the populist style: built-in demagogy, performance of threats and bad manners (Moffitt 2016) and uses religion as a framing device counts as religious populism. The amount of populist rhetoric in my data was significant. According to the data analysis several representatives use a lot of different populist style rhetorical means and religious populism in their political speech. Demagogy appeared both as traditional dichotomy between the people and the elite as well as between liberal and conservative representatives. The bad manners appeared mostly as colorful and informal self-expression and within the use of false information. The performance of various crises, threats and collapses was appearing primarily as a concern about the fundamental collapse of the values of the Finnish welfare state. As a conclusion it can be said that the use of religious populist style in Finland follows largely the same legalities than abroad. All of these enable religion and its symbolism and tradition to be utilized in different ways. This research backs up the consensus about religious populism being a global phenomenon and somehow similar regardless of the local context. According to the results of my analysis, in Finland, religion was used in many ways as a rhetorical device as part of political speech.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen mielenosoituksia ja niiden synnyttämää Stand with Standing Rock -ympäristöliikettä Dakota Access -öljyputkea vastaan. Mielenosoitukset järjestettiin vuosina 2016 ja 2017 Standing Rockissa, Pohjois- ja Etelä-Dakotassa. Erityisenä tutkimuskohteena ovat Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen tuottamat mediatekstit ja niissä esiintyvät valtaan ja ympäristöön liittyvät diskurssit. Tutkimusmenetelmänä on Norman Faircloughin kehittelemä kriittinen diskurssianalyysi, joka perustuu sosiaalisen konstruktionismin ideoille. Tutkimusaineistona on yhteensä 46 Indian Country Today -verkkoportaalissa julkaistua uutistekstiä, jotka ovat ilmestyneet elokuun 2016 ja helmikuun 2019 välisenä aikana. Tutkimuksessa on hyödynnetty Atlas.ti-tietokoneohjelmaa. Tutkimus osoitti, että alkuperäiskansojen tuottamat ympäristöön liittyvät mediadiskurssit ovat samantyyppisiä kuin Yhdysvaltain enemmistön tuottamat mediadiskurssit. Ympäristön saastuminen ja muut ympäristön tilaan vaikuttavat muutokset näyttäytyvät vakavana uhkana, johon alkuperäiskansojen on nopeasti reagoitava pystyäkseen pelastamaan ympäristön jälkipolville. Luonnonsuojelulla on välittömät vaikutukset myös alkuperäiskansojen kulttuurin säilymiseen. Valtaan liittyvät diskurssit heijastelevat alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistön välisen suhteen nykytilaa ja kehitystä. Diskurssianalyysin tulokset osoittavat, että alkuperäiskansat suhtautuvat edelleen epäluuloisesti Yhdysvaltain enemmistöön, mutta ryhmien väliset suhteet ovat kehittymässä parempaan suuntaan. Mielenosoitusten herättämä maailmanlaajuinen huomio on osaltaan tulosta alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistöön kuuluvien aktivistien yhteistyöstä. Kriittisen diskurssianalyysin lisäksi tutkielmassa kontekstualisoidaan Stand with Standing Rock -ympäristöliikettä tutkimalla mielenosoitusten taustalla vaikuttaneita tekijöitä. Tutkielman kontekstiosuudessa käsitellään Pohjois- ja Etelä-Dakotan ympäristöhistoriaa ja Pick-Sloan-projektia, Yhdysvaltain hallituksen alkuperäiskansoihin kohdistamaa politiikkaa ja sen vaikutuksia ryhmien välisiin suhteisiin sekä Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen kansalaisaktivismia erityisesti 1960-luvulla. Lisäksi tutkielmassa käsitellään mielenosoituksiin johtaneen rakennusprojektin vaiheita ja mielenosoitusten jälkeen käynnistynyttä oikeusprosessia. Tämä tutkimus tuottaa ja syventää tietoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen käyttämistä mediadiskursseista. Diskurssianalyysin tulokset tuottavat tietoa Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen ja Yhdysvaltain enemmistön välisistä suhteista ja näissä suhteissa tapahtuneesta kehityksestä. Lisäksi tutkimustuloksia voidaan hyödyntää tulevien mediatutkimusten ja erityisesti kriittistä diskurssianalyysia hyödyntävien tutkimusprojektien vertailutietona.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee kommunikatiivisia rutiini-ilmauksia saksalaisessa telenovelassa Lemmen viemää (Sturm der Liebe) sekä saksalaisessa rikossarjassa Syyttäjä (Der Staatsanwalt). Rutiini-ilmaisut ovat kiinteitä ilmaisuja, jotka toistuvat päivittäisissä vuorovaikutustilanteissa usein alitajuisesti, kuten hyvää huomenta (Guten Morgen). Tutkielman tavoitteena on selvittää, kuinka paljon ja millaisia kommunikatiivisia rutiini-ilmauksia sarjoissa esiintyy. Tutkielmassa todennetaan myös χ²-testin (Chi-Quadrat-Test) avulla, onko sarjojen rutiini-ilmauksien esiintymisessä merkitsevää eroa. Tutkielman teoriaosuudessa käsitellään ensin käsitteitä ’telenovela’ ja ’rikossarja’ sekä määritellään lyhyesti puhutun kielen ja litteroinnin ominaisuuksia. Lisäksi esitellään fraseologismin kriteerit, sillä kommunikatiivisten rutiini-ilmaisujen katsotaan kuuluvan fraseologismeihin, vaikka vain osa niistä täyttää tiukasti nämä kriteerit. Teoriaosuudessa tarkastellaan myös, kuinka tämän alan merkittävät tutkijat Coulmas (1981), Gläser (1986), Fleischer (1997), Wotjak (2005), Sosa Mayor (2006) ja Lenk (2014) luokittelevat rutiini-ilmauksia ja miten yhteneväisiä heidän jaottelunsa ovat. Empiirisen tutkimuksen rutiini-ilmausten luokittelu tukeutuu Lenkin kehittämään jaotteluun, jossa hän erottaa toisistaan kymmenen erilaista tyyppiluokkaa useine alaluokkineen. Lenkin luokittelu on uusin ja tähän mennessä tehdyistä jaotteluista yksityiskohtaisin. Analyysiosassa nämä eri tyyppiluokat esitellään tutkimusmateriaalin avulla esimerkein. Tutkimuksessa havaittiin yhteensä 657 rutiini-ilmaisua; 297 sarjassa Lemmen viemää ja 360 sarjassa Syyttäjä. Tutkituissa sarjoissa esiintyi yllättävän paljon erilaisia kommunikatiivisia rutiini-ilmaisuja, mutta tyyppiluokat vaihtelivat sarjojen kesken huomattavasti. Esimerkiksi telenovelassa tunteita näytetään vahvasti, ja niissä esiintyy erityisen paljon emotiivisia rutiini-ilmaisuja, kun taas rikossarjalle ne eivät ole tyypillisiä. Lisäksi voidaan todeta, että rutiini-ilmaisujen luokittelu eri tyyppiluokkiin on erittäin vaikeaa, sillä ne voivat saada eri merkityksiä eri tilanteissa.