Browsing by Title

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Helsinkiin liittyviä omaelämänkerrallisia muistoja kilpakeruuaineiston kautta. Primaariaineistona tutkielmassani toimii Helsinki-Stadini kilpakeruu, jonka ovat totetuttaneet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kansanrunousarkisto, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Svenska Litteratursällskapet, Stadin Slangi ry., Helsingin kaupunginmuseo, Kallio–lehti sekä Töölöläinen–paikallislehti. Tarkastelen 12 kappaletta keruun vastauksia, valitsemani kertojat ovat syntyneet vuosien 1937–1949 välillä. Tutkielmaan on valikoitunut vastauksia sekä nais – että mieskertojilta. Tutkimustehtävänä on selvittää, minkälaisena muistin paikkana jälleenrakennusajan Helsinki näyttäytyy lapsuuden muisteluissa. Tutkimuskysymyksiäni ovat miten muistojen kautta merkityksellisettään paikkoja ja näille annettuja merkityksiä ja miten erityiseksi koettu ajanjakso heijastelee muistamista? Teoreettisena viitekehyksenä tutkielmassani toimii muistietotutkimus sekä pienten kertomusten analyysimalli. Pienten kertomusten analyysimallissa olen käyttänyt Kirsti Salmi–Niklanderin käyttämää mallia historilallisia aineistoja varten. Tutkielman aineistoa läpikäydessäni olen käyttänyt lähilukemisen menetelmää. Tämän lisäksi olen käyttätynyt aineistoani tukevaa kirjallisuutta. Tärkeitä käsitteitä tutkilemassa ovat muistin paikka, nostalgia sekä suuret ikäluokat, joihin kertojani kuuluvat. Vastauksissaan kertojat kirjoittavat arjestaan, monesti kuvaillen paikkoja ja esimerkiksi leikkejä. Vastauksista nousi esiin myös kokemuksia sodan jälkeen jättämistä asioista sekä tunnelmia pula-ajasta. Tutkielmassani esittelen aiheita kolmen eri lähestymistavan kautta; ensimmäisessä analyysiluvussa kerron, mitä kertojat kertovat muistinsa paikoista kaupungissa, tämän jälkeen analysoin kuinka jälleenrakennuksen jälkeinen pula-aika heijastuu muistoissa ja lopuksi esittelen kuinka historialliset mallikertomukset, kuten esimerkiksi Olympialaiset ja sodan jälkeinen aika näkyvät vastauksissa. Muistoissa paikkoja merkityksellistetään monesti tekemisen sekä sosiaalisten toimintojen kautta. Paikat toimivat näyttämönä arkielämän tekemiselle. Jälleenrakennuksen aika heijastuu kaikessa muistamisessa, pula näkyy eniten kotitalouksien puutteessa, asunnoista ja asumisesta puhuessa. Esillä olivat myös elintarvikkeiden pula, ostokuponkien käyttäminen sekä jätepaperinkeräys. Vastauksisa arjen kautta tulleet toiminnot ovat jääneet eniten vastaajilla mieleen. Historialliset mallikertomuksetkuten olympialaiset ja Helsingin asumisongelmat näkyivtä myös kertojien muistikerronnassa. Sota on vielä 1950–luvun puolella esillä vastauksissa, ja siitä puhuttiin arkielämän tapahtumien kautta. Eniten sodan vaikutus näkyi oman perheen sisällä useimmiten isien käytöksenä. Kertojien vastauksissa risteilee myös kokemuksia ja toteamuksia aikojen parantumisesta sekä elämän iloista. Nostalginen lapsuuden muistelu merkityksellistää myös kertojien muistoja.

Tutkimuksessa tarkastellaan verkkokeskustelussa ilmeneviä metaforia. Keskustelun aiheena on v. 2014 Vantaan tablettihankinta. Tutkimuksen aineisto koostuu 9 internetissä julkaistusta tablettihankintaa käsittelevästä artikkelista ja niihin liittyvistä 143 verkkokommentista. Artikkeleista 4 on blogitekstejä, 4 uutista ja yksi aikakauslehtiartikkeli. Tutkimus keskittyy teksteissä oleviin metaforisiin ilmaisuihin ja niiden taustalla vaikuttaviin käsitemetaforiin. Metafora-analyysi pohjautuu kognitiivisen metaforateorian kehittäjien George Lakoffin ja Mark Johnsonin sekä Zoltán Kövecsesin metaforanäkemyksiin. Tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia metaforia aineistossa käytetään uutisoitaessa ja keskusteltaessa Vantaan tablettihankinnasta ja sitä, millaisen kuvan ne puhuttavasta aiheesta luovat. Aineistosta nousee esille vastakkainasettelua tablettien vaikutuksesta opiskeluun ja oppimiseen. Tabletteja kuvataan sekä oppimistuloksia parantaviksi ja yhteiskunnassa tarvittavia valmiuksia kehittäviksi laitteiksi että opetusta ja oppimista häiritseviksi ja heikentäviksi välineiksi. Näitä teemoja tuodaan esille useiden erilaisten metaforien avulla. Tutkimuksessa tarkastellaan myös, suhtaudutaanko kommenteissa tablettihankintaan ja/tai opetuksen digitalisaatioon positiivisesti vai negatiivisesti. Analyysi osoittaa, että usein samalla metaforalla voidaan kuvata sekä positiivista että negatiivista asennoitumista puheena olevaa asiaa kohtaan. Esimerkiksi metaforaa OPETUKSEN KEHITTÄMINEN ON MATKA voidaan käyttää kuvaamaan sekä positiivista että negatiivista suhtautumista opetuksen digitalisaatiota kohtaan.

Suurin osa maailman väestöstä toivoo saavansa lapsia. Kun pariskunta on yrittänyt lasta kahdentoista kuukauden ajan, voidaan puhua tahattomasta lapsettomuudesta. Tahaton lapsettomuus on kivulias kokemus, joka voi tuntua yksinäiseltä, uuvuttavalta ja arvaamattomalta. Tahaton lapsettomuus altistaa yksilön ja pariskunnan sosiaaliselle, taloudelliselle ja emotionaaliselle stressille, jonka seurauksena tuen saamisen tarve kasvaa. Tukea, yhteisöä ja tietoa voidaan antaa ja etsiä digitaalisen kulttuurin tilassa, kuten esimerkiksi videopalvelu YouTubessa. Lapsettomuusvloggaaminen on siellä oma kategoriansa päiväkirjamaisille videoille, joita tekevät lapsettomuudesta kärsivät ihmiset. Tutkielmani päämääränä on analysoida ja pyrkiä ymmärtämään lapsettomuusvloggaamisen kulttuuria keskittyen sukupuolen ja vanhemmuuden, kehollisuuden ja terveyden sekä kielellä luotujen merkitysten teemoihin. Ensimmäinen tutkimuskysymykseni on miten sukupuoli, vanhemmuus sekä kehollisuus näyttäytyvät lapsettomuusvlogeissa ja miten niitä voidaan tulkita. Toiseksi kuvailen ja tulkitsen lapsettomuusvloggaajien tapaa sanoittaa kokemustaan. Lopuksi esitän, millaista aineistoni lapsettomuusvloggamisen kulttuuri on ja miten sitä voidaan ymmärtää. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kolmea lapsettomuusvlogikanavaa Youtubessa: Ayla and Caleb (Kanada), Tim and Celeste (Australia) sekä Jules Furness (Iso-Britannia). Aineisto koostuu yhteensä 84 englanninkielisestä, vuosien 2016-2018 aikana julkaistusta videosta, joissa puhutaan lapsettomuuden kokemuksesta, tuotetaan lapsettoman naisen identiteettiä ja etsitään muita samassa tilanteessa olevia. Videot analysoidaan sisällönanalyysia käyttäen teemoitellen ja tyypitellen, jolloin saadaan kattava kuva siitä, mistä vloggaajat puhuvat. Lisäksi vloggaajien Instagram-tilejä ja internet-kauppoja hyödynnetään toissijaisena aineistona. Lapsettomuusvloggaajat puhuvat vanhemmuuden kaipuusta ja äitiysidentiteetin tärkeydestä sekä kehoon liittyvistä pettymyksen tunteista. He tuottavat kiitollista ja armollista puhetta omaa elämäntilannettaan ja kehoaan kohtaan, mutta kokevat samanaikaisesti itsensä epäonnistuneiksi. Vloggaajat tuottavat lääketieteellisesti tarkkaa puhetta diagnooseista ja hoidoista, ja kääntyvät lapsettomuusvlogiyhteisöihin tiedon ja neuvojen toivossa. He luovat inspiroivaa ja rohkaisevaa tunnelmaa tahattoman lapsettomuuden ympärille, mutta ilmaisevat myös negatiivisia tunteitaan vapautuneesti. Lapsettomuusvloggaajat identifioituvat lapsettomuussotureiksi sekä äideiksi, joilla ei ole lapsia. Lapsettomuusvloggaaminen tekee näkyväksi äitiyden tärkeyden naiselle, kun äitiysidenteetistä muodostuu näiden naisyhteisöjen kantava teema. Kun isyyttä ja mieheyttä ei käsitellä lähes lainkaan, näyttäytyy lapsettomuusvloggaaminen naisten maailmana, jossa naiset tuottavat lapsen ja raskauden kaipuuseen liittyvää sisältöä muille naisille – siitä huolimatta, että vlogikanavien nimissä myös miehet ovat usein läsnä. Vloggaajat sanoittavat lapsettomuuden kokemustaan spesifillä tavalla: he käyttävät termejä matka (journey), vuoristorata (rollercoaster) ja sateenkaari (rainbow) kuvaamaan lapsettomuuden kokemuksen vaihtelevaa ja arvaamatonta luonnetta. He puhuvat itsestään ja vertaisistaan lapsettomuussotureina, ja korostavat naisyhteisöjen tärkeyttä inspiroivissa lainauksissa sekä hashtageissa ivfsisters ja ttcsisters. Lapsettomuusvloggaajat haluavat toisaalta näyttää tahattoman lapsettomuuden tuskan, mutta toisaalta he korostavat soturinaisen pystyvyyttä ja voimaa: he haluvat tulla nähdyiksi vahvoina sotureina, jotka haavoistaan huolimatta jatkavat eteenpäin. Lapsettomuusvloggaajat kertovat katsojalle yksityiskohtaisesti tilanteestaan ja diagnooseistaan sekä suunnitelmistaan tulevien hoitojen suhteen. He jakavat lapsettomuuden herättämiä tunteita, pyrkivät lisäämään tietoa lapsettomuudesta sekä tuottavat aktiivisesti inspiroivaa ja rohkaisevaa puhetta YouTuben julkisessa tilassa. Yhteisön ja tuen kääntöpuolena vloggarit tuntevat myös paineita tietynlaisen tarinan kertomisesta ja positiivisen tunnelman tuottamisesta. Lapsettomuusvlogien tekeminen on silti mahdollisuus jakaa oma kokemus tarinamaisesti täsmälleen omilla ehdoilla ja saada liki välitöntä palautetta ja rohkaisua katsojilta. Lapsettomuusvlogeissa tuotetaan sisältöä, joka näyttää, että lapsettoman naisen kokemus on arvokas ja tärkeä, eikä siinä ole mitään hävettävää.

Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan diskurssianalyyttisessä viitekehyksessä draama- ja esitysanalyysin kautta kotimaista lapsille suunnattua, 2000-luvun alussa toteutettua teatteria. Tutkimuksen fokuksessa ovat ne diskursiiviset, valtasuhteita rakentavat strategiat, joilla luodaan eroja ja yhtäläisyyksiä lapsille ja aikuisille suunnatun teatterin välille. Tarkastelukohteina ovat Anna Krogeruksen lastennäytelmä Isin talviuni (2005) ja aikuistennäytelmä Rakkaudesta minuun (2006) sekä näiden kantaesitykset. Molemmat teokset tarkastelevat samaa aihepiiriä nostaen esiin yksinäisen lapsen ydinperheessä. Työssä pyritään, aikuiselle suunnattuun teatteriteokseen peilaten, etsimään vastausta kysymykselle, minkälaisin keinoin Isin talviunen kirjoittaja ja kantaesityksen toteuttajat rakentavat teoksesta lastenteatteria. Tutkimuksessa analysoidaan aineistoa tarkastelemalla kolmea diskurssia, jotka tutkielman kirjoittaja on nimennyt seuraavasti: ”selkeää lapsille”, ”osallistavaa lapsille” ja ”kasvattavia ja helppoja aiheita lapsille”. Kyseiset diskurssit heijastavat länsimaisen lastenteatterin traditiossa esiintyneitä konventioita, ja niitä käyttämällä teatterikentän toimijat useissa tapauksissa rakentavat lasta toiseuttavaa aikuinen–lapsi dikotomiaa. Tutkimuksessa väitetään, että tätä hierarkkista kahtiajakoa luodaan erityisesti jos lastenteatterissa esiintyviä stereotyyppisiä ilmaisuja uusinnetaan tiedostamatta. Tutkielmassa osoitetaan, että aineiston lapsille suunnattu teksti ja esitys pääosin tuottaa “selkeää lapsille” ja “osallistavaa lapsille” -diskursseja: Useita yleisön osallistamisen konventioita käyttävän Isin talviunen ilmaisukeinot ovat huomattavasti selkeämpiä ja yksinkertaisempia rinnastettuna Rakkaudesta minuun -teokseen. “Kasvattavia ja helppoja aiheita lapsille” -diskurssia käsiteltäessä sen sijaan todetaan, että vaikka Isin talviuni osin vahvistaa tätäkin puhetapaa, se kuitenkin tuottaa myös sille vastakkaista diskursiivista strategiaa viittaamalla Rakkaudesta minuun -teoksen tapaan Karin Helanderin ja Barbro Lindgrenin nimeämiin yksinäisen lapsen, aikuislapsen ja lapsiaikuisen sekä kompetentin lapsen diskursseihin.

J.W. von Goethen (1749-1832) merkitys ei rajoitu saksalaisen kirjallisuuden uudistamiseen. Hänen keskeisin antinsa filosofialle on pikemminkin hänen kehittämässään luonnontieteellisessä tutkimusmetodissa ja siinä ilmenevässä organistisessa luonnonfilosofiassa. Myös Goethen taideteoreettisia käsityksiä on hedelmällistä tutkia hänen luonnonfilosofiansa näkökulmasta. Tarkastelen pro gradu-tutkielmassani Goethen luontokäsityksen ja taidekäsityksen kehitystä välittömästi hänen Italiaan suuntautuvia matkojaan 1786 1789 ympäröivänä ajanjaksona. Tähän aikaan sijoittuivat paitsi morfologisen tutkimusmetodin syntyminen, myös Goethen kuvataiteellisten ihanteiden yhä vahvempi kääntyminen antiikin esikuvien puoleen. Tutkin Goethen luonnontutkimusten taustalla olevan tietoteoreettisen asenteen muotoutumista suhteessa tulkintoihin, joita hän muodosti Benedict de Spinozan ja Immanuel Kantin filosofiasta. Jäljitän hänen näin muodostuneen luonnonfilosofisen näkemyksensä ilmenemistä hänen Weimarin klassismia edustaneissa taideteoreettisissa kirjoituksissaan. Kysymykseni on, onko Goethen kuvaamassa luonnontieteellisessä tutkimusmetodissa yhtymäkohtia siihen tiehen, jota taiteilijan tai taiteentuntijan on hänen mielestään kuljettava päästäkseen oikeaan käsitykseen taiteesta. Analysoidakseni tarkemmin taiteellisen ja tieteellisen toiminnan samankaltaisuutta Goethella vertailen keskenään 1789 julkaistua tekstiä Einfache Nachahmung der Natur, Manier, Stil (Luonnon yksinkertainen jäljittely, maneeri, tyyli), joka pohtii taiteen kuvaustavan suhdetta todellisuuteen, sekä lyhyttä luonnontieteellistä metodia kuvaavaa tekstiä Erfahrung und Wissenschaft (Kokemus ja tiede) vuodelta 1798. Asetan rinnakkain luonnontutkijan etenemisen empiirisestä ja tieteellisestä ilmiöstä puhtaaseen ilmiöön eli alkuilmiöön ja taiteellisen toiminnan jatkumon luonnon yksinkertaisesta jäljittelystä maneeriin ja tyyliin. Epilogissa hahmottelen Goethen metodin yhtymäkohtia moderniin fenomenologiaan sekä arvioin Rudolf Steinerin (1861 1925) Goethen tietoteoriasta tekemää tulkintaa.

Tutkimus selvittää, millaista oli Leena Luostarisen taide ja suomalainen taideilmapiiri 1980- luvulla sekä Luostarista koskeva kriitikoiden taidediskurssi suomalaisissa sanomalehdissä vuosina 1980– 1995. Teoreettisena viitekehyksenä on postmodernin ja feministisen taidekeskustelun leikkauspiste, jonka keskeisenä lähteenä on feministitutkija ja taidehistorioitsija Leena-Maija Rossin väitöskirja vuodelta 1999 Taide vallassa: Politiikkakäsityksen muutoksia 1980-luvun suomalaisessa taidekeskustelussa. Samaan leikkauspisteeseen sijoittuvat myös maalauksen ”uusi tuleminen” 1980-luvulla, jota taidehistorioitsija Inkamaija Iitiä sivuaa väitöskirjassaan Käsitteellisestä ruumiilliseen, sitaatiosta paikkaan – maalaustaide ja nykytaiteen historia vuonna 2008, sekä sosiologi ja kulttuuriantropologi Pierre Bourdieun (1930–2002) kenttäteoria. Tutkimusaiheisto koostuu neljän suuren suomalaisen päivälehden Helsingin Sanomien, Aamulehden, Turun Sanomien, Kalevan ja suurimman ruotsinkielisen lehden Hufvudstadsbladetin sekä kahden poliittisesti sitoutuneen lehden, Uusi Suomi ja Suomen Sosialidemokraatin, näyttelyarvioinneista. Näyttelyarvioinneista valikoitui kolme pääteemaa: maininnat naissukupuolesta, taidekoulutuksesta sekä älyllisyydestä. Teostutkimukseen valikoituivat sellaiset Luostarisen teokset, joita voidaan yhdistää näyttelyarvointeihin. Tutkimusmenetelmä on kvalitatiivinen eli laadullinen. Tutkimuskysymykset ovat: Minkälaista taidediskurssia Leena Luostarisen teoksista käytiin Suomessa 1980-luvulla erityisesti sukupuolen näkökulmasta? Kuinka Maalauksen ”uusi tuleminen” on nähtävissä Luostarisen teosten kautta? Tutkimus osoittaa että, osa kriitikoista toi Luostarisen koulutusta ja saavutuksia toistuvasti esille. Bourdieun mukaan tiedollista pääomaa voidaan hankkia oppiarvoilla. Näyttelyarvointien yhteydessä saatettiin samalla arvioida naistaiteilijan persoona ja sukupuoli. Naistaiteilijat myös helposti leimattiin yhdeksi homogeeniseksi ryhmäksi. Naistaiteilijaa voitiin myös ”tytötellä”, mikä todennäköisesti koettiin vielä neutraaliksi 1980-luvulla, kun sanaa käytettiin toisen naisen taholta. Naistaiteilijoita saatettiin ylistää vanhan mytologisen tarinan kautta, jolloin arvioinnit eivät kohdistuneet todellisiin vaan idealisoituihin naisiin. Luostarisen postmodernit teokset ovat värikylläisiä sekä isokokoisia ja niitä voidaan lukea rinnakkain muiden teosten kanssa. Maalauksen ”uutta tulemista” voidaan nähdä Luostarisen isokokoisissa kissaeläinaiheisissa maalauksissa. Luostarisen teos Delacroix’n mukaan I (1981) sisältää allegorisia viittauksia, joita Luostarinen pyrkii horjuttamaan ja kääntämään. Kriitikot antoivat Luostariselle tunnustusta kyvystä toimia suunnannäyttäjänä ja käyttivät sellaisia ilmaisuja, jotka lähestyvät perinteistä tapaa puhua miessukupuolisesta nerosta.

Tässä tutkielmassa kartoitetaan mentaaliverbien kuvataidekritiikeissä saamia funktioita ja merkityksiä sekä hahmotellaan niiden kielentämien kokemusten piirteitä. Työn tavoitteet tiivistyvät seuraaviin tutkimuskysymyksiin: 1) Minkälaisia mentaaliverbejä kuvataidekritiikeissä esiintyy, ja minkälaisia tunne-, ajattelu- ja katsomiskokemuksia ne kielentävät?, 2) Mitä merkityksiä ja funktioita mentaaliverbit saavat kuvataidekritiikeissä?, 3) Minkälaisia kokijoita ja ärsykkeitä kuvataidekritiikkien mentaaliverbit lauseyhteyksissään saavat? Mihin tai keihin niillä viitataan?, 4) Onko kuvataidekritiikkien mentaaliverbien käytössä huomattavissa jotain säännönmukaisuutta? Tutkielman aineisto koostuu Taide-lehden vuosikertojen 2011 2013 kuvataidekritiikeistä, joista mukaan on valikoitunut 83 näyttelykritiikkiä. Tutkielman teoreettinen lähtökohta on syntaktinen, minkä lisäksi siinä sovelletaan kognitiivista kielinäkemystä. Tutkielman pääasiallinen teoreettinen tuki perustuu aiempaan mentaaliverbien tutkimukseen (Croft 1993, Pajunen 2001, Siiroinen 2001), semanttisten roolien teoriaan (Dowty 1991, Frawley 1992, Nikanne 2001) sekä estetiikan piirissä tehtyyn esteettisen kokemuksen ja taidekritiikin teorioihin (Carroll 2009, Eaton 1994, Heikkinen 2012, Vuorinen 2001). Kuvataidekritiikin tapahtumakehykseksi määrittyi taidenäyttelytapahtuma, jossa keskeisimmät toimijat ovat katsoja ja ärsyke (ts. katsojan katseen kohde). Aineiston mentaaliverbit jakautuvat tunne- ja kognitioverbeihin. Tunneverbit jakautuvat kokijaobjektillisiin ja kokijasubjektillisiin tunneverbeihin, ja lisäksi omaksi luokakseen ovat rajautuneet psykofyysiseen kokemukseen viittaavat verbit. Kognitioverbit jakautuvat ymmärtämis- ja ajatteluverbeihin sekä näköhavaintoverbeihin. Aineiston mentaaliverbien yhteydessä yleisimmät ärsykkeet ovat teos ja näyttelykokonaisuus sekä niiden sisällölliset tekijät. Yleisimpiä kokijoita puolestaan ovat samastumisen paikan tarjoava nollapersoona ja kriitikon subjektiiviseen kokemukseen viittaava yksikön ensimmäisen persoonan pronomini minä. Polyseemisyys on aineiston verbeillä tyypistä, mikä mahdollistaa tunnekokemusten psykofyysisyyden kuvailun sekä katsomis- ja ajattelutapahtumien limittäisyyden. Aineiston verbit kielentävät pääasiassa taiteen katsojassa herättämiä tunteita ja ajatuksia ts. taidekokemuksen keskeisimpiä osia. Tämän lisäksi mentaaliverbeillä kielennetään kriitikon tulkintoja ja vaikutelmia sekä lukijalle tarjottavia tapoja ajatella, katsoja ja tuntea taiteen äärellä. Aineiston kognitioverbit ovat tunneverbejä yleisempiä, mikä viestii ajattelu- ja näkemiskokemusten kielentämisen olevan kuvataidekritiikeissä tunnekokemuksen kielentämistä yleisempää.

Tutkielma käsittelee taideteoksen ja sitä sitä ympäröivän, taiteen esittämiseen varatun tilan vuorovaikutusta Olaf Brzeskin, Maurizio Cattelanin ja Elmgreenin & Dragsetin teoksissa. Tutkielmassa tarkastelen erilaisia taideteoksen ja sen esitystilan rajojen määrittymiseen vaikuttavia tilankäytön keinoja. Työn tavoitteena on selvittää, minkälaisia lähestymistapoja taiteen esittämiskäytäntöihin analysoitavista teoksista voidaan lukea. Työn teoriatausta jakautuu taideteoksen rajoja, taidenäyttelyitä, museo- ja galleriatilaa sekä taiteen esittämiskäytäntöjä käsittelevään taidehistorialliseen ja museologiseen tutkimukseen. Erityisenä teoreettisena viitekehyksenä on valkoiseksi kuutioksi kutsuttua taiteen esitystilaa käsittelevä läkirjallisuus. Tärkeä referenssi tulkinnalle on lisäksi Carol Duncanin ajatus museo- ja galleriatilasta rituaalisena, taiteen mietiskelyyn omistettuna tilana. Analysoimani aineisto koostuu yhteensä yhdestätoista Olaf Brzeskin, Maurizio Cattelanin sekä Elmgreenin & Dragsetin veistoksesta ja installaatiosta vuosilta 1997–2011. Tilankäytön näkökulmasta teokset ovat oivaltavia, hämmentäviä ja yllätyksellisiä. Tulkitsen teoksia suhteessa niitä ympäröivän näyttelytilan fyysiseen muotoon. Teosanalyysejä jäsentävät taideteoksen asemaa, fyysisiä rajoja sekä näyttelytilan häivytettyä ja rituaalista luonnetta eri näkökulmista pohtivat kohtauksellisuuden, banaalin ja murenevan tilan teemat. Keinot, joilla taideteokset kommentoivat taideteoksen ja ja tilan suhdetta, osoittautuvat moninaisiksi. Ne toimivat sekä fyysisellä että käsitteellisellä tasolla tai molemmilla samanaikaisesti. Teokset hämmentävät taideteoksen asemaa ihailun kohteena taiteen esittämiseen omistetussa tilassa muun muassa asettamalla kyseenalaiseksi taideteoksen ja taustan sekä erityisen ja arkisen välisen erottelun. Taideteosten ja niiden taustan välisen rajat osoittautuvat häilyviksi. Tutkielman johtopäätöksissä totean, että kyseenalaistamalla omia rajojaan teokset osallistuvat aktiivisesti keskusteluun nykytaiteen esittämiskäytännöistä. Näiden taiteen autonomiaa koskevasta modernistisesta käsityksestä ammentavien esittämiskäytäntöjen totean puolestaan venyvän valkoisen kuution häivytetyllä luonteella leikittelevän tai sitä pilkkaavan nykytaiteen tarpeisiin. Valkoinen kuutio ei osoittaudu ainoastaan ideaaliksi esittämistilaksi kontemploitavaksi asetettavalle taiteelle, vaan myös lähtökohdaksi nykytaideteosten käsittelemille aiheille.

Tutkimuksessani tarkastelen suomalaisten 1960- ja 1970-luvuilla julkaistuissa säilykkeisiin ja muihin teollisiin elintarvikkeisiin keskittyvien keittokirjojen lukijoilleen esittelemiä kuluttamisen tapoja ja kuinka nämä tavat asettuivat osaksi historiallista suomalaista kuluttamisen oikeuttamisen kontekstia. Säilykkeisiin keskittyvä keittokirjallisuus kertoo paitsi ruokakulttuurin muutoksesta, myös laajemmista yhteiskunnallisista ja taloudellisista muutoksista kohti modernia kulutuskulttuuria. Lähdeaineistoni tärkeimmät keittokirjat ovat Kirsti Rannikon ja Kyllikki Villan Hamsterin keittokirja: vaihtelevia ruokia säilykkeistä sekä Juha Heikinheimon ja Marjaleena Nordlundin Kiireisen keittokirja. Hyödynnän myös muita aikakauden teollisiin elintarvikkeisiin keskittyviä keittokirjoja. Selvyyden vuoksi kutsun näitä keittokirjoja tutkimuksessani yleisnimikkeellä säilykekeittokirjat. Lisäksi käytän Tilastokeskuksen keräämiä Kotitaloustiedusteluja sekä Marttaliiton julkaisemaa Emäntälehteä ja Työtehoseuran Teho-lehteä. Lähestymistavassani hyödynnän sosiologian ja kulutustutkimuksen menetelmiä. Mika Pantzarin teknologian kesyttämisen idean avulla tutkin, miten teollisia elintarvikkeita esitetään käytettäväksi keittokirjoissa. Visa Heinosen ja Minna Aution tutkimien kulutuseetosten perusteella tarkastelen keittokirjojen kulutustapoja vasten erilaisia kuluttamisen moraalisen oikeuttamisen tapoja. Käytän näitä metodeja tukenani pyrkiessäni kontekstoimaan säilykekeittokirjallisuuden osaksi modernin kulutuskulttuurin murrosta. Säilykkeitä kesytetään keittokirjoissa monin eri tavoin. Ruoan valmistuksen rationalisoinnin lisäksi keittokirjoissa vedotaan lukijoiden luovuuteen. Einesten ja puolivalmisteiden “elävöittäminen” esitetään luovana ja palkitsevana prosessina. Luovuuden korostamisesta huolimatta keittokirjojen reseptit ovat jäykkiä aterioiden muodon suhteen: Luovuus rajoittuu teollisten raaka-aineiden hyödyntämiseen. Keittokirjojen käyttöympäristöksi esitellään urbaani lähiöasunto, joissa mieskin saattoi osallistua ruoanvalmistamiseen, vaikka vastuu perheen ruokkimisesta jääkin tyttöystävälle, vaimolle tai äidille. Säilykekeittokirjojen kulutustavat vetoavat suomalaisiin kulutuseetoksiin. Säilykkeiden taloudellinen ja terveellinen käyttö sopii talonpoikaiseen omavaraisuuteen. Keittokirjat sisältävät useita reseptejä keskiluokkaisiin illanistujaisiin. Teollisten elintarvikkeiden käyttö myös mahdollisti kuluttajalle nautinnon kontrolloinnin eksoottisella haaveilulla sekä arjen rutiinien rikkomisella. Vaikka säilykekeittokirjat ovatkin osa laajempaa yhteiskunnan muutosta kulutuskulttuuriksi, eivät keittokirjojen esittämät kuluttamisen tavat vakiintuneet ja säilykkeiden kulutusmäärät pysyivät tutkimanani ajanjaksona suhteellisen pieninä.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan ääntä kuvaavien onomatopoeettis-deskriptiivisanojen ja kuulohavaintojen käsitteistämisen kannalta semanttisesti ja pragmaattisesti relevanttien ilmaisujen roolia Leena Krohnin romaanissa Tainaron: postia toisesta kaupungista (1985). Työn tavoitteena on selvittää, miten romaanin kirjemuoto, narratiivin asettamat tapahtumatilanteet ja päähenkilön toiseus tainaronilaisiin nähden suhteutuvat kuuloaistimusta kuvaavien ilmausten luonteeseen ja määrään. Tutkielma nojaa tieteidenvälisyyteen: psykoakustiikan, biologian ja kognitiivisen kielitieteen näkökulmasta valaistaan, miten kirjallinen aineisto pystyy lukijassa herättämään kuuloelämyksiä. Aistimus saa aikaan havainnon, sen perusteella luodaan mielikuva, joka on dekoodattava ja jonka voi myöhemmin tietyin ehdoin palauttaa mieleen. Tarkasteltavana ovat keinot, joilla nostetaan esille sekä havaitsijan kokemusten subjektiivisuus että mahdollisuus välittää kuuloelämystä eteenpäin. Työ keskittyy tarkastelemaan, miten päähenkilö-minäkertoja ainoana ihmisenä kuvailee hyönteiskaupungin ääniympäristöä ja minkälaiseksi hän sen kokee. Tutkielma osoittaa, että Tainaronin äänimaailma on vaikuttava ja monella tasolla ristiriitainen. Äänikuvasto on monipuolisen rikas eivätkä äänten kuvailuun käytetyt keinot aina edusta hyönteisille tyypillisiä ääniä. Vaikka vieras tarkkailee uteliaasti ja osoittaa tiedonhalua, hänen muukalaisuutensa ja vieraannuttamisen tunteet korostuvat käyttämällä epäagentiivista kuuloaistihavaintoa kuvaavia havaittavuus- ja havaintoverbejä. Verbivalinnan johdosta hän jää enemmän kokijaksi kuin aktiiviseksi vaikuttajaksi. Esille nostetaan kuulohavaintojen eksistentiaalinen luonne ja muuttuvan tapahtumapaikan erikoisuus ja käsittämättömyys. Vieraan kokemusten subjektiivisuus säilyy kerrontatavassa. Kirjemuoto mahdollistaa lukijan puhuttelemista suoraan ja tarjoaa hänelle vastaanottajan paikan. Vaikka kuuloaisti kuuluu etäaisteihin, joille on ominaista, että kuuloaistiärsykkeen sijasta sopii esittää sen aiheuttaja, Tainaronin päähenkilö kertoo usein pelkistä äänistä. Niiden aiheuttajat jäävät tuntemattomiksi tai tunnistamattomiksi. Teoksen äänimaailman kuvaus kartoittaa päähenkilön sisäistä matkaa. Uuden ja vieraan ympäristön tarkkailu aistien avulla kääntyy itsetarkkailuun ja päähenkilön omien mielialojen muutosten havaitsemiseen. Tutkielma osoittaa, että ääntä ja kuuloelämystä kuvaavia ilmauksia käytetään Tainaronissa enimmäkseen kuvaannollisesti. Ääni tai sen puutteellisuus edesauttavat modernin allegorian rakentumista.