Browsing by Title

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään, miten primaareja interjektioita sisältävät repliikit on käännetty Frozen -elokuvan suomen- ja saksankielisissä dubbauksissa. Tutkielman tarkoituksena on laadullisesti tutkia, ovatko visuaalisen synkronian osa-alueet kuten huulisynkronia tai repliikkien sovittaminen suunliikkeiden keston mukaan vaikuttaneet interjektioiden käyttöön dubbausten käännösratkaisuissa. Interjektioiden määrien ja käännösratkaisujen perusteella tarkastellaan, onko jommassakummassa dubbauksessa käytetty primaareja interjektioita ja jotain käännösstrategiaa niiden suhteen erityisen paljon. Elokuvan alkuperäisestä englanninkielisestä versiosta ja suomen- ja saksankielisistä dubbauksista selvitettiin, kuinka paljon primaareja interjektioita oli käytetty elokuvan ensimmäisen 30 minuutin aikana. Dubbausten käännösrepliikit luokiteltiin interjektioiden suhteen tehtyjen käännösratkaisujen mukaan, jonka jälkeen ratkaisuja analysoitiin visuaalisen synkronian näkökulmasta. Analyysissa selvisi, että primaareja interjektioita oli käytetty englanninkielisessä versiossa ja suomen- ja saksankielisissä dubbauksissa lähes yhtä paljon. Suurin osa primaareja interjektioita sisältävistä englanninkielisistä repliikeistä oli käännetty niin, että myös käännösrepliikeistä löytyi interjektio. Joissain käännösrepliikeissä oli kuitenkin lisätty interjektio käännökseen tai jätetty se pois alkuperäisestä repliikistä poiketen. Dubbausten käännösrepliikeissä oli mahdollista havaita pyrkimys visuaaliseen synkroniaan. Tällä oli vaikutus myös primaarien interjektioiden käyttöön käännöksissä. Useat käännökset mukailivat sisällöltään ja rakenteiltaan alkuperäisiä englanninkielisiä repliikkejä, jolloin myös käännösrepliikkien kesto vastasi varsin tarkasti alkuperäisiä. Kun hahmojen huultenliikkeet näkyivät kuvassa selkeästi, oli käännösrepliikeissä usein käytetty äänteiltään huultenliikkeisiin sopivia sanoja. Käännösrepliikkien sovittaminen huultenliikkeisiin johti paikoitellen interjektion lisäämiseen tai poisjättöön.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen suomalaisen vanerikartellin toimintaa vuosina 1926–1927. Tämä Faneritehdasyhdistyksen nimellä toiminut vaneriyhtiöiden laaja vientikartelli syntyi muiden metsäteollisuuden yhteenliittymien esimerkkiä noudattaen 1920-luvun puolivälissä. Vaneriteollisuus oli uusi nouseva metsäteollisuuden toimiala, joka muodostui suurteollisuudeksi ensimmäisen maailmansodan jälkeen siirtomaakaupan ja Euroopan jälleenrakennuksen nostattaman rakennus- ja kuljetusratkaisujen kysynnän johdosta. Suomalaisen vaneriteollisuuden nopea kehitys nosti Suomen maailman suurimmaksi vanerin viejäksi maailmansotien välisenä aikana. Tutkielmassani selvitän tekijöitä, jotka ajoivat suomalaisia vaneritehtaita yhteistoimintaan. Lisäksi tutkin, mitkä olivat vanerikartellin tavoitteet ja miten sen sisäinen dynamiikka toimi. Tutkielmassani vastaan myös kysymyksiin, miten vanerikartelli vertautuu kartelliteorioihin ja miksi vanerikartelli hajosi laajassa muodossaan vain reilun vuoden toiminnan jälkeen. Kuten viimeisestä tutkimuskysymyksestä käy ilmi, käytän tutkielmassani metodologisina tulokulmina kartelliteorioita, joista ovat kirjoittaneet mm. Margaret C. Levenstein, Valerie Y. Suslow, Nicolas Schmitt, Rolf Weder, Joseph E. Harrington sekä John Haltiwanger. Käyttämäni aineistot jakaantuvat arkistolähteisiin, tutkimuskirjallisuuteen, painettuihin lähteisiin sekä digitaalisen sanomalehtiarkiston aineistoihin. Tärkeimmät arkistolähteet sijaitsevat Suomen Elinkeinoelämän keskusarkistossa (ELKA) Mikkelissä sekä A. Ahlström Osakeyhtiön historiallisessa arkistossa Noormarkussa. Vaneriteollisuuden akateemisen tutkimuskirjallisuuden puuttuessa työssä korostuvat muista vientikartelleista kirjoitetut artikkelit, metsäteollisuuden yleisteokset, yrityshistoriat sekä sanomalehtiaineisto. Tutkielman tärkeimmät tulokset voidaan jakaa teemoittain seuraavasti: ensinnäkin tutkielmassa havaittiin, miten vanerikartellin osallistuvilla tehtailla oli enemmän yhteisiä intressejä, kuin aiemmat käsitykset ovat antaneet olettaa. Esimerkiksi tuotannon standardisoimiseen ja ulkomaiseen kilpailuun liittyvissä kysymyksissä yhtiöt pääsivät yhteisymmärrykseen. Toisena tärkeänä teemana korostuivat taloudelliset suhdanteet, joilla oli merkittävä vaikutus sekä vanerikartellin muodostumisessa että hajoamisessa. Vaneritehtaita ajoi yhteistoimintaan heikko vanerimarkkinoiden tilanne, jonka jatkumisella oli myös merkittävä vaikutus vanerikartellin hajoamiseen. Kolmanneksi tärkeäksi teemaksi muodostui se, ettei vanerikartellin jäsenyrityksillä ollut yhteistä kokemusta markkinoiden menettämisestä, kuten esimerkiksi Suomen Paperitehtaitten Yhdistyksellä oli Venäjän paperimarkkinoiden osalta, mikä olisi lisännyt vanerikartellin onnistumisen edellytyksiä. Viimeinen merkittävä tutkimuksessa esiin noussut piirre liittyi siihen, että erilaisten ja eri kokoisten vaneritehtaiden intressien yhteensovittaminen muodostui lopulta mahdottomaksi yhtälöksi. Eniten vaikeuksia syntyi kartellin keskeisissä kysymyksissä, kuten hintatason määrittämisessä, tilausten jakamisessa sekä agenttikysymyksen ratkaisemisessa. Näiden erimielisyyksien vuoksi vanerikartelli lopulta hajosi marraskuussa 1927.

Tutkielmassa tarkastellaan Juhana Blomstedtin taidetta ja taiteellista ajattelua 1970–luvun aikana. Aineistopohjainen ja teoriakirjallisuutta hyödyntävä tutkimus sijoittuu modernistisen taidehistorian piiriin. Teoreettinen viitekehys muodostuu laajasti modernismia käsittelevästä kirjallisuudesta taidehistorian kentältä ja käsittää modernismin, modernisaation ja modernin käsitteet. Tutkimuskirjallisuudessa otetaan huomioon modernistisen taidehistorian kerroksellisuus, eli aikalaiseen modernistiseen ajatteluun sijoittuvat kirjoitukset, mutta myös näihin kriittisesti suhtautuvat tuoreemmat teokset. Tutkielma on aineistopohjainen tutkimus. Aineiston runko koostuu Kansallisgallerian Juhana Blomstedtin arkistosta sekä Ateneumin taidemuseossa säilytettävästä kuvataiteilija Juhana Blomstedtin (1937–2010) luonnoskokoelmasta. Lisäksi tutkielma hyödyntää Kansallisgallerian lehtileikekokoelmaa vuosilta 1970–1979, mikä valottaa aikalaiskäsityksiä Juhana Blomstedtin taiteesta. Blomstedt oli ahkerasti mukana yksityis- ja ryhmänäyttelyissä paitsi Suomessa myös ulkomailla, ja hänestä ovat monet toimittajat jo aikanaan kirjoittaneet. Tutkimuskysymys kehittyi aineiston perusteella ja kysymystä tarkastellaan aineiston kvalitatiivisella metodilla hyödyntäen jo olemassa olevaa tutkimuskirjallisuutta. Metodiin kuuluu lisäksi aineiston sekä teosten analyysi. Aineistosta olen tätä tutkimusta varten rajannut 1970–1979 vuosille päivätyt piirrokset, kirjoitukset, teokset ja muut merkinnät, joiden perusteella analysoin Blomstedtin taiteellisia käsityksiä. Merkittävä osa tutkielman aineistosta muodostuu muistikirjojen merkinnöistä, jotka tässä tutkielmassa tulkitaan henkilökohtaisiksi ajattelua jäsentäviksi ja tallentaviksi kirjoituksiksi. Mukana on myös säilyneitä kirjeitä, joita taiteilija on kirjoittanut kulttuurin parissa työskenteleville ystävilleen, kuten arkkitehti Juhani Pallasmaalle sekä taiteilijoille Sam Vannille ja Paul Osipowille. Kokonaisuudesta olen irrottanut kaksi taiteilijan työskentelyssä tiheimmin toistuvaa teemaa, ruudukon ja hyrrän, jotka ajoitan ja joita tarkastelen erillisesti. Ruudukko ja hyrrä liitetään tässä tutkimuksessa tiettyihin modernista taiteesta löydettäviin ilmiöihin, ja niitä verrataan kansainvälisiin esimerkkeihin. Niille annetaan tulkintoja modernin taiteen kehyksessä. Lisäksi tarkastelen Juhana Blomstedtin opetustyön aikaisia muistiinpanoja vuosilta 1971 ja 1972, jolloin hän työskenteli vierailevana professorina Yhdysvalloissa Minneapolis School of Art and Designissa. Tutkielmassa nostan esille myös 1970–loppupuolen materiaalia, jota tarkastelen taiteilijan henkilökohtaisen ajattelun muutosten ja piirteiden kautta teoriapohja tukena. Tutkielmassa todetaan, että aineiston perusteella Juhana Blomstedtia voi pitää taiteilijana, joka ajatteli paljon taiteen tekemistä paitsi sen muodon, myös sisällön kautta. Hänen kirjoituksissaan esiintyy sellaisia teemoja, kuten totuus, subjektiivisuus sekä havainnoinnin merkitys. Nämä liitän muun muassa op-taiteeseen, tieteelliseen värioppiin sekä abstraktin taiteen olemukseen. Lisäksi tutkimus osoittaa, miten Blomstedt oli perehtynyt paitsi aikalaiseen taidekenttään, myös varhaisempaan moderniin, sekä mahdollisesti post-impressionistiseen kuvataiteeseen.

Tutkimus tarkastelee Julma Henri & Syrjäytyneet -rap-kokoonpanon suomenkielisen rap-albumi Al-Qaida Finlandin lyriikoiden yhteiskunnalli suutta erilaisten ihmisryhmien ja niiden kielellisen rakentumisen kautta. Tarkoitus on selvittää, millaisia yhteiskunnallisia ryhmiä levyn lyriikoissa esiintyy, miten ne rakentuvat kielellisesti ja minkälaisia vastakkainasetteluja näiden kategorioiden välillä on. Tutkimus asettuu osaksi diskurssin tutkimuksen ja rap-tutkimuksen jatkumoa. Tutkimuksessa pääosassa on lingvistinen analyysi, mutta apuna käytetään myös kirjallisuudentutki muksen, sosiologian ja sosiaalipsykologian käsitteistöä. Tutkimusaineiston muodostaa Julma Henri & Syrjäytyneiden rap-levy Al-Qaida Finland (2007). Rap-artisti Julma Henri on levyllä pääosassa Syrjäytyneiden ollessa kappaleilla vierailevia artisteja. Levyllä on 16 kappaletta, joiden lyriikat on kerätty aineistoksi siten, että lyriikoita on etsitty internetin sanoitussivuilta ja lisäksi kuunneltu useaan otteeseen. Tutkimusmetodina toimii kriittinen diskurssintutkimus, jonka lisäksi analyysissä käytetään muun muassa sosiaalipsykologian kategorisaation sekä sisä- ja ulkoryhmän käsitteitä. Analyysi kohdistuu yhteiskunnallisiin ja sosio ekonomisiin kategorioihin ja ryhmiin viittaaviin kielenaineksiin ja siihen, miten ryhmistä ja kategorioista puhutaan. Lyriikoissa nimetään erilaisia sosioekonomisia ja sosiaalipolitiikkaan liittyviä kategorioita. Lisäksi lyriikoissa käytetään suomen persoonajärjestelmää viittaamassa erilaisiin kategorioihin ja ryhmiin. Keskeisen huomion kohteena on lyriikoiden puhuja. Tutkimuksessa havaitaan, että aineistossa hahmottuu kuva kilpailuyhteiskunnasta, jossa eri ihmisryhmien välillä vallitsee voimakkaita vastak kainasetteluja. Jako näkyy erityisesti sosioekonomisten parempiosaisten ja vähäosaisten ryhmien välillä. Parempiosaiset ovat yhteiskunnassa hal litsevassa asemassa, vähäosaiset ovat hallinnan ja kontrollin kohteita, yhteiskunnan kyydistä pudonneita ja syrjäytyneitä. Tätä eroa ylläpitävät poliisit ja vartijat. Toinen merkittävä yhteiskunnallinen vastakkainasettelu näkyy suomalaisen hyvinvointivaltion sosiaalipolitiikkaa edustavien instituutioiden, sosiaaliturvan ja koulutusjärjestelmän, kategorioiden sekä sairaiden, potilaiden, oppilaiden ja asiakkaiden kategorioiden välillä. Kielellisesti kategoriat ja vastakkainasettelut rakentuvat ryhmien suoran nimeämisen, moniäänisyyden, persoonavaihtelun, metaforien ja toiston avulla.

Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, millä tavoin suvaitsevaisuudesta puhuttiin suomalaisessa mediassa vuoden 2016 aikana eli minkälaisia suvaitsevaisuuden diskurssit ovat. Lisäksi tarkastellaan kyseiselle käsitteelle annettuja merkityksiä. Tutkimuksen aineistona toimivat Helsingin Sanomien verkkopalvelusta haetut lehtijutut sekä blogit-fi -blogialustalta haetut kirjoitukset aikaväliltä 1.1.2016–31.12.2016, jotka löytyivät hakusanoilla suvaitsevaisuus ja suvaitsemattomuus. Lisäaineistona toimivat muun muassa erilaiset uutiset ja raportit. Tutkielman metodina käytetään aineiston luokittelussa sisällönanalyysiä ja tarkemmassa analyysissä aineistoa tarkastellaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Näiden metodologisten välineiden avulla aineistoa eritellään siitä esille nouseviin kategorioihin ja analysoidaan suhteessa aikaisempaan tutkimukseen. Suvaitsevaisuuden tutkimus on tämän tutkielman keskeisin teoreettinen viitekehys, mutta tutkielmassa ammennetaan myös esimerkiksi sosiologian ja sosiaalipsykologian tutkimuksista. Tutkielmassa pohditaan myös piileviä valtarakennelmia, joita suvaitsevaisuuden diskursseihin ja niiden käyttöön voi liittyä. Tutkimusaineiston perusteella voidaan nähdä kahden dominoivan suvaitsevaisuusdiskurssin määrittävän suomalaista keskustelua suvaitsevaisuudesta. Ensinnäkin suvaitsevaisuudesta puhutaan yhteiskunnallisella tasolla, jossa se esitetään oleellisena osana yhteiskuntaa sekä yhteiskuntajärjestyksen ylläpitäjänä. Yhteiskunnan sisältämien erojen hallitsemiseksi suvaitsevaisuus näyttäytyy tarvittavana periaatteena ja demokraattisessa yhteiskunnassa suvaitsevaisuus nähdään välttämättömänä. Lisäksi suvaitsevaisuuden edistämistä voi nähdä yhteiskunnallisella tasolla sivistyksen, koulutuksen ja kasvatuksen tahoilla. Huomattavaa on, että suvaitsevaisuus liitetään tutkielman aineistossa monesti keskusteluun monikulttuurisuudesta, mutta se ei pelkisty vain etnisiin ja kulttuurisiin seikkoihin. Toinen dominoiva suvaitsevaisuusdiskurssi on sen ymmärtäminen yksilötasolla henkilön luonteenpiirteenä, asenteena, maailmankatsomuksena tai jopa osana ihmisen identiteettiä. Yksilöihin liitetyt ilmaisut 'suvakki' ja 'suvakkihuora' ovat paljon esillä sekä julkisessa keskustelussa että tämän tutkielman tutkimusaineistossa, ja ne liittyvät myös keskusteluun suomalaisen yhteiskunnan potentiaalisesta jakautuneisuudesta ja suvaitsevaisuuden rajoista. Lisäksi tutkielma tuo esiin ihmisten halun esittää itsensä useammin suvaitsevaisuuden subjekteina kuin objekteina. Nähtävissä on myös ihmisten pyrkimys näyttäytyä muille suvaitsevaisena, mutta samaten vältetään leimautumista liian suvaitsevaiseksi. Suvaitsevaisuus myös pääasiassa esitetään lähtökohtaisesti positiivisena asiana ja piirteenä. Suvaitsevaisuuden positiivisuutta kyseenalaistetaan vain paikoitellen ilmaisujen 'suvakki' ja 'suvakkihuora' yhteydessä, mutta näitäkin käsitteitä käytetään usein positiivisessa mielessä

Käsittelen tässä tutkimuksessa 1970-80-lukujen vaihteen yhteisöteatteriliikettä Iso-Britanniassa. Keskityn kahteen, ainakin näennäisen, vastakkaiseen näkemykseen siitä, mitä yhteisöteatterin tulisi olla ja mikä on sen ja yhteisön rooli yhteiskunnassa ja kulttuurituotannossa. Konservatiivisempaa näkemystä teatterista ja sen roolista edustaa ohjaaja/käsikirjoittaja Ann Jellicoen (1927-2017) perustama Colway Theatre Trust (CTT). Kokeellisempaa linjaa teatterin tekemisessä taas edustaa Graham Woodruffin johtama Telford Community Arts (TCA). Millainen oli yhteisöteatteriryhmien johtajien ja yhteisön suhde. Millainen oli yhteisön rooli kulttuurin tuottajana? Miksi ja miten tietynlaiset yhteisöt saivat olla mukana kulttuurintuotannossa ja millaiset yksilöt hakeutuivat yhteisöteatteriyhteisöön ja miksi? Teatteriryhmien toimintaan vaikutti The Arts Council of Great Britain, joka jakoi valtion taidebudjetin apurahoina kulttuuritahoille. Arts Councilin päätökset ja Arts Counciliin vaikuttavat Thatverin hallituksen päätökset vaikuttivat siis suoraan myös yhteisöteatteriin rahoituksen muodossa. Erityisen tärkeää on siis myös se, miksi ja millaista yhteisöteatteria oli hyväksyttävää tuottaa valtion asettamien kulttuuripoliittisten linjausten mukaan. Yhteisöteatteriin liittyi paljon poliittista liikehdintää kyseisellä ajanjaksolla niin yhteisöteatterin tekijöiden, kuin taidehallinnon ja Margaret Thatcherin konservatiivihallituksenkin uusien taloudellisten linjausten puolelta. Lisäksi yhteisöteatteriliikkeen sisällä ja sen rahoittajatahojen välillä oli useita risteäviä näkemyksiä siitä, millaista yhteisöteatterin tulisi olla, jotta se palvelisi tavallista kansalaista jakautuneessa maassa. Yhteisöteatterin tekijät eivät arvostaneet thatcherilaista kulttuuripolitiikkaa, joka arvosti tuottavuutta ja menestyvyyttä. Kulttuuripolitiikkaa ei kuitenkaan suoraan uskallettu arvostella, vaan arvostelu kohdistui Arts Council of Great Britainiin, joka rahoitti toimintaa ensin suoraan, ja myöhemmin alueellisten taideneuvostojen kautta. Myös Arts Council kärsi vaihtelevasta kulttuuripolitiikasta, sillä sen rahoitusta leikattiin merkittävästi. Rahoitus vaikutti myös yhteisöteatterin sisältöön ja mahdollisuuksiin tuottaa sitä. Kulttuuripolitiikka keskittyi taiteen tuomiseen yhteisöihin valmiina tuotteena, josta nauttiakseen kansaa tuli valistaa. Yhteisöteatterintekijät haastoivat tämän ajatuksen ja pyrkivät tuottamaan teatteria yhdessä yhteisön kanssa niin, että se puhuttelisi jokaista koulutuksesta riippumatta. Yhteisöteatterin tekijät korostivat teatteriprosessia yhteisön ja yhteiskunnan muuttamisen välineenä. Kumpikaan ryhmä ei tavoitellut toimintaansa mukaan vähemmistöryhmiä ja työttömiä. TCA:n toiminnassa kuitenkin vähemmistöjen kokemukset korostuivat, sillä vähemmistöjen edustajat osallistuivat työpajoihin. CTT:n toiminta taas vahvisti olemassa olevia valtarakenteita, sillä se lähti rakentamaan toimintaansa valtaapitävien hahmojen kautta. Naisten rooli yhteiskunnassa ja historiassa korostui molempien ryhmien näytelmissä, sillä naiset osallistuivat työpajoihin enemmän kuin miehet. CTT:n näytelmät kertoivat yhteisön historiasta ja ne kirjoitettiin yhteistyössä yhteisön jäsenten kanssa. Näytelmät keskittyivät yhteisön juhlistamiseen ja pyrkivät epäpoliittisuuteen. TCA:n näytelmät taas luotiin alusta loppuun saakka työpajoissa, joissa yhteisön jäsenet keskustelivat ja kirjoittivat oman näytelmänsä. Näytelmät keskittyivät usein ajankohtaisiin, henkilökohtaisiin ongelmiin ja haasteisiin ja olivat vahvasti poliittisia.

Pro gradu -tutkimukseni aiheena on yhteistoiminnallinen muisteleminen ja sen keinot. Aineistona on kolmen tunnin keskustelu, jonka olen videoinut lokakuussa 2009 ja litteroinut. Keskusteluun osallistuu neljä henkilöä, joista kaksi vanhinta, jotka ovat sisaruksia, muistelevat aiempia aikoja; kaksi nuorempaa perheenjäsentä toimivat keskustelussa vastaanottajina. Keskustelu koostuu pääosin muistelemisesta, mutta aineisto sisältää myös keskustelua ruokapöydässä tapahtuvasta toiminnasta. Aineistosta olen poiminut 9 muistelujaksoa analysoitavaksi. Teoriapohjana ja metodeina käytän hyväkseni keskustelunanalyysia sekä sosiolingvisti William Labovin teoriaa suullisen kertomuksen rakentumisesta ja Elinor Ochsin ja Lisa Cappsin lingvistisen antropologian piiriin asettuvaa kuvausta keskustelussa esiintyvästä kerronnasta. Tutkimuskysymykseni ovat 1. Miten yhteistoiminnallisuus ilmenee muistelukeskustelussa? 2. Miten rakennetaan yhteisiä muistoja, kun kahdella muistelijalla on episteeminen pääsy tapahtumiin? 3. Millä keinoilla ja toiminnoilla vastaanottaja osallistuu muistelukeskusteluun? Ensimmäisessä analyysiluvussa keskityn kahden muistelijan keinoihin rakentaa yhteistä kerrontaa. Tarkastelen myös muistelijoiden kertomusten limittymistä sekä pääkertojan keinoja osallistaa toista asian oletettavasti tuntevaa muun muassa 'muistat sie' -alkuisilla interrogatiiveilla. Käy ilmi, että kertojana toimiva muistelija pyrkii huomioimaan toisen muistavan osapuolen tarjoamalla tälle tunnistettavaksi tarkoitettuja yksityiskohtia sekä kysymällä tältä apua silloin, kun omat muistikuvat eivät ole selkeitä. Kaikki muistamista varmistavat kysymykset eivät silti ole avunpyyntöjä, vaan niiden tehtävänä voi olla myös toisen asettaminen vastaanottajaksi eli niillä on silloin topikalisoiva funktio. Toisessa analyysiluvussa tutkin vastaanottajien toimintoja, joilla he asettuvat vastaanottajiksi, seuraavat ja vastaanottavat kertomusta sen kuluessa ja jopa vaikuttavat kerronnan kulkuun. Vastaanottajat tuottavat useimmiten kerronnan alussa lyhyitä dialogipartikkeleista koostuvia vuoroja, joilla he osoittavat asettuvansa rooliinsa. Kertomuksen lopussa he osallistuvat aktiivisesti kertomuksen evaluointiin. Käy ilmi, että vastaanottajalla voi olla myös aktiivisempi rooli. Hän voi saada aikaan sellaista kerrontaa, jota kertoja ei ole alun perin suunnitellut kerrottavaksi. Vastaanottaja voi myös laajentaa kertomuksen juonilinjaa esittämällä tarkentavia kysymyksiä. Arviointiosiossa hän voi esittää päinvastaisia tulkintoja kuin kertoja, jolloin kertomus saa uusia merkityksiä. Kun kyseessä on perhekeskustelu, tieto kerrottavista tapahtumista ja henkilöistä – etenkin muista sukulaisista – voi olla jo aiemmin jaettua, jolloin kerrotulla ei ole samanlaista uutisarvoa kuin esimerkiksi edellispäivän tapahtumia raportoivalla kerronnalla. Muistoja jaetaan läsnä olevien kanssa sekä keskustelutilanteen ulkopuolisten kesken yhä uudelleen. Koetut menetykset luovat pohjaa muistelulle: muistelun avulla säilyy mielikuva kotimaasta ja puhumisen avulla puretaan historiallisia vääryyksiä kokeneiden traumoja. Kerrottavan jaettuus ja koettujen tapahtumien muistelun tärkeys onkin keskeistä aineistoni keskustelijoille, ja se käy ilmi tutkielmassa tarkastelemieni vuorovaikutuskäytänteiden kautta. Tutkimuksessani käyttämäni Labovin teoria kertomuksen etenemisestä on osoittautunut varsin kelvolliseksi kertomusten jäsentämisen työkaluna. Tutkimukseni tukee myös Ochsin ja Cappsin teoriaa. Muistelemista ei välttämättä tarvitse perustella eli korostaa tapahtumien kerrottavuutta. Muistelukerronta, kuten mikä tahansa keskusteluun sijoitettu kerronta, ei ole ennalta tarkasti strukturoitua, vaan se muokkautuu keskustelun edetessä. Aina keskustelussa ei ole yhtä selkeää kertojaa, vaan kerronnan voi rakentaa kaksi kertojaa eri tavoin ja jopa vastaanottajat voivat muokata kerronnan kulkua ja sisältöä. Muistelukeskustelu on varsin avoin kysymysten ja epäilysten esittelylle, selonteoille sekä yhteiselle pohdinnalle.

Tutkielmassa tarkastellaan Der Blaue Reiter –ryhmän johtohahmojen Wassily Kandinskyn ja Franz Marcin tekstejä ja taidetta syväekologian ja posthumanismin näkökulmasta, pyrkimyksenä hahmottaa niiden välittämää luontokäsitystä. Tarkoituksena on selvittää, pyrkivätkö Kandinskyn ja Marcin teokset edistämään luontokeskeistä maailmankuvaa, ja voidaanko niitä pitää onnistuneina luonnon todellisen luonteen kuvauksina. Aikaisempi tutkimus on havainnut romantiikan luontokäsityksen näkyvän myös Kandinskyn ja Marcin taiteessa. Tämä tutkimus pyrkii selvittämään, voidaanko heidän taiteestaan välittyvää maailmankuvaa pitää edeltäjiään luontokeskeisempänä. Aineistona on Kandinskyn ja Marcin taideteoksia ja alkuperäistekstejä. Niitä lähiluetaan tutkimuskysymyksen kannalta, ja niiden kautta pyritään löytämään vihjeitä luontokeskeisestä maailmankuvasta. Tutkimus pohjautuu syväekologisille ja posthumanistisille teorioille, jotka korostavat kaikkien toimijoiden välisiä yhteyksiä, ja niiden keskinäistä tasa-arvoa. Samalla pohditaan luonnon todellista luonnetta ja sen representaation ongelmallisuutta. Tutkielmassa kysytään, mitä ongelmia liittyy taiteen tradition edeltäjien, kuten romantiikan maisemamaalausten luonnon representaatioon, ja pyritään selvittämään, onnistuuko abstraktia kuvakieltä hyödyntävä taide edeltäjiään paremmin luonnon todellisen luonteen kuvaamisessa. Keskeisen teoreettisen taustan tutkimukselle muodostavat syväekologian luontokeskeiset ympäristöfilosofiat sekä posthumanistiset teoriat. Lisäksi tutkimuksessa käytetään apuna Paul Crowtherin teoriaa liittyen abstraktin taiteen kykyyn esittää todellisuuden havaitsemattomia ulottuvuuksia. Tutkimusaineistoa tarkastellaan näiden teoreettisten viitekehysten kautta. Näkökulmat avaavat aihetta eri suunnista, ja tähtäävät hahmottamaan aineistona toimivien taiteilijoiden maailmankuvaa. Aikaisempi tutkimus on kiinnittänyt huomiota Kandinskyn ja Marcin luontokeskeisyyteen, mutta tyytyy yleensä vain mainitsemaan kyseisten taiteilijoiden suhtautumisen luontoon, eikä analysoi sitä tarkemmin. Aiheesta ei ole tehty laajaa, yhtenäistä tutkimusta tästä näkökulmasta, eikä aineistoa ole aiemmin tutkittu posthumanismin teorioiden kautta. Tutkielmassa todetaan, että ihmisen näkökulmasta näkyvää todellisuutta jäljentävä representaatio on syväekologian ja posthumanismin valossa ongelmallinen tapa kuvata luontoa. Se ei tuo ilmi luonnon monimutkaista luonnetta ja vahvistaa osaltaan dualistista maailmankuvaa. Sen sijaan, abstraktia ilmaisua hyödyntävä taide mahdollistaa osittain sen monitasoisen, todellisen luonteen ilmaisemisen, ja herättelee katsojan havaitsemaan maailmaa uudella tavalla. Tutkimus todistaa, että sekä Kandinskyn, että Marcin teoksista välittyy radikaalisti luontokeskeinen kuva. Teoksia yhdistää ihmisen näkökulmasta luopuminen ja luonnon todellisen luonteen esittäminen. Kandinskyn teokset tuovat näkyväksi useita todellisuuden havaitsemattomia tasoja. Marcin eläinaiheiset teokset pyrkivät esittämään eläimet niiden omasta näkökulmasta, ja nostavat eläimet aikaisemmin ihmisille varattuun asemaan.

Tutkielmassa tarkastellaan kohtaamattomuuden vaikutelmaa Matias Riikosen romaanissa Suuri fuuga (2017). Aihetta lähestytään dialogia ja sen ongelmallisiksi todettuja piirteitä analysoimalla. Työn ensimmäisenä tavoitteena on selvittää, mitkä dialogin piirteet luovat vaikutelmaa henkilöhahmojen välisestä kohtaamattomuudesta. Toisena tavoitteena on selvittää, miten nämä dialogin piirteet luovat osaltaan kokonaiskuvaa teoksen päämäärästä ja teemasta. Suuri fuuga -romaani viittaa rakenteensa puolesta tarkasti Ludwig van Beethovenin Große Fuge -sävellykseen. Große Fuge on jousikvartetolle sävelletty teos, jota on aikalaiskritiikeissä kuvailtu muun muassa käsittämättömäksi ja epäharmoniseksi. Neljäksi jousisoittimeksi on Riikosen romaanissa sovitettu sen neljä päähenkilöä, joiden vaihtuvista näkökulmien kautta tarina kulkee eteenpäin. Kiinnostuksen kohteena olevaa kaunokirjallista dialogia tarkastellaan tutkimuksessa keskustelunanalyysia soveltaen. Dialogia tarkastellaan sekä kielen piirteiden tasolla että teoksen kokonaismerkitystä rakentavana elementtinä. Analyysissa sovelletaan myös kirjallisuudentutkimuksen käsitteistöä. Valitut analyysitavat tukevat toisiaan. Keskustelunanalyysi mahdollistaa kielen rakennepiirteiden mikrotason tarkastelun, ja kirjallisuudentutkimuksen käsitteistö auttaa soveltamaan kyseisiä tutkimustuloksia teoskokonaisuuden analyysissa. Tutkielmassa osoitetaan kohtaamattomuutta syntyvän silloin, kun henkilöhahmojen näkökulmat, maailmankuva ja henkilökohtaiset olosuhteet ovat erilaiset ratkaisemattomalla tavalla. Suuressa fuugassa kohtaamattomuutta motivoiviksi tekijöiksi nousevat esimerkiksi hahmon muistisairaus ja vanhuus, kriittisesti erilaiset tavat käyttää kieltä, henkilöhistoria, hahmon omat, psyykkiset ja sosiaaliset haasteet sekä puhetilanteen keinotekoinen luonne. Kohtaamattomuus näkyy kielellisinä piirteinä esimerkiksi monologisuutena, vuoronjaon epäsymmetriana ja taukoina. Suuren fuugan vuorovaikutustilanteiden tavoite ei usein tunnu olevan ymmärretyksi ja kohdatuksi tuleminen. Määrä korvaa tällöin laadun, mikä näkyy esimerkiksi monologien määrässä. Fuugasävellyksessä soittimet soivat yhtä aikaa samaa teemaa toistaen, mutta tekstiä lukiessa lukijan huomio on yleensä yhdessä virkkeessä ja yhdessä äänessä kerrallaan. Kohtaamattomuus on sidoksissa fuugasävellyksen rakenteeseen, ja siten kohtaamattomuus muodostuu myös romaanin keinoksi ilmentää fuugan riitasointuisuutta. Kohtaamattomuus ei siis ole Suuressa fuugassa ainoastaan vuorovaikutustilanteiden ilmiö. Tutkielma osoittaa, että keskustelunanalyysia on mahdollista hyödyntää onnistuneesti postmodernistisen, kokeellisen romaanin dialogin analyysissa.

Tarkastelen pro gradussani Leena Krohnin romaanin Mehiläispaviljonki. Kertomus parvista kertojaa, kerrontaa, kerronnan rakenteita ja mise en abyme -kuvioita. Lähtökohtani tutkielman tekemiseen oli, että löydän vastaavuuksia kertomuksen rakenteista ja kertomuksessa toistuvista osien ja ykseyden sekä tiedon ja tiedon kulun ja kerronnan teemasta. Tutkielmani teoreettinen tausta pohjaa klassiseen narratologiaan. Yksi tutkielmani tavoitteista on myös testata klassisen narratologian välineistön soveltuvuutta ja käytön tarkoituksenmukaisuutta postmoderniin kertomukseen. Käytän kerronnan rakenteiden analyysissa Gérard Genetten ja Shlomith Rimmon-Kenanin tutkimuksia kertojan typologiasta. Narratologian kotimaiselta kentältä hyödynnän erityisesti Pekka Tammen tutkimusta. Peilirakenteiden analyysissa olen ammentanut teorian Lucien Dällenbachin Mise en abyme -tutkimuksesta sekä Lea Rojolan ja Anna Makkosen tutkimuksista. Lisäksi tukeudun johtavan Leena Krohn tutkijan, Pirjo Lyytikäisen tutkimuksiin Leena Krohnin teoksista. Hahmottelen tutkielmassani ensin Mehiläispaviljongin anonyymin minäkertojan kertojahahmoa. Käsittelen kertojaa toisaalta kertomuksen maailman henkilönä ja rakennepiirteiden kokonaisuutena. Anonyymin tapahtumat kokonaiseksi kertomukseksi muotoilevan kertojan kuvauksen jälkeen pohdin vaihtuvia kertojapositioita ja suhteutan kertojan muihin Mehiläispaviljongin kerronnassa ilmeneviin kertoviin diskursseihin. Mehiläispaviljongin kertoja hahmottuu analyysini pohjalta moniääniseksi ja kompleksiseksi kokonaisuudeksi, jonka rakennepiirteiden ja kerronnan tasoilla ilmentää subjektin, osan ja kokonaisuuden sekä parven tiedon kulun teemoja. Tutkielmassani osoitan, että parvi näyttäytyy kertomuksessa monitasoisena vertauskuvana yksilön ja yhteisön sekä yksilön sisältämän moneuden suhteille. Peilirakenteilla ja kertojalla tuotetaan ykseyttä ja muodostetaan kytköksiä fragmentaarisen kertomuksen osien väleille. Kerronnan rakenteet ja peilirakenteet paitsi tukevat myös tuottavat osien ja kokonaisuuden, ykseyden, tiedon kulun ja kerronnan teemoja. Fragmentaarisuuden ja ykseyden ristiveto toteutuu paitsi teoksen sisällä myös teosrajoja ylittäen.