Browsing by Author "Hakkarainen, Helena"

Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa, miten Margaret Atwoodin (s. 1939) romaanit Oryx and Crake (2003), The Year of the Flood (2009) ja MaddAddam (2013) haastavat käsityksiä ihmisen erityisyydestä, autonomiasta ja rationaalisuudesta. Työn teoreettinen lähtökohta on posthumanistisissa teorioissa, sillä ne tarjoavat hedelmällisiä tapoja analysoida tekstejä, joissa ihmisen asema suhteessa ei-inhimilliseen Toiseen on tarkastelun kohteena. Tärkein yksittäinen teorialähde työssä on Cary Wolfen ei-inhimillisiä eläimiä ja ei-inhimillisiä toisia käsittelevä tutkimus, mutta käytän myös muiden posthumanistisesti suuntautuneiden ajattelijoiden kuten Donna Harawayn esityksiä posthumanismista. Osoitan, miten trilogiasta on luettavissa monia juonteita, joissa ihmisten rationaalinen toimijuus horjuu tai joissa ihmisen kyvykkyys tai erityisyys suhteessa muihin eläviin olentoihin asetetaan kyseenalaiseksi. Erittelen ensin, miten teoksen ihmislajiset henkilöhahmot liittävät geeniteknologian avulla kehitettyihin postihmisiin ääripäästä toiseen vaihtelevia määrittelyjä, kuten eläimellinen vastaan eläimyydestä puhdistettu, täydellinen vastaan hirviömäinen, futuristinen postihminen vastaan alkuperäiskansan edustaja ja yli-ihminen vastaan ali-ihminen. Esitän, että ihmislajisten henkilöhahmojen tapa liittää postihmisiin yhteensopimattomia, dikotomisia määreitä kertoo ennen kaikkea siitä, miten inhimillisen ja ei-inhimillisen raja ei ole selkeä ja pitävä ihmisen itsensä suhteen. Käsittelen myös, miten teossarjassa hahmotellaan postihmisten ja siinä henkilöhahmoina esiintyvien geenimuunneltujen sikojen omalakista, ihmisestä poikkeavaa tapaa aistia ja kokea maailma. Tarkastelen, miten kuva ei-inhimillisten olentojen kielellisestä kyvykkyydestä muuttuu trilogian osien välillä. Esitän, että Oryx and Crakessa kieli näyttäytyy ihmisten kokeman joukkokuoleman jälkeen menneisyyteen haipuvana esteettisenä ilmiönä, kun taas MaddAddamissa kieli kuvataan kaikkea elollista yhdistävänä kommunikatiivisuutena. Lisäksi analysoin tutkielmassa, miten MaddAddamissa ihmiset joutuvat arvioimaan uudelleen asemaansa biologiaansa ja hormoneihinsa sidottuina nisäkkäinä. Ihmisen itsensä käsitteellistäminen uudelleen on keskeistä myös posthumanistisessa ajattelussa, ja ihmisyhteisön kuvauksessa käytettävä sosiaalidarvinistinen diskurssi on jäänyt aiemmassa MaddAddam-trilogian tutkimuksessa paitsioon. Tässä suhteessa tutkielman voi katsoa tuovan teossarjaa käsitteleviin, posthumanistisesti suuntautuneisiin tulkintoihin uuden, täydentävän näkökulman. Esitän kuitenkin, että koska tekstissä ennakoidut uhkakuvat seksuaalisen kilpailun väkivaltaisesta kärjistymisestä eivät lopulta toteudu, sosiaalidarvinistinen diskurssi kertoo biologisen determinismin sijaan ennen kaikkea pelosta olla kehoonsa sidottu eläin. MaddAddam-trilogian posthumanistisena ytimenä voisikin näin pitää materiaalisuuden, haavoittuvuuden ja rajallisuuden hyväksymistä samalla kun rajallisuus ei tarkoita täydellistä ennaltamääräytyneisyyttä.