Browsing by Author "Immonen, Perttu"

Suomen rannikkoalueille muutti keskiajalla runsaasti ruotsinkielisiä uudisasukkaita, mikä vaikutti keskeisesti koko maan historiaan. Aiemmassa historiallisessa tutkimuksessa on kuitenkin jäänyt vähälle huomiolle se, millainen suomen- ja ruotsinkielisen väestön suhde oli maaseudulle syntyneellä kielirajalla. Tässä tutkimuksessa selvitetään 1) suomen- ja ruotsinkielisen maaseutuväestön välisen kielirajavyöhykkeen ominaispiirteitä 1600 - 1700-luvuilla sekä 2) kielirajan vaikutuksia sen tuntumassa eläneisiin ihmisiin. Alueellisesti tutkimus rajautuu keskipohjalaisiin Kokkolan ja Kälviän pitäjiin, joista ensin mainittu oli pääosin ruotsinkielinen ja jälkimmäinen suomenkielinen. Tutkimuksen päähuomio kohdistuu kaksikieliseen Korpilahden kyläseutuun, joka levittäytyi mainittujen pitäjien väliselle kielirajavyöhykkeelle. Tutkimuksen tärkeimpänä lähdeaineistona toimivat Kokkolan ja Kälviän käräjäkunnan tuomiokirjat 1690- ja 1770-luvuilta. Niiden ohella alkuperäislähteinä käytetään Pohjanmaan rykmentin sotilaskatselmusluetteloita (1690-luku), Kokkolan ja Kälviän seurakuntien rippikirjoja sekä Kokkolan pitäjän- ja kirkonkokousten pöytäkirjoja (1770 -1780-luvut). Lähdeaineistoa analysoidaan ensisijaisesti laadullisesta näkökulmasta. 1) Tulokset osoittavat keskipohjalaisen kielirajavyöhykkeen olleen alituisesti, joskin hyvin hitaasti liikkuva talonpoikaisyhteisöjen ominaisuus. Aikakauden muihin yhteiskunnallisiin ryhmiin ei vastaavaa kielirajaa syntynyt. 1600 - 1700-lukujen säätyläistö ja porvaristo olivat nimittäin valtaosin ruotsinkielisiä, kun taas tilaton väestö oli maantieteellisesti liikkuvaista ja kielelliseltä koostumukseltaan muuntuvaista. Keski-Pohjanmaan ruotsin- ja suomenkielisiä talonpoikia erottivat kielen ohella tietyt kulttuuripiirteet, jotka kuitenkin olivat vähäpätöisiä verrattuna esimerkiksi Pohjanmaan ja Savon välisiin kulttuurieroihin. Pohjalainen kielirajavyöhyke herättikin 1600 - 1700-luvuilla varsin vähän huomiota. Kirkollinen ja maallinen esivalta kylläkin kehittelivät ajoittain ajatusta Pohjanmaan suomalaisalueiden ruotsalaistamisesta sekä jyrkensivät paikoin kielirajaa hallinnollisten rajanvetojensa avulla. Yhteinen uskonto, sotaväki, oikeusjärjestelmä ja kauppayhteydet toisaalta loivat yhteenkuuluvuutta kieliryhmien välille. Niinpä keskipohjalainen talonpoikaisväestö suhtautui keskinäisiin kielellisiin eroavaisuuksiinsa käytännönläheisesti, ilman voimakkaita tunnelatauksia. 2) Tulokset osoittavat, että väkivaltaa ei keskipohjalaisten kieliryhmien välillä esiintynyt käytännössä lainkaan. Keskipohjalaista kielirajavyöhykettä leimasivat kuitenkin sitkeät maankäyttöriidat. Ne eivät perustuneet etnisiin vastakkainasetteluihin. Sen sijaan hyvin hallitun yhteisen kielen puuttuminen vaikeutti maankäyttöriitojen sopimista käräjien ulkopuolella. Asenteiden kärjistymistä ehkäisivät kielirajavyöhykkeen kaksikielisyys ja talonpoikaisten kieliryhmien sosiaalinen tasavertaisuus. Ruotsinkielisillä säätyläisillä oli kuitenkin taipumus suhtautua kielteisesti suomenkieleen, jota pidettiin leimallisesti rahvaan kielenä. Kokkolan ja Kälviän käräjillä suomenkieliset joutuivat lisäksi ruotsinkielisiä useammin syytetyksi siveysrikoksista ja noituudesta, vaikka esimerkiksi varkaus- ja paloviinarikoksissa ei vastaavia eroja ollut. Tämä oletettavasti johtui suomalaiskylien väljemmästä sosiaalisesta kontrollista, mitä ilmensi myös ruotsalaiskylille tyypillisen oltermannijärjestelmän vajavaisuus. Kielirajavyöhykkeen myönteisiä vaikutuksia aikaansai ennen kaikkea kaksikielisyys, josta myös Korpilahden seudun talonpojat hyötyivät kaupanteossa, käräjillä ja monissa heille myönnetyissä luottamustoimissa.