Browsing by Author "Kuismin, Katariina"

Tutkielmani käsittelee virkerakennetta ja sanajärjestystä islantilaissaagan Þorsteins saga hvítan kahdessa ruotsinkielisessä käännöksessä. Tutkin, kuinka käännösten virkerakenteet ja sanajärjestys eroavat toisistaan ja lähdetekstistä. Tutkimusaineistoni koostuu Inge Knutssonin käännöksestä vuodelta 2014 ja Åke Ohlmarksin käännöksestä vuodelta 1964 sekä näiden lähdeteksteistä teoksissa Íslendinga sögur (1987) ja Íslenzk fornrit (1950). Analysoin saagan luvut 1–3, 5 ja 8–9 vanhemman käännöksen jaon mukaan. Aineistossa on 133 virkeparia, jotka koostuvat yhdestä tai useammasta virkkeestä per käännös. Teoriaosuudessa käsittelen islantilaissaagojen tyyliä ja niiden ruotsinkielisiä käännöksiä, muinaisislannin syntaksia, ruotsin syntaksia ja syntaksia stilistiikan näkökulmasta. Lisäksi esittelen islantilaissaagojen käännöksistä tehtyä aiempaa tutkimusta keskittyen syntaksia käsittelevään tutkimukseen. Vertaan ensiksi käännöksiä keskenään saadakseni selville, millaisia eroja niissä on. Tutkimusmetodi tässä osassa on osittain kvantitatiivinen ja osittain kvalitatiivinen komparatiivinen analyysi. Sitten valitsen esimerkkejä tyypillisistä eroista teorian, aiemman tutkimuksen ja omien tulosteni pohjalta. Vertaan esimerkkivirkkeitä lähdeteksteihin selvittääkseni, kuinka uskollisia käännökset ovat lähdetekstille. Esimerkit koskevat virkejakoa, konjunktioita, sivulauseita, lauseen alkukenttää sekä erikoisuuksia virkerakenteessa. Metodi tässä osassa on kvalitatiivinen. Virkerakenne on samanlainen 49% ja erilainen 51% virkepareista, kun taas sanajärjestys on samanlainen 66% ja erilainen 34% virkepareista. Tyypillinen ero käännösten välillä on, että Ohlmarks käyttää yhtä virkettä, kun taas Knutsson jakaa sen lyhyempiin virkkeisiin. Välillä molemmat kääntäjät käyttävät lyhyitä virkkeitä, mutta jakavat ne eri kohdista. Toinen tyypillinen ero on, että toinen kääntäjä käyttää sivulausetta ja toinen lauseketta tai päälausetta. On tavallisempaa, että Knutsson käyttää sivulausetta ja Ohlmarks lauseketta tai päälausetta. Ohlmarks käyttää välillä sanajärjestystä, joka voisi johtua uskollisuudesta lähdetekstille. Vertailu lähdetekstin kanssa osoittaa, että hän säilyttää näissä tapauksissa lähdetekstin sanajärjestyksen Knutssonia useammin, vaikka tulos on ruotsiksi epätavallinen. Kääntäjät ovat virkejaon suhteen välillä uskollisia lähdetekstille ja välillä eivät. Kun lähdetekstissä on pitkä virke, Knutsson jakaa sen lyhyempiin virkkeisiin Ohlmarksia useammin. Knutsson säilyttää lähdetekstin ”ok” (ja) tai ”en” (mutta) -konjunktiot hieman Ohlmarksia useammin. Tulokseni osoittavat myös, että kääntäjät korvaavat välillä päälauseita relatiivilauseilla. Sivulauseiden suhteen kääntäjät menettelevät useilla eri tavoilla, mutta Ohlmarks on useammin uskollinen lähdetekstille. Myös näissä esimerkeissä tulee esille relatiivilauseen käyttäminen lähdetekstin kahden päälauseen sijaan. Virkerakenteen erikoisuuksista on kolme esimerkkiä Knutssonilta ja kaksi Ohlmarksilta. Knutssonin käännöksessä on virke, jossa relatiivilause ei tule referentin jälkeen, ja vertailu lähdetekstin kanssa osoittaa, että hän käyttää täsmälleen samanlaista virkerakennetta kuin lähdeteksti. Kahdessa tapauksessa Knutsson käyttää asyndetonia yhdistämään verbilausekkeita: toisessa tapauksessa se johtuu lähdetekstistä ja toisessa ei. Ohlmarks yrittää välttää sivulauseiden käyttöä kääntäessään islannin refleksiiviverbejä ollakseen uskollinen lähdetekstille.