Browsing by Author "Laaksonen, Henrik"

Saksan keisarikunta oli monella tapaa myöhäinen osanottaja siirtomaakilpailussa, johon suuri osa läntisen Euroopan suurvalloista oli ottanut osaa jo vuosikymmenten ajan. Vaikka Saksan tapauksessa varsinainen siirtomaiden valloitus sai alkunsa vasta 1880-luvulla, oli saksalaisten kollektiivisen itseymmärryksen valloitus ollut käynnissä jo vuosikymmenten ajan. Saksalaisten kirjailijoiden, matkakirjoittajien, filosofien sekä varhaisten siirtomaiden hankinnan puolestapuhujien toimesta saksalaiset asettuivat sivustakatsojan rooliin yhä kiihtyvän siirtomaakilpailun areenalla. Ilman käytännön haasteita, paikallisten kansojen vastarintaa tai siirtolaisten itsensä ristiriitaisia mielipiteitä, saksalainen siirtomaa-ajattelu sai kehittyä eräänlaisessa intellektuaalisessa tyhjiössä – saksalaisen itseymmärryksen valtasi 1800-luvun lopulle mennessä siirtomaafantasioiden kirjo. Esikoloniaalisen ajan siirtomaafantasiat joutuivat koetukselle varsinaisen siirtomaa-ajan alettua, kun siirtolaiset itse sekä siirtomaiden paikalliset kansat haastoivat siirtomaafantasioita, kuten ajatusta kuvitellusta paremmasta saksalaisesta siirtomaahallinnosta verrattuna muihin kolonialistisiin suurvaltoihin tai fantasiaa uusien alueiden, niiden resurssien ja alkuperäisväestöjen valloituksesta ja alistamisesta. Siirtomaafantasioiden läsnäolon voi havaita monissa saksalaisissa siirtomaa-ajan kirjallisissa tuotoksissa, kuten Saksan Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) pitkäaikaisen kuvernöörin Theodor Leutweinin muistelmissa. Leutweinin yksitoistavuotinen valtakausi oli aikaa, jolloin saksalainen siirtomaahallinto pyrki vakiinnuttamaan asemaansa alueella, jossa lukuisat paikalliset heimot ja kansat, keskeisimpinä Herero- ja Nama-kansat, kukin nauttivat paikallista valtaa ja kilpailivat hegemoniasta. Leutweinin johdolla pyrittiin laatimaan alisteisia sopimuksia, joilla Lounais-Afrikan lukuisat kansat saataisiin alistettua vallitsevien siirtomaafantasioiden mukaisesti osaksi siirtomaahallinnon hierarkiaa. Siirtomaafantasiat kuitenkin haastettiin 1900-luvun alkupuolella, kun aikakauden uudet vallitsevat ajatukset tieteellisestä rasismista, asutuskolonialismista sekä naisten aseman muuttamisesta, paikallisten kansojen antikoloniaalisen vastarinnan ohella, murensivat entiset haaveet Lounais-Afrikasta osana saksalaista siirtomaajärjestelmää. Uuden polven kirjoittajat Adda von Liliencron, Gustav Frenssen sekä Clara Brockmann ovat esimerkkejä saksalaisten kolonialistien asenteiden muutoksesta ja radikalisoitumisesta – paikallisten kansojen alistaminen korvautui nyt ajatuksilla näiden kansojen tuhoamisesta. Saksalaiset siirtomaafantasiat, jotka luotiin siirtomaiden ollessa vielä haave, haastettiin heidän itsensä toimesta, kun haaveesta tuli todellisuutta. Samalla siirtomaafantasiat kohtasivat haasteen myös kolonisoidun alkuperäisväestön taholta, kun se ei suostunut asettumaan alisteiseen rooliin osana siirtomaahallintoa. Tuloksena oli 1900-luvun ensimmäinen kansanmurha, jossa Herero- ja Nama-kansat suurilta osin tuhottiin saksalaisen siirtomaahallinnon toimesta.