Browsing by Author "Moisander, Tiina"

Tutkielma tarkastelee aikuisille suunnattujen S2-oppikirjojen dialogien puheenomaisuutta ja variaatiota verbien osalta. Työn tarkoituksena on nähdä, millaisia puhekielen ja toisaalta puheenomaisuuden piirteitä oppikirjojen kirjoitetut dialogit hyödyntävät verbeissä ja kuinka laajaa niiden käyttö on. Tämän avulla saan kuvaa siitä, millaisia välineitä kirjat antavat oppijoille suomenkieliseen keskusteluun osallistumiseen ja sen ymmärtämiseen. Tutkin myös sitä, mitä asioita verbien puhekielisestä käytöstä eksplisiittisesti opetetaan. Aineisto koostuu kuudesta jatko- tai alkeisjatkotason yksikielisestä oppikirjasta. Tutkimuskohteeksi olen rajannut kirjoitetut dialogit ja niistä vain ne verbit, joissa norminmukaisesta yleiskielestä poikkeava variaatio on mahdollinen. Tutkimusote on variaationtutkimuksellinen, ja työssä hyödynnetään sekä syntaktista että morfofonologista analyysia. Aineistosta on kerätty myös kvantitatiivinen analyysi variaation laajuuden selvittämiseksi. Taustalla kulkee jatkuvasti ajatus tulosten pedagogisesta sovellettavuudesta. Ensimmäinen analyysiluku käsittelee tekijän ilmaisemista verbeillä. Yleisiä tapoja puhekielisyyden luomiseen olivat passiivin käyttö eri yhteyksissä, nollapersoona ja osassa kirjoja myös monikon 3. persoonan inkongruenssi. Aineistossani oli kuitenkin melko paljon variaatiota sen suhteen, esiintyykö niissä persoonan inkongruenssia, Passiivin yleisimpiä käyttötapoja oli direktiivinen käyttö sekä me-passiivi, jota tosin esiintyi vain osassa kirjoista. Passiivia käytettiin myös konteksteissa, joissa sillä viitattiin pelkkään puhujaan. Toinen analyysiluku tarkastelee puhekielen morfofonologisia piirteitä, jotka osoittautuvat aineistossani melko harvinaisiksi. Tavallisin piirre on konditionaalin ja imperfektin i:n kato, joskin sitä esiintyy vain alle puolissa aineistoni dialogeista. Muut vokaalien kadot ja assimilaatiot ovat aineistossani tätäkin selvästi harvinaisempia. Mielenkiintoinen havainto on myös, kuinka infinitiivien suhteen aineistossani noudatetaan lähes täysin yleiskielen normeja. Partisiippien osalta sen sijaan on hieman variaatiota, sillä NUT-partisiipista käytettiin typistynyttä muotoa kolmessa eri kirjassa. Lisäksi käytettiin pikapuhemuotoja ja satunnaisesti muitakin konsonantteihin liittyviä puhekielisyyksiä. Viimeisessä analyysiluvussa tarkastelen puheenomaisuuden rakentamista lauserakenteen ja verbeihin liitettyjen liitepartikkelien avulla. Myös sellaisissa kirjoissa, joissa ei käytetty norminmukaisen yleiskielen vastaisia piirteitä, hyödynnettiin näitä keinoja sävyttää dialogia vapaamman keskustelun suuntaan. Tervehdyksiä pidemmät finiittiverbittömät vuorot tai virkkeet toimivat etenkin sisältöä painottavissa tehtävissä. Liitepartikkeleilla taas ilmaistiin hyvin monipuolisesti eri asioita, kuten tuttuutta, yllättävyyttä, kohteliaisuutta tai topiikin vaihdosta. Näiden lisäksi tutkin kysymyspartikkelia -kO, jonka puhekielisiä variantteja oli aineistossani melko niukasti. Tutkimuksen keskeinen anti on oppikirjoissa esiintyvän variaation ja toisaalta varioimattomuuden esiintuominen. Tämä palvelee etenkin S2-opettajia osoittamalla, mitä piirteitä materiaalit jo käsittelevät ja mitä olisi hyvä opettaa tämän lisäksi. Hyvinkin puhekieliseltä vaikuttava teksti saattaa itse asiassa sisältää kovin rajatun määrän erityyppistä variaatiota, jolloin oppijalle jää lopulta suppea kuva siitä, miten kieli todellisuudessa varioi ja mikä tekee puheesta puhekielistä tai puheenomaista. Vaikkei oppimateriaalin kielen tarvitse aina olla autenttista, on oppijalle tarjottava mahdollisuus omaksua tilanteisesti käyttökelpoista ja siis hieman varioivaa kieltä. Vaikka puhekieli jakaa mielipiteitä, on oppijan joka tapauksessa ymmärrettävä sen tavallisimpia piirteitä voidakseen toimia ja viestiä ongelmitta suomenkielisessä ympäristössä.