Browsing by Author "Ortiz-Nieminen, Oscar"

Tutkielmani käsittelee kirkkorakennusten tilaohjelmien monipuolistumista 1800-luvun lopulta 1960-luvun alkuun. Keskeisenä tapausesimerkkinäni toimii vuonna 1957 Helsinkiin valmistunut Alppilan kirkko, jonka piirsivät arkkitehdit Keijo Ström ja Olavi Tuomisto. Tähän modernistisin suunnitteluperiaattein toteutet-tuun ”työkeskukseen” kuuluu kirkkosalin lisäksi seurakunta- ja liikuntasalit, kirkkoherranvirasto, toista-kymmentä kerhohuonetta ja seurakunnan työntekijöiden asuntosiipi. Rakennuksen valmistuminen työ-väen kaupunginosaan muutti katumaisemaa ja asenneilmapiiriä; uusi kirkko herätti niin kritiikkiä kuin ihailuakin. Moderni työkeskusarkkitehtuuri nähtiin aikalaissilmin yhtäältä merkkinä kirkon maallistumises-ta ja toisaalta osoituksena sen yhteiskuntamyönteisyydestä. Keskeinen tutkimusaineistoni koostuu 1910-, 1930-, ja 1960-luvuilla pappismiesten laatimista, kirkkoark-kitehtuuria kuvaavista ja ideoivista teksteistä. Näissä kirjoittajat muotoilevat tilaohjelmia ja kannustavat moderneihin ratkaisuihin. Lisäksi analysoin Alppilan kirkon tiloja omien havaintojeni ja arkistodokument-tien eli toimintaa kuvaavien tekstien, valokuvien ja piirustusten kautta. Lähestyn tutkimusaihettani inter-tekstuaalisesti. Se merkitsee eri aikoina toteutettujen ja kuvattujen kirkkojen tilaohjelmien ja niihin liitetty-jen merkitysten ristiinlukemista. Tilan käsitän sosiaalisten prosessien kautta tuotetuksi. Arkkitehtuuri muokkaa inhimillistä toimintaa; se on erilaisten ideoiden, ideaalien ja käytäntöjen risteyskohta. Sukupuol-ta tuotetaan tilassa performatiivisesti, muodostamalla suhteita muihin ihmisiin ja esinemaailmaan elein, asennoin ja liikkein. Kehitys kohti kirkkorakennusten yhä kirjavampia tilaratkaisuja käynnistyi 1800-luvun lopulla. Tuolloin kristilliset yhdistykset alkoivat toteuttaa uusissa tiloissa työväestöä palvelevaa avustus- ja sivistystoimin-taa. 1910- ja 1920-luvuilla nuorkirkolliset vaikuttajat ja pikkukirkkoliikkeen aktiivit ryhtyivät juurruttamaan uudenlaista kirkkotyyppiä ev.-lut. kirkon sisällä. Panostus diakonia-, lapsi-, ja nuorisotyöhön vahvistui 1930-luvulta lähtien. Toisen maailmansodan jälkeen kirkolliset monitoimirakennukset vakiintuivat osaksi seurakuntien rakennustoimintaa. 1960-luvulle tultaessa työkeskuksia rakennettiin vilkkaasti uusiin kau-punkilähiöihin ja maaseudun asutustaajamiin. Ne tarjosivat lähialueensa asukkaille mitä erilaisimpia palveluita ja harrastusmahdollisuuksia. Kirkkorakennusten tilaohjelmien monipuolistuminen ja seurakun-tien työntekijäkunnan naisistuminen tapahtuivat yhtäaikaisesti. Alppilan kirkossa toteutettujen ratkaisujen valossa työkeskusarkkitehtuuri asettaa sakraalin ja profaanin, modernin ja perinteisen, julkisen ja yksityisen sekä maskuliinisen ja feminiinisen tilan dynaamiseen vuo-ropuheluun. Kirkkosalin aistimellinen tila jäsentää seurakuntalaisten suhdetta tuonpuoleiseen ja toisiinsa tekstien ja toiminnan kautta. Kalusteiden avulla toimitetut riitit ja niiden kautta ylläpidetty ja kumottu jär-jestys yhtäältä alleviivaavat ja toisaalta liudentavat sukupuolieroa. Seurakuntatalon harrastus- ja kerhoti-lat suunniteltiin pedagogiseksi ympäristöksi, jonka tavoitteena oli työväestön elämäntaitojen kehittämi-nen ja uskonnollinen aktivoiminen. Päämääränä oli tehdä alueen asukkaista oikeanlaisia miehiä ja nai-sia. Työkeskuksen asuinsiivessä yhdistyvät modernille arkkitehtuurille tyypilliset tilaratkaisut sekä sääty-yhteiskunnan ajalta periytyvä hierarkkinen asuntojako. Puolijulkinen pappila edusti odotetusti ja oletetusti ihannekotia ja diakonissan asunto toimi itsellisen naisen työ- ja asuintilana.