Browsing by Author "Rönkä, Minna"

Tässä työssä tutkin ihmis- ja kulttuurikuvaa seitsemässä suomalaisessa esihistorian näyttelyssä. Tarkastelen näyttelyä mediaesityksenä eli representaationa, joka ei välitä neutraalia tai totuudenmukaista kuvaa esihistoriasta, vaan jonka välittämän menneisyyskuvan taustalla ovat oman aikamme tulkinnat, oletukset ja ideologiat. Analysoin tässä työssä näyttelyiden välittämää ihmis- ja kulttuurikuvaa keskittyen kolmeen näkökulmaan, jotka ovat olleet esihistorian ihmisten identiteetin tutkimuksen keskiössä arkeologiassa: etnisyyteen, yhteiskunnalliseen asemaan sekä sukupuoleen. Arkeologian teoriaa, aikaisempaa representaatioiden tutkimusta sekä museologiaa yhdistämällä pyrin muodostamaan kokonaiskäsityksen siitä, minkälaisen tulkintakehyksen näyttelyt muodostavat esihistorian ihmisten, yhteisöjen ja kulttuurien ymmärtämiseen. Tutkimuksen perusteella esihistorian näyttelyt paljastuivat varsin arkeologia- ja esinekeskeisiksi, mistä niitä on syytetty usein ennenkin. Näyttelyaineistoa lähestyttiin ennen kaikkea arkeologisen tutkimuksen kautta, kun taas esihistorian ihmisen identiteetti ja muut sosiaaliset kysymykset unohtuivat. Etnisyyskysymyksiin ei näyttelyissä juurikaan otettu suoraan kantaa, mutta monet epäsuorat viitteet korostivat esihistorian suomalaisuutta ja marginalisoivat muita etnisiä ryhmiä. Näyttelyt tukivat varsin perinteistä, mutta jo pitkään kyseenalaistettua etnisyyskäsitystä, jossa arkeologiset kulttuurit yhdistettiin etnisiin ryhmiin ja ryhmien etnisyys määriteltiin vain ulkoisin perustein. Yhteiskunnalliseen asemaan liittyvä teoria sosiaalisesta evoluutiosta eli niin ikään näyttelyissä vahvana, värittäen käsityksiä eri aikakausien yhteisöistä. Yhteiskuntakehitys lisäksi kuvattiin toisinaan väistämättömänä ja luonnollisena, nykypäivää legitimoivana kehityskulkuna. Sukupuolten ja ikäryhmien roolit näyttäytyivät myös usein stereotyyppisinä. Sukupuolet kuvattiin toisistaan vastakkaisina, homogeenisinä ryhminä, ja erityisesti lasten ja vanhusten rooli jäi marginaaliseksi. Näyttelyistä välittyvä ihmis- ja kulttuurikuva oli kaikkien käsiteltyjen teemojen osalta jokseenkin kaavamainen; esihistorian ihmisten ja yhteisöjen identiteetit näyttäytyivät usein yksiselitteisinä, itsestään selvinä ja stereotyyppisinä. Suorien ja epäsuorien viitteiden kautta muodostuvat tulkinnat edustivat yleisimmin melko perinteisiä ja osittain vanhentuneita tutkimuskäsityksiä. Tulkinnallisten, identiteettiin liittyvien kysymysten välttely, arkeologiakeskeisyys, ihmisen piilottaminen sekä traditionaalinen, systemaattinen esitystapa korostivat näyttelyn roolia tieteellisenä ja näennäisen objektiivisena esityksenä, joka ei tulkitse tai ota kantaa, vaan ainoastaan laittaa esille faktat . Tämän työn perusteella tuo neutraalius ei kuitenkaan voi koskaan olla näyttelyssä muuta kuin illuusio, sillä näyttelyt ottavat joka tapauksessa monella tavalla kantaa paitsi esihistoriaan, myös nykyisyyteen ja ihmiseen yleisellä tasolla. Ylläpitämällä illuusiota neutraaliudesta näyttelyn välittämät viestit voidaan kuitenkin tehdä vaikeammiksi havaita ja kyseenalaistaa, jolloin näyttely voi helposti välittää myös tahattomia ja epätoivottuja mielikuvia.