Browsing by Author "Raippalinna, Liia-Maria"

Työ selvittelee pyhän ja tabun käsittein, kuinka puhe hyvästä ja oikeasta ruoasta jäsentää maailmaa ja tuottaa merkityksiä. Teoreettinen tausta on yhtäältä sosiaalisessa konstruktionismissa ja toisaalta Veikko Anttosen luotsaamassa pyhän sosiologian perinteessä, jossa pyhä määritellään kulttuuriseksi kategoriarajaksi. Työssä tarkastellaan, kuinka ihmisruumiin läpäisevä ja sitä muovaava ruoka ilmentää ja rakentaa ihmisen suhdetta yhteisöön. Hyvää ja oikeaa ruokaa jäsentävää merkityksenantoa tarkastellaan mahdollisena tapahtumapaikkana pyhän paikantamisen prosesseille ja (ihanne)ruumiiden ja (ihanne)yhteisöjen metaforisille kohtaamisille. Kun pyhiä rajoja tarkastellaan kulttuurisina konstruktioina, myös niiden paikantumiseen vaikuttavat valtasuhteet avautuvat tutkittaviksi. Tutkimusaineisto koostuu Helsingin Sanomien mielipidekirjoituksista vuosilta 2005-2009. Analyysin menetelmä on diskurssianalyysi, jonka avulla vuoden 2009 aineistosta erotellaan erilaisia tapoja merkityksellistää hyvää ja oikeaa ruokaa. Aineistosta hahmottuu viisi päädiskurssia: terveysdiskurssi (puhe oikeasta ravitsemuksesta ja kansanterveydestä), turvallisuusdiskurssi, kansallisuusdiskurssi (nationalistinen, suomalaisuus- ja kotimaisuuspuhe), oikeudenmukaisuuden diskurssi (ekologinen, eläinoikeus- ja oikeudenmukaisuuspuhe) ja luonnollisuusdiskurssi (luonnollisuus, aitous, vieraantuminen). Rajaamalla hyvää ja oikeaa diskursseissa ylläpidetään pyhiä rajoja ja niistä rakentuvaa järjestystä. Ruoallisesta kaaoksesta luodaan yhteiskunnallista kosmosta määrittelemällä, paikantamalla ja jäsentämällä sitä mm. tiedon ja valvonnan avulla. Käsitykset hyvästä ja oikeasta ruoasta muodostuvat diskurssien sulautumista, muuntumisista ja törmäyksistä. Kansallisuuden rajoille rakentuvalla kansallisuusdiskurssilla on yhdessä terveysdiskurssin kanssa hegemoninen asema hyvän ja oikean ruoan määrittelyssä. Koska oikeudenmukaisuusdiskurssi on niissä ylläpidettyjen rajojen suhteen välinpitämätön, törmäykset erityisesti ensimmäisen kanssa ovat ilmeisiä. Oikeudenmukaisuusdiskurssi ei myöskään ole osallinen kunnon ruoan käsitteen määrittelyssä. Kunnon ruoka muodostuu kansallisuusdiskurssin suomalaisuuspuheen, luonnollisuusdiskurssin aitouskäsitysten ja terveysdiskurssin ravitsevuuskäsitysten kohtaamisista ja muodostaa hyvän ja oikean hitaasti liikkuvan ytimen. Selkein diskursseissa rajautuva yhteisö on Suomi. Suomen valtion, maa-alueen ja yhteisön rajoille ankkuroituvat myös kaksi työssä esiin nostettua ruumiin ja yhteisön metaforaa. Niiden käsitykset suomalaisuudesta ja ideaalisesta Suomesta kuitenkin eroavat merkittävästi toisistaan. Nationalistinen ja terveysdiskurssi lyövät kättä kansanterveyspuheessa, jossa oikein ravittu, jaksava ja tuottava ruumis näyttäytyy ehtona tuottavalle yhteiskunnalle ja kasvavalle kasantaloudelle. Tätä vasten rakentuu luonnollisuus- ja oikeudenmukaisuusdiskurssien ja suomalaisuuspuheen kohtaamisista syntyvä vieraantumispuhe, joka etsii kadotettua identiteettiä ja aitoa elämää arjen rituaaleissa tapahtuvasta paluusta kuvitetuille juurille. Ennemmin kuin suoranaisena kritiikkinä, kaipuu luonnollisuuteen ja aitouteen näyttää toimivan energiaa antavana purkuaukkona kasvavan talouden yhteiskunnassa. Kummankin metaforan yhteydessä ongelman muodostavat sairaaksi syödyt ja lihavat ruumiit, jotka nähdään kyvyttöminä tai haluttomina osallistua ihanteen ja sille perustuvan järjestyksen (terveystaloudellisen tai kansallisluonnollisen) ylläpitämiseen ja ajautuvat näin hankalaan asemaan suhteessa yhteiskuntaan.