Browsing by Author "Rantamaa, Arto"

Tutkimuksen kohteena ovat tio/io/sio-päätteiset verbaalisubstantiivit Tertullianuksen kristillistä sielukäsitystä kuvaavassa teoksessa De anima. Niitä tarkastellaan sekä osana syntaksin ilmaisukeinoja että sanan merkityksen tasolla kielen abstraktisuuskehityksen ilmentäjinä. Tarkoituksena on saada selville mainittujen näkökulmien mahdollisia yhtymäkohtia ja seurata sanojen merkityksen muutosta ensimaininnasta Ciceron ja Tertullianuksen kautta Augustinukseen asti. Syntaksin osalta tutkimus perustuu teoreettiseen tutkimuskirjallisuuteen. Merkityksen kehittymistä seurataan lisäksi sanakirjatyönä toteutetun korpustutkimuksen avulla, jossa Tertullianuksella esiintyviä tio/io/sio-muodostelmia (yhteensä 187 teoksessa De anima) verrataan niiden ensimainintoihin sekä esiintymiin Cicerolla ja Augustinuksella. Näin saadaan 8-osainen jako merkityksen muutosta kuvaaviin luokkiin eri aikakausille. Nämä luokat valaisevat samalla abstraktisuuden olemusta, sillä merkityksen muutosten myötä sanan abstraktisuusasteen voidaan yleensä samalla nähdä muuttuneen. Tällaisina muutosvoimina toimivat ennen kaikkea yleistäminen, kuvaannollistaminen, metonymia ja merkityksen tarkentuminen. Koska yleisenä lähtökohtana on tutkia latinan kielen vaiheita konkreettisuus-abstraktisuus –akselilla, abstraktisuuden ilmenemismuotoja hahmotetaan ensin lähinnä merkityspiirreteorian kautta. Abstraktisuus on käsitteenä hyvin monimuotoinen, joten tutkittavaksi on uskonnollis-filosofisen alan kirjallisuuden ominaispiirteiden mukaisesti valittu vain muutama abstraktisuuden osa-alue. Niistä tärkein on kuvaannollistuminen. Se näyttää olevan sitä yleisempää mitä kauemmin on kulunut aikaa sanan ensimaininnasta. Koska tio/io/sio-suffiksi on ominaismerkitykseltään hyvin neutraali, se mahdollistaa helposti kuvaannollistumiskehityksen. Tämän suffiksin funktio on siis pitkälti vain kieliopillinen verbejä substantivoidessaan. Sen avulla voidaan korvata verbirakenteita, joita juuri pidetään erityisen konkreettisina. Näiden ominaisuuksiensa takia se voi lisätä kielen abstraktisuutta sekä syntaksin että sanaston tasolla. Todetut syntaksin muutokset eivät aina tue tutkielman alkuoletusta, että latina kehittyisi Cicerolla ja kirkkoisillä esiklassisen kauden konkretiasta yhä abstraktimpaan suuntaan, vaan muutosta on jo varhain tapahtunut molempiin suuntiin. Uskonnollis-filosofisessa kirjallisuudessa abstraktisuutta lisäävät lähinnä aihepiirin vaatimat kuvaannolliset termit, joiden luomiseksi tai kääntämiseksi vieraista kielistä kirjailijat joutuivat ponnistelemaan, sillä roomalaisille filosofia oli alun perin ollut melko vierasta. Sanaston tasolla tarkasteltaessa tio/io/sio-suffiksin suosiossa on siis kysymys latinan kielestä puuttuvien käsitesanojen luomisesta, mutta osittain ehkä myös muoti-ilmiöstä ja tyylikeinosta, joka perustui abstraktilla suffiksilla muodostetun sanan mahdollistamiin moninaisiin merkitysvivahteisiin.