Browsing by Author "Salmi, Niklas"

Tutkielma käsittelee japanilaisen runoilijan Matsuo Bashoon (1644–1694) poetiikan lukemisterapeuttisia mahdollisuuksia ja niiden ilmenemismuotoja suomalaisessa haikurunoudessa. Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka neljän suomalaisen runoilijan – Eila Kivikk’ahon, Arto Lapin, Veikko Polameren ja Juhani Tikkasen – haikut ilmentävät Bashoon aatteellis-taiteellisiin ihanteisiin perustuvaa shoofuu-poetiikkaa ja siinä piilevää hoitavaa potentiaalia. Tutkielman aineisto koostuu em. suomalaisten runoilijoiden kuuden vuosikymmenen varrella julkaisemista haikuista, jotka on poimittu 13 runoteoksesta. Pääasiallisena analyysimenetelmänä käytetään teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tämä mahdollistaa sen, että suomalaiseenkin haikurunouteen vaikuttaneesta bashoolaisesta poetiikasta voidaan etsiä vahvistusta aineistosta tehtyjen tulkintojen tueksi – kuitenkaan unohtamatta sitä, että empiria ei aina vastaa teoriaa. Suomalaisia haikuja analysoidaan käyttäen Bashoon runousopin kannalta merkittäviä japanilaisen estetiikan kategorioita (shiori, sabi, wabi, karumi ja hosomi). Tutkielmasta käy ilmi, että tarkasteltavien suomalaisrunoilijoiden haikut noudattavat yleisjapanilaisia yksinkertaisuuden ja vihjaavuuden kirjallisuudellisia ideaaleja, jotka tekevät niistä osallistavia ja osoittelemattomia: haikut jättävät tilaa lukijan mielikuville ja tarjoavat ilahduttavia oivalluksen hetkiä. Buddhalaisvaikutteisuus niin Bashoon kuin suomalaisrunoilijoidenkin haikuissa puolestaan tuo oivalluksen elämän ohimenevyydestä. Kivikk’aholla, Lapilla, Polamerellä ja Tikkasella katoavuus on toistuva teema, joka jalostuu usein vähään tyytymiseksi, vastoinkäymisten hyväksymiseksi sekä ymmärrykseksi henkilökohtaisen draaman sisältämästä tragikoomisuudesta. Huumori – seuraava Bashoolle ja aineiston runoilijoille yhteinen piirre – lievittää stressiä, kehittää suhteellisuudentajua ja auttaa irtautumaan sovinnaisen ajattelun kahleista. Edelleen tärkeitä suomalaisen haikun shoofuu-perinteeseen yhdistäviä tekijöitä ovat empaattinen samastuminen kuvauksen kohteeseen ja vaatimattoman kauneuden arvostus. Näiden aisteja terävöittävän vaikutuksen ansiosta lukija voi oppia kokemaan elämää täydemmin. Tutkielman lopussa analysoidaan sisällön erittelyn avulla kerättyä tietoa, joka paljastaa merkittävän paikallisen piirteen. Kivikk’ahon, Lapin, Polameren ja Tikkasen haikut poikkeavat bashoolaisesta traditiosta ja japanilaisesta aikalaisrunoudesta siinä, että ne eivät niinkään edusta Edo-kaudelle (1603–1868) ominaista pyrkimystä todenmukaisuuteen tai ”sellaisuuteen”, vaan ovat lähempänä Heian-kauden (794–1185) ’ihanteellisen ympäristön’ runoutta, jonka kautta luonto pyrittiin kesyttämään turvallisemmaksi ja helpommin hallittavaksi. Suomalaisessa haikurunoudessa ihanteellinen ympäristö merkitsee usein turvapaikkaa teollistuneen maailman uhilta. Rakennettua ympäristöä kuvataan vain harvoin, ja silloinkin se sulautuu harmonisesti luonnonmaisemaan. Maaseutua, lapsuutta ja lämpimiä, valoisia kuukausia ihannoivien haikujen hoitava voima perustuu myös siihen, että ne sijoittavat lukijan aikapaikkaan, jossa tämä voi kokea olonsa levolliseksi ja kerätä voimia.