Browsing by Author "Taskinen, Jyri"

Toisen maailmansodan jälkeen Suomen oli asutettava uudelleen noin 400 000 kotiseutunsa jättämään joutunutta karjalaista. Periaatteena jälleenasutustoiminnassa oli, että siirtoväki pyrittiin sijoittamaan sellaisille alueille, jotka luonnon- ym.olosuhteiltaan vastasivat mahdollisimman hyvin sijoitettavan alkuperäistä kotiseutua. Karjalan kannaksella sijainneen Koiviston pitäjän asukkaat olivat vuosisatoja saaneet toimeentulonsa merellisistä elinkeinoista: kalastuksesta, laivanrakennuksesta, laivanvarustuksesta, rahtiliikenteestä jne. Koivistolaisten sijoittaminen kokonaisuudessaan meren rannikolle kilpistyi vuoden 1945 maanhankintalain ns. kielipykälään, jonka mukaan ruotsin- tai kaksikielisten kuntien kielisuhteita ei saanut muuttaa 2 prosenttia enempää suomenkielisten hyväksi. Koska tämä säädös esti Koiviston suomenkielisen siirtoväen sijoittamisen rannikolle Kotkasta Turkuun ja edelleen Merikarvialta Kokkolaan, heräsi ajatus oman suomenkielisen kunnan perustamisesta lainsäädäntöteitse. Kansanedustajat Eeno Pusa ja Juho Niukkanen jättivät vuoden 1947 valtiopäiville lakialoittteen suomenkielisen Merikoiviston kunnan perustamisesta itäiselle Uudellemaalle Pernajaan. Eduskunnan maatalousvaliokunta sekä laki- ja talousvaliokunta antoivat lakialoitetta puoltavan lausunnon, mutta vaalikausi ehti päättyä ennen kuin asiasta päästiin äänestämään. Uuden eduskunnan kokoontuessa elokuussa 1948 valtiopäiville jätettiin lähes edellisen kaltainen, 23 kansanedustajan allekirjoittama Merikoivisto-aloite. Uusi lakialoite kuitenkin hautautui valiokuntakierrokselle, ja laki- ja talousvaliokunnan lausunnon valmistuessa vuonna 1951 katsottiin Merikoivisto-hankkeen menettäneen merkityksensä. Etenkin RKP:n kansanedustajat vastustivat Merikoivisto-lakialoitetta jyrkästi pitäen sitä “häätölakina” ja loukkauksena koko ruotsinkielistä väestönosaa kohtaan. Hankkeen vastustajat vetosivat mm. presidentti Paasikiveen, joka katsoi Merikoivisto-aloitteen vahingoittavan Suomen kannalta elintärkeitä suhteita Ruotsiin. Täten puhtaasti siirtoväen sijoituskysymyksestä lähteneestä esityksestä syntyi ulkopoliittinen ongelma. Merikoivisto-hankkeelta puuttui ns. poliittinen selkänoja. Yksikään eduskuntapuolue ei asettunut aloitteen taakse; Pusan ja Niukkasen omat puolueet pitivät aloitetta edustajien yksityisenä hankkeena. Myöskään lähinnä ajateltavissa ollut siirtoväen etujärjestö Karjalan Liitto ei antanut Merikoivisto-lakialoitteelle varauksetonta tukeaan. Tästä huolimatta eräät puolueet yrittivät aika-ajoin käyttää Merikoivisto-kysymystä kauppatavarana puoluepoliittiikassa joskin heikolla menestyksellä. Merikoivisto jäi viimeiseksi maauudistuksia koskeneeksi suureksi kiistaksi Suomen historiassa. On tulkintakysymys, oliko kyseessä myös viimeinen suuri kieliriita − itse kieli ei varsinaisesti ollut kiistan ytimenä. Ruotsinkielisessä propagandassa Merikoivisto-aloitetta kutsuttiin vanhan retoriikan termeillä "häikäilemättömäksi aitosuomalaisuudeksi", mutta itse asiassa hanketta ajaneet välttelivät huolellisesti aitosuomalaisia äänenpainoja. Heille kyse ei ollut kielipoliittisesta ongelmasta, vaan asia nähtiin osana karjalaisten oikeustaistelua.