Browsing by department "Taiteiden tutkimuksen laitos"
Now showing items 1-20 of 33
-
(2008)Työssä tarkastellaan suomalais-karjalaisten loitsujen ääntä. Loitsuja esittämällä on pyritty vaikuttamaan luonnon järjestykseen, ja niiden vaikuttavana elementtinä on pidetty sanaa.Työ sisältää loitsujen esittelyä yleisesti sekä analyysiosan, jossa tarkastellaan lähemmin tulen loitsuja. Alussa esitellään varhaisia loitsintakuvauksia ja loitsututkimuksen historiaa sekä jäsennetään loitsuihin liittyviä tutkimuskysymyksiä. Analyysissa tarkastellaan kolmea tulen loitsua, jotka on esitetty äänellisesti eri tavoin: puhumalla, resitoimalla ja laulamalla. Päämääränä on selvittää erilaisten esitystapojen merkitys. Kysymystä lähestytään ottamalla huomioon esitystilanne ja erityisesti käyttöyhteys, joka voi olla esimerkiksi parantaminen, lemmennosto tai metsästysonnen lisääminen. Aineisto koostuu arkistoäänitteistä, jotka on tallennettu vuosina 1905, 1938 ja 1954. Lauletusta loitsusta on olemassa valmis nuotinnos. Puhutun ja resitoidun loitsun osalta testataan Praat -tietokoneohjelmaa, jolla tuotetut kuvaajat toimivat analyysin pohjana. Loitsuista tehdään myös runomitta-analyysi, jolloin on mahdollista tarkastella runomitan ja esitystavan suhdetta. Tulen loitsuissa runomittaisuus osoittautuu vähäisimmäksi puhutussa loitsussa ja suurimmaksi lauletussa. Tarkasteltavat tulen loitsut sisälsivät erilaista tematiikkaa, olivat eri tavoin esitettyjä ja liittyivät eri käyttöyhteyksiin. Puhuttu ja resitoitu loitsu oli esitetty parantamisen yhteydessä ja laululoitsu tulkittiin keväiseen karjanlaskuriittiin liittyväksi. Praat-ohjelman avulla tuotetut kuvaajat osoittautuivat erityisen hyödyllisiksi resitoidun loitsun kohdalla. Esitys sisältää äänellisiä tehokeinoja, jotka ilmentävät loitsinnassa tarvittavaa vaikuttavaa voimaa. Gilbert Rougetin mukaan jotkin näistä tehokeinoista liittyvät transsikäytänteisiin. Loitsuäänitteistä on siten löydettävissä piirteitä, joiden avulla loitsujen äänen voimaa voidaan lähestyä.
-
(2005)In her thesis, Kaisa Kaakinen analyzes how the German emigrant author W. G. Sebald (1944-2001) uses architecture and photography in his last novel "Austerlitz" to represent time, history and remembering. Sebald describes time in spatial terms: it is like a building, the rooms and chambers of which are connected to each other. The poetics of spatial time manifests itself on multiple levels of the text. Kaakinen traces it in architectural representations, photographic images, intertextuality, as well as in the form of the text, using the concept of spatial form by Joseph Frank. Architectural and photographic representations serve as meeting points for different aspects and angles of the novel and illustrate the idea of a layered present that has multiple connections to the past. The novel tells a story of Jacques Austerlitz, who as a small child was sent from Prague to Britain in one of the so-called Kindertransports that saved children from Central Europe occupied by the National Socialists. Only gradually he remembers his Jewish parents, who have most likely perished in Nazi concentration camps. The novel brings the problematic of writing about another person's past to the fore by the fact that Austerlitz's story is told by an anonymous narrator, Austerlitz's interlocutor, who listens to and writes down Austerlitz's story. Kaakinen devotes the final part of her thesis to study the demands of representing a historical trauma, drawing on authors such as Dominick LaCapra and Michael Rothberg. Through the analysis of architectural and photographic representations in the novel, she demonstrates how Austerlitz highlights the sense of singularity and inaccessibility of memories of an individual, while also stressing the necessity - and therefore a certain kind of possibility - of passing these memories to another person. The coexistence of traumatic narrowness and of the infinity of history is reflected in ambivalent buildings. Some buildings in the novel resemble reversible figures: they can be perceived simultaneously as ruins and as construction sites. Buildings are also shown to be able to both cover and preserve memories - an idea that also is repeated in the use of photography, which tends to both replace memories and cause an experience of the presence of an absent thing. Commenting and critisizing some recent studies on Sebald, the author develops a reading which stresses the ambivalence inherent in Sebald's view on history and historiography. Austerlitz shows the need to recognize the inevitable absence of the past as well as the distance from the experiences of others. Equally important, however, is the refusal to give up narrating the past: Sebald's novel stresses the necessity to preserve the sites of the past, which carry silent traces of vanished life. The poetics of Austerlitz reflects the paradox of the simultaneous impossibility and indispensability of writing history.
-
(2012)Pro gradu -tutkielmani selvittää, kuinka Sofokleen sankareiden itsenäisyys kyseenalaistuu heidän päätöksenteossaan. Kun itsenäisyyttä pidetään vapautena ulkopuolisista vaikutteista, vallasta tai esikuvista sanakirjojen tapaan, tuskin mikään teko tai päätös voi olla täysin itsenäinen. Sofokleen sankareiden päätöksenteossa tällainen itsenäisyyden mahdollisuuden kyseenalaistava näkökohta on esillä monella tavalla. Tarkastelen sankareiden itsenäisyyttä heidän suhteessaan toimintaan, kielenkäyttöön ja toisiinsa jättäen huomioimatta tragedioiden uskonnollisen ja yliluonnollisen tason. Näytän, että sankareiden itsenäisyys kyseenalaistuu myös ilman tämän tason vaikutusta. Aineistonani on Sofokleen säilyneistä tragedioista viisi, Trakhiin naiset, Antigone, Filoktetes, Elektra ja Aias. Tarkastelun ulkopuolelle jäävät tragedia Kuningas Oidipus sekä suurimmaksi osaksi tragedia Oidipus Kolonoksessa, joiden päätöksenteossa ei sankareiden itsenäisyyttä voida kyseenalaistaa niin selvästi eikä sankareita kuvata samalla tavoin kuin käsiteltävissä draamoissa, joissa useita päätöksentekijöitä kuvataan koko tai lähes koko päätöksentekoprosessiensa ajan, harkinnassa, päätöksenteon hetkillä ja seuraavissa tapahtumissa siten, että kysymys omaehtoisen toiminnan ja ulkopuolisten vaikutteiden suhteesta herää. Keskityn tarkastelemaan juuri tällaisia tragedioiden kohtia, sankareiden yksittäisiä päätöksiä. En analysoi tai tulkitse draamoja kokonaisuudessaan. Tutkielmani osoittaa, että Sofokleen sankareiden itsenäisyys heidän päätöksenteossaan kyseenalaistuu monin tavoin. Eri itsenäisyyden kyseenalaistamisen mahdollistavat tekijät vaikuttavat ja korostuvat eri draamoissa eri tavoin, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Trakhiin naisissa Deianeiran päätöksenteossa korostuu muutama Sofokleen sankareiden päätöksenteolle tyypillinen piirre: päätöksenteon välttämättömyys ja kiire sekä päätöksentekijän halut, tunteet ja epävarmuus. Kun nämä kytkeytyvät toisiinsa, kiire ja epävarmuus antavat halujen ja tunteiden lisäksi valtaa myös sattumalle ja muille vaikeasti hallittaville tekijöille. Tällaisia tekijöitä ovat Antigonessa Kreonin päätöksenteossa toiset ihmiset, Filokteteessa nimihenkilön ja Neoptolemoksen päätöksiin vaikuttavat roolit ja käyttäytymismallit ja Elektrassa lähes kaikkiin henkilöihin vaikuttava tietynlainen puhetapa. Aias-tragediassa moni näistä tekijöistä vaikuttaa ikään kuin toisin päin lisäten Aiaksen mahdollisuuksia itsenäiseen päätöksentekoon, vaikka samaan aikaan hänen itsenäisyytensä myös kyseenalaistuu. Näihin sankareiden itsenäisyyden kyseenalaistumiseen vaikuttaviin tekijöihin kytkeytyy tarkasteluissani kielenkäyttöön yleisemminkin liittyvä piirre, jota Jacques Derrida kutsuu intention olennaiseksi poissaoloksi lausuman aktuaalisuudesta. Sankareiden sanojen takana piilevä tarkoitus tai intentio saattaa paikoin hämärtyä myös heiltä itseltään, mikä tekee myös heistä omien sanojensa vastaanottajia. Nämä teoreettiset näkökohdat, joita Derrida kehittelee J. L. Austinin puheaktiteorian avulla, toisaalta selittävät joitakin havaintojani siitä, miksi sankareiden itsenäisyys voidaan kyseenalaistaa, ja toisaalta kertovat teoreettisesta esiymmärryksestäni tutkielmani aiheen suhteen. Sofokleen sankareiden itsenäisyys heidän päätöksenteossaan voidaan kyseenalaistaa kuitenkin myös ilman tätä teoreettista taustaa, minkä analyysini osoittavat. Tutkielmani esittää uuden näkökulman useisiin Sofokleen tragedioiden keskeisinä pidettyihin kohtiin lukemalla niitä sankareiden itsenäisyyttä silmällä pitäen.
-
(2002)Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten suomalaisten taidekonservaattoreiden rooli on muuttunut nykytaiteen vaikutuksesta. Aiemmin taidekonservaattoreiden työhön ovat kuuluneet perinteiset taideteokset, kuten esimerkiksi kankaalle maalatut öljymaalaukset. Nykytaide on laajentanut käsitystä taiteesta. Lähes mitä tahansa kuviteltavissa olevia materiaaleja saatetaan käyttää taideteoksissa. Konservaattorin yhtenä päätehtävänä on perinteisesti ollut varmistaa, että taideteokset säilyvät museoiden kokoelmissa muuttumattomina tuleville sukupolville. Nykytaiteen yksi erityispiirre on, että sen säilyvyys ei aina ole tarkoituksellista. Taiteilija on saattanut tehdä teoksen tuhoutuvaksi. Taidekonservaattorin on erityisen tärkeä tietää, mikä on taiteilijan alkuperäinen ajatus teoksesta, sillä jos taidekonservaattori on ymmärtänyt väärin taiteilijan intention, saattaa teoksen alkuperäinen idea muuttua. Tarkasteltavina kohteina ovat suomalaiset taidekonservaattorit, jotka työskentelevät nykytaiteen parissa suomalaisissa taidemuseoissa. Nykytaiteella tarkoitetaan tutkimuksessa 1960-luvun jälkeistä taidetta, jossa hyödynnetään taiteessa aiemmin tuntemattomia materiaaleja, kuten elintarvikkeita ja muoveja. Tutkimuksen lähteet muodostuivat suomalaisten taidekonservaattoreiden haastatteluista sekä nykytaidetta ja taidekonservointia käsittelevästä lähdekirjallisuudesta. Tutkimuksen kohderyhmään kuului 12 suomalaista taidekonservaattoria, joista tutkimukseen osallistui 11. Nykytaiteella näyttää olleen suuri merkitys sellaisten taidekonservaattoreiden rooliin, jotka ovat aktiivisesti tekemisissä nykytaiteen kanssa. Erityisesti uudet materiaalit, taiteilijan intention selvittämisen ongelmat, vuorovaikutuksen korostuminen taiteilijaan ja muihin asiantuntijoihin sekä painopisteen siirtyminen kohti ennaltaehkäisevää konservointia näyttävät olleen tärkeimmät pääkohdat konservaattoreiden roolin muutoksessa.
-
(2008)Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.
-
(2010)Tutkielman aiheena on Helsingin taidegalleriat ja niiden muodostama galleriakenttä. Tutkielmassa tarkastellaan galleriakenttää, galleriakentän ja galleriatoiminnan muutoksia sekä gallerioiden asemia ja asemien muutoksia kentän sisällä vuosina 1983–2009. Tutkielman tavoitteena on toimia Helsingin galleriakentän ja sen lähihistorian perustutkimuksena ja galleriakentän sisäisten asemien rakentumisen analyysina. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Millaisia muutoksia Helsingin taidegalleriakentässä, sen toimijajoukossa ja gallerioiden toiminnassa on tapahtunut 1980-luvun alkupuolelta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun tultaessa? Mitkä ja millaiset galleriat ovat tutkittavan ajanjakson eri vaiheissa muodostaneet keskeisten gallerioiden joukon, mihin tämä asema on perustunut ja miten galleriakentän sisäiset asemat ovat muuttuneet? Galleriakenttää analysoidaan ja tarkastellaan yhdistäen taidehistoriallisen perustutkimuksen menetelmiä taiteensosiologiseen analyysiin. Tutkielman teoreettinen näkökulma perustuu sosiologi Pierre Bourdieun kenttää koskevaan teoriaan. Teorian rooli on toimia työkaluna tutkittavan kentän ja sen toimijoiden asemien havainnoinnissa ja analyysissa. Tutkielman empiirinen aineisto muodostuu tutkielman tekijän laatimien 28 galleristin ja muun galleriakentän toimijan haastattelujen muodostamasta haastatteluaineistosta. Haastatellut edustavat 22 galleriaa. Niiden muodostama joukko koostuu yksityisistä gallerioista, taiteilijaliittojen gallerioista ja vaihtoehtoisiksi tai taiteilijavetoisiksi määriteltävissä olevista tutkitulla ajanjaksolla eri tavoin keskeisinä pidetyistä gallerioista. Haastattelujen ohella tärkeänä aineistona toimii tutkittavan ajanjakson lehtikirjoittelu. Sen osalta lähteenä on käytetty Helsingin galleriakenttää ja gallerioita koskevaa lehtikirjoittelua, joka on tallennettu Kuvataiteen keskusarkiston leikearkistoon. Lisäksi lähteinä ovat Taide-lehden vuosikerrat tutkittavalta ajalta. Galleriakentän lähihistorian tarkastelun pohjaksi tutkielmassa analysoidaan gallerioiden roolia kuvataiteen kentän portinvartijoina, galleriakentän toimijoiden näkemyksiä keskeisen gallerian aseman rakentumisesta ja gallerioita koskevia luokituksia ja ryhmityksiä. Tutkielman ytimen muodostaa luku, jossa käydään kronologisesti läpi galleriakentän muutoksia ja keskeisiä toimijoita tutkielmassa tarkastellulla ajanjaksolla. Lopuksi syvennetään kentän kronologisen kuvauksen pohjalta galleriakentän muutosten analyysia Bourdieun teorian ja käsitteiden avulla. Tutkielman yhtenä tuloksena on tutkittavan kentän ajanjakson hahmottuminen seuraaviksi jaksoiksi: vuodet 1983–1990, vuodet 1990–1997, vuodet 1997–2002 ja vuodesta 2002 alkanut kentän nykytilanteeseen sidostuva jakso. Jaksot hahmottuvat tarkastellun kentän, galleriatoiminnan ja kentällä kulloinkin keskeisten toimijoiden joukon muutosten pohjalta. Jaksojen liitoskohdat ovat muutosten tihentymiä kentän keskeisten toimijoiden joukossa. Jaksot liittyvät osittain myös yleisen taloustilanteen muutoksiin siltä osin kuin ne ovat vaikuttaneet galleriatoimintaan ja siihen, millainen galleriatoiminta ja mitkä toimijat kulloinkin ovat nousseet keskeisiksi. Tutkielman ydinluvussa tarkasteltava ja analysoitava kentän muutosten ja gallerioiden asemien kronologinen kuvaus muodostaa kokonaisuudessaan tutkielman tärkeimmät perustutkimukselliset tulokset. Tulosten loppupäätelminä tutkielmassa päädytään seuraavaan analyysiin. Galleriakentän muutokset sidostuvat kuvataiteen muutoksiin ja talouden nousu- ja laskukausiin, ne eivät kuitenkaan ole tämänkaltaisista ulkoisista tekijöistä johdettavissa. Gallerioiden asemien rakentuminen ja muutokset ovat kytköksissä kentän sisäisiin muutoksiin siten, että kentän toimijajoukon muutokset joko sidostuvat toisiinsa tai asettuvat samanaikaisiksi. Kentän asemien tila vaikuttaa siihen, millaisen aseman uusi galleria pyrkii ottamaan sekä millaisen aseman se saa kentällä ja mediassa. Kenttä näyttäytyy tilana, jossa toisen toimijan poistuminen kentältä luo aukkoja ja tilauksia toisten toimijoiden synnylle. Kentän asemien rakentuminen ja muutokset syntyvät toisaalta gallerioiden toiminnan ja niiden esittämän taiteen ja taiteilijoiden perusteella sekä toisaalta myös suhteessa gallerioiden jaotteluihin ja luokitteluihin. Kentän rakenteen muodostuessa kentän voimasuhteiden tilan kautta muodostuvat keskeisiksi koettujen gallerioiden joukon muutokset erityisen oleellisiksi sille, miten asemat kentällä ovat kulloinkin rakentuneet
-
Jukka Ruohomäen sävellystuotanto ja tyylipiirteet 1970-luvulla : Esimerkkianalyysi teoksesta Pisces (2007)Tutkimuksessani olen keskittynyt tarkastelemaan säveltäjä Jukka Ruohomäen (s.1947) 1970-luvun sävellystuotantoa ja teosten tyylipiirteitä sekä Ruohomäen toimintaa elektroakustisen musiikin parissa. Ruohomäen 1970-luvun teokset kuuluvat elektroakustisen nauhamusiikin lajiin. Aiempaa tutkimusta hänen musiikistaan ei ole tehty. Tutkimuksen kohteen tarkastelua varten työssä luodaan kuva elektroakustisen musiikin historian, kulttuurin ja analyysin kehitykseen sekä elektroakustisen musiikin terminologiaan ja työtapoihin. Elektroakustisen musiikin historiallista kehitystä seurataan 1800-luvulta 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen asti, jotta voidaan ymmärtää, mihin kulttuurihistorialliseen kontekstiin Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden (1970–1978) tuotanto on syntynyt. Historiallisesta näkökulmasta tutkimus on kartoittavaa perustutkimusta. Elektroakustisen musiikin analyysimenetelmiä esittelevässä osassa esitellään ne keskeiset menetelmät, joita tässä työssä käytetään Ruohomäen tuotannon analysointiin. Analyysin pääpaino on teosten äänimateriaalien ja rakenteen tarkastelussa. Tähän tarkasteluun valittuja analyysimenetelmiä ovat Simon Emmersonin elektroakustisten teosten jaottelu äänimateriaalien narratiivisuuden ja syntaktisten piirteiden suhteen, Denis Smalleyn spektromorfologia ja Robert Coganin musiikin kuvaamiseen esittelemä sonogrammikuvaaja. Ruohomäen 1970-luvun teosten esittelyn lisäksi tarkemman analyysin kohteeksi on valittu sävellys Pisces (1975–76). Teosesittelyjen pohjalta muodostetaan kuva Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden vaikutteista ja sävellystyylin muuttumisesta. Ruohomäki painottaa sävellysprosessissa kuuntelun merkitystä ja hänen teoksensa syntyvät pikemminkin vuorovaikutuksessa äänimateriaalin ja sävellysteknologian kanssa kuin tarkan etukäteissuunnitelman ohjaamina. Varhaisten teosten populaarimusiikkivaikutteista Ruohomäen musiikki kehittyi 1970-luvulla kohti puhtaampaa konkreettisen musiikin traditiota. Minimalistiset ja stokastisen musiikin ideat ovat kuultavissa kaikissa ensimmäisen sävellyskauden teoksissa. Analyysi teoksesta Pisces tarkentaa kuvaa Ruohomäen sävellysten tyylipiirteistä. Teosanalyysissä luodaan pohjaa myös Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailuun. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoiseksi kysymykseksi nousee Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailu sekä sävellysteknologian kehityksen ja elektroakustisen musiikin estetiikan suhteen tarkastelu tämän vertailun avulla.
-
(2007)Pro gradu -työssäni paneudun monipuolisen musiikin ammattilaisen, Lasse Mårtensonin, uraan ja tuotantoon hänen henkilökuvansa kautta. Keskityn Mårtensonin uran ja tuotannon keskeisimpiin teoksiin sekä hänen uransa käännekohtiin. Selvitän myös taiteilijan omia näkemyksiä ja pyrin löytämään yhtymäkohtia niiden ja hänen tuotantonsa välillä. Tutkielmani kattaa Lasse Mårtensonin elämän aina syntymävuodesta tähän päivään. Tutkielmani pohjautuu pääasiassa muistinvaraiseen tietoon eli tekemiini haastatteluihin sekä muiden aiemmin tekemiin Lasse Mårtensonin haastatteluihin. Lisaksi käytän lähteiinä musiikin hakuteoksia, lehtiartikkeleita, nuotteja sekä Yleisradion arkiston ja Suomalaisen Musiikin Tiedotuskeskuksen nauhoituksia. Tutkimukseni on kvalitatiivista tutkimusta, mikä soveltuu hyvin elämänkertatutkimuksen tutkimusaspektiksi. Työn analyysiosuudessa perehdyn Lasse Mårtensonin elokuvamusiikin sävellyksiin käyttäen Anahid Kassabianin ja Claudia Gorbmanin elokuvamusiikin analyysimenetelmiä. Analyysi selvitti Mårtensonille elokuvamusiikin säveltäjäna tyypillisia piirteitä: elokuvan tarinaa kunnioittavan sävellystyylin ja hiljaisuuden merkityksen osana sävellyskokonaisuutta. Tutkimus toi esille sanoitukseen ja alkuperäiskieleen pohjautuvan sävellystyön merkityksen Lasse Mårtensonille sekä suomenruotsalaisuuden ja merellisyyden keskeisen aseman hänen tuotannossaan. Lisäksi tämä suppea tutkielma kuvaa Mårtensonin urakehityksen jazzmuusikosta klassisen musiikin säveltäjäksi.
-
(2007)The study approaches two modern novels using the conceptual frame of Lacanian psychoanalysis, especially the Lacanian notion of subject. The novels can be described as subversive “Bildungsromans” (development novels) highly influenced by psychoanalytic thought. Anaïs Nin’s (1903—1977) “poetic novel” House of Incest (1936) is a story of sexual and artistic awakening while Hélène Cixous’s (b. 1937) first novel Dedans (1969) depicts the growth of a little girl whose father dies. Both are first novels and first person narratives. Concentrating in the narrator’s internal life the novels writings break with the realistic conventions of narrative, bringing forth the themes of anguish, alienation from the world and escape into the prison like realm of the self. The study follows roughly the Lacanian process of becoming a subject. Each chapter opens up with a quick introduction to the Lacanian concepts used in the following part that analyses the novels. The study can thus also be used as a brief introduction to Lacanian theory in finnish. The psychoanalytic narrative/story of the birth of the subject and the novels stories can be seen as mirroring each other. The method of the study is thus based on a dialogue between the theoretical concepts and the analyses. Novels are being approached as texts that break with the Cartesian notion of an autonomous subject making room for a dialectics of self and other, for a movement in which the “I” builds an identity mirroring itself with others. While both of the novels recount the birth of a character called I, they also have a first person narrator apart from the character “I”. Having constituted the self’s identity, the narrator finds from inside of the self also an other or “you” – this discovery is the final clue to the coffin of the autonomous self. From the Lacanian perspective man’s great Other is the order of language, Symbolic, which constitutes the individual, the speaking subject. Using this perspective the novels are interpreted as describing the process of becoming a subject of the Symbolic; subjected to Symbolic order. This “birth process” happens in particular in the Imaginary register, where the self’s identity is built. In the Imaginary or Mirror phase the “I” mirrors himself with different others (e.g. with his mirror image and the family members, the surrounding others) learning to see his body and his selfhood both as familiar and strange, other. In the Imaginary phase the novels’ characters are also trying to deal with the opposite realm of the Symcolic, the Real. The Lacanian Real is not the reality “before words” but a reality left over from the Symbolic, aside of it but constituted by the Symbolic, to be deducted only from within it. In the novels the Real is experienced as a womblike state where the self is immersed in the other’s body. The process of coming a subject of the Symbolic is depicted also as a process of renouncing the “dream of the womb”, which, if realized, could only mean the non-existence of the subject, i.e. death. The study concentrates on analysing the novels’ writing, where meanings are constantly changing: “I” becomes you, the father becomes a mother, inside becomes outside. This technique enables also the deconstruction of certain opposing notions in the novels. The Lacanian point of view exposes language as a constantly moving universe where the subject has no more stability than the momentary meanings language creates. The self’s identity depicted in the novels is a Lacanian fixed identity, whose growth is necessary but opposes the flux imminent to the Symbolic. The anguish experienced in the novels, in the “house of incest” or “inside”, is due to clinging on the unchanging “I”. However, the writing of the novels shows how the meaning of the “I” changes constantly and the fixity thus becomes movement. This way House of Incest and Dedans, despite their pessimistic stories, manage to create an image of a new, moving subject.
-
(2007)Tutkielmassa tarkastellaan muistia, sen toimintaa sekä merkitystä Roland Barthesin valokuvateoreettisessa teoksessa Valoisa huone (1981). Teoksen suhde Jean-Paul Sartren varhaiseen fenomenologiseen kauteen selventää siinä ilmenevää lähestymistapaa valokuvaan. Valokuva toimii Barthesin ajattelun lähtökohtana, jonka avulla myös muistin merkitys selkiytyy. Valoisan huoneen kokemuskeskeisyyden ymmärtämisen kannalta on tärkeää ymmärtää, miten Barthes soveltaa fenomenologista metodia omaan käyttöönsä. Barthesille fenomenologia merkitsee sitä, että hän voi kirjoittaa myös surusta ja halusta valokuvan ja siihen liittyvän muistamisen yhteydessä. Valoisassa huoneessa kiteytyy Barthesin omaelämäkerrallisen kirjoittamisen projekti, jonka jo hänen aiemmat teoksensa aloittivat. Tutkielmassa analyysin kohteina ovat Barthesin tarkastelemat valokuvat, jotka liittyvät hänen omiin muistoihinsa ja kokemuksiinsa. Muistin merkitystä Valoisassa huoneessa selventävät Barthesin tarkat analyysit näistä tuntemuksista ja kokemuksista. Valokuvan olemuksen selvittämisen kannalta tärkeimmäksi kuvaksi nousee Talvipuutarhakuva, valokuva Barthesin äidistä lapsena. Tätä valokuvaa Barthes ei näytä lukijalle, mutta kuvailee sitä tarkasti sekä käyttää kuvaa tärkeimpien argumenttiensa perustana. Marcel Proustin romaani Kadonnutta aikaa etsimässä (1913 27) toimii Barthesin keskeisenä viitekohtana. Barthesin suhdetta Proustin proosaan analysoidaan useiden esimerkkien kautta sekä pohditaan Proustin projektin vaikutusta Barthesiin kirjoittajana. Barthesin käsitteet studium ja punctum liittyvät keskeisesti muistin toimintaan. Ne vertautuvatkin kokemuksena Proustin tahdonalaisen ja tahdosta riippumattoman muistin kuvauksiin. Barthesin mukaan valokuvassa ei kuitenkaan ole mitään proustilaista . Tutkielmassa selvitetään, mitä tämä tarkoittaa punctumiin liittyvän muistikokemuksen kannalta. Valokuva toimii muistin välineenä, mutta toisaalta myös tukahduttaa spontaaneja muistikuvia.
-
Musiikkianalyysimetodien synteesi nykyjazzin tutkimuksessa : Esimerkkinä Pat Methenyn ’The Red One’ (2009)Tarkastelen pro gradu -työssäni perinteisten, lähinnä duuri-mollitonaalisen musiikin analysoimiseen kehitettyjen metodien synteesin soveltuvuutta nykyjazzin tutkimisessa. Musiikkianalyysin kohteena on amerikkalaisen jazzkitaristin Pat Methenyn (s. 1954) säveltämä kappale 'The Red One' levyltä I Can See Your House From Here (1994). Nykyjazz rakentuu paljolti länsimaisen taidemusiikin tonaalisille ja modaalisille käytänteille, joten sitä on perusteltua tutkia länsimaisen taidemusiikin analysointiin kehitetyin metodein. Jazzin runsas lisäsävelisyys ja improvisointi aiheuttavat kuitenkin perinteisille analyysimetodeille ongelmia – olenkin analyyttisissä ongelmatapauksissa kiinnittänyt huomion metodien tarkasteluun ja kehittämiseen jazzin musiikillisia käytänteitä vastaaviksi. 'The Red Onesta' on saatavana ainakin kaksi erilaista painettua nuottia (Liite 3), mutta analyysin olen tehnyt kappaleen esitykseen perustuvan transkription pohjalta (Liite 1), joka poikkeaa ajoittain huomattavastikin painetuista nuoteista. Työni pohjalta väitänkin, että jazzkappaleita on mielekkäintä analysoida transkriptioon tai tarkkaan analyyttiseen kuunteluun tukeutuen: jazz on luonteeltaan improvisatorista ja esittäjälähtöistä; painetuista nuoteista on tavallisesti poistettu useita yksityiskohtia. Läpi tutkimuksen painotan musiikin historian ja analyysimetodien tuntemista: Luvussa kaksi esittelen jazzin historiaa aina varhaisesta bluesista nykyiseen elävään musiikkitraditioon. Luvussa kolme käyn läpi työni kannalta merkittävimmät analyysimetodit. Varsinaisessa käsittelyluvussa yhdistän perinteisen sointuanalyysimetodin sointu-asteikkoteoriaan ja esittelen uuden analyyttisen merkintätavan. Uusi merkintätapa koostuu kolmesta hierarkkisesta osiosta, joiden merkitystä voidaan muuttaa aina kulloinkin analysoitavan kappaleen ehdoilla siten, että osioiden välinen suhde korostaa mielekkäästi tutkittavan kappaleen tekstuuria; usean osion käyttäminen mahdollistaa musiikillisen kontekstin huomioimisen oli analyysin painopiste sitten harmoniassa, melodiassa tai esimerkiksi tietyssä instrumentissa.
-
(2008)Tutkimuksen pääkysymyksenä on selvittää, millainen musiikkifestivaalien toiminnanjohtajien ammattikuva on. Asiaa tutkitaan haastattelemalla Kuhmon Kamarimusiikin, Sysmän Suvisoiton ja Tuusulanjärven Kamarimusiikin toiminnanjohtajia sekä tekemällä verkkokysely, joka lähetettiin kaikille Finland Festivals -järjestön jäsenfestivaalien käytännön järjestelyistä vastaaville, olipa heidän työnimekkeenään toiminnanjohtaja, pääsihteeri tms. Työn teoreettisessa osassa (Luku 2) esitellään aiheeseen liittyvät teoreettiset näkökulmat ja Arto Kallioniemen määrittelemät viisi ammattikuvan osa-aluetta. Tutkimuksessa näitä osa-alueita käytetään soveltamalla ne festivaalitoiminnanjohtajien työhön sopiviksi ja liittämällä niihin Timo Rädyn objektiivinen, subjektiivinen ja funktionaalinen ammattikäsitys. Luvussa 3 tutustutaan tutkimuksessa haastateltaviin toiminnanjohtajiin ja heidän johtamiinsa festivaaleihin. Luku 4 alkaa verkkokyselyn tulosten käsittelyllä ja jatkuu perehtymällä toiminnanjohtajien ammattikuvan osa-alueisiin haastattelujen pohjalta. Molempien osien lopussa on yhteenveto. Lisäksi luvun 4 lopussa yhdistetään verkkokyselyn ja haastattelujen tulokset. Viimeisessä luvussa (Luku 5) tutkimustulokset liitetään työn teoreettisiin lähtökohtiin. Verkkokyselyn mukaan keskimääräinen suomalainen musiikkifestivaalin toiminnanjohtaja on akateemisesti koulutettu, noin 45-vuotias nainen, jolla on päätoiminen työsuhde ja joka ansaitsee 2001-2500e/kk. Lisäksi verkkokyselyssä ja haastatteluissa paljastui, että nykyiset toiminnanjohtajat pitävät työhön sopivimpana koulutuksena taiteellista ja taloudellista korkeakoulukoulutusta. Tutkimuksessa selvitettiin myös toiminnanjohtajien työtehtävät, ammattirooli, tietopohja, ammatilliset arvot ja käsitys festivaalijohtajuudesta. Tutkimuksessa laajennetaan musiikkitieteellistä tutkimusta yhteiskunnallisen ja organisatorisen tutkimuksen puolelle. Siinä selvitetään ensi kertaa Suomessa kattavasti, millaisia ihmisiä suomalaisten musiikkifestivaalien johdossa toimii ja tutkitaan millainen koulutus toiminnanjohtajalle parhaiten sopisi. Työstä käy myös ilmi, että musiikkifestivaalin johtaminen vertautuu läheisesti muiden taiteenalojen tapahtumien johtamiseen, mutta myös hieman laajentaen muihinkin kulttuurijohtajuuden aloihin. Samalla tutkimus hahmottelee festivaalijohtajien ammattiyhteisöä.
-
(2009)Tutkimus tarkastelee analyyttisen psykologian isän C. G. Jungin teorian sekä jungilaisten ja postjungilaisten teorioiden soveltuvuutta nykykuvataiteen tarkasteluun. Tutkimus esittelee jungilaista estetiikkaa kattavasti suomeksi ja soveltaa sitä postjungilaisesti nykykuvataiteen tulkintaan. Kumpaakaan ei ole aiemmin tehty estetiikan alalla Suomessa. Tutkimusaineistona on käytetty painettujen lähteiden lisäksi esimerkiksi haastatteluita ja aiheeseen liittyviä seminaareja. Jung ei itse muodostanut yhtenäistä taiteen tulkintateoriaa. Sekä psykologian että taidefilosofian puolella on viitattu yleisellä tasolla joihinkin jungilaisiin tulkintamahdollisuuksiin, mutta jungilaista estetiikkaa ei ole kehitetty kuvataiteen tulkintaan eikä varsinkaan nykykuvataiteen tulkintaan soveltuvaksi välineeksi. Kirjallisuuden tutkimuksen puolella jungilaisen näkökulman soveltaminen tulkintaan on yleisempää, myös Suomessa. Suomessa Jung-tutkimus on kuitenkin vähäistä ja pintapuolista sekä yleisesti ottaen että erityisesti työn aiheen kannalta. Työn alussa esitellään tutkimuksellinen ja teoreettinen kansainvälinen ja kansallinen viitekehys. Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen kannalta tärkeät jungilaiset käsitteet, kuten arkkityyppi, kollektiivinen tiedostamaton ja symboli. Aiheelle keskeistä jungilaista symboli-käsitettä tarkastellaan laajasti ja pohditaan tämän sijoittumista taiteen tutkimuksen kentällä suhteessa esimerkiksi muihin estetiikan symbolikäsityksiin. Tutkielmassa yhdistellään jungilaisten ja postjungilaisten ajattelijoiden teorioita ja tutkimusmetodeja ja sovelletaan tästä ajattelumatriisista johdettua postjungilaista taiteen tulkintavälinettä kulttuurisidonnaisen nykykuvataiteen tulkintaan. Tässä tutkimuksessa postjungilaista estetiikkaa sovelletaan taiteen tulkintaan innovatiivisesti ja tieteellisesti tukeutumatta vain mielleyhtymiin. Työssä kehitellään erityisesti myös terapiassa käytettyä jungilaista amplifikaatio-menetelmää nykykuvataiteen tulkintavälineeksi, minkä jälkeen amplifikaatio-menetelmän sovelluksella tulkitaan Maaria Wirkkalan Vakain aikein (2006) -installaatioteosta. Työssä keskitytään yhteisölliseen ja kollektiiviseen näkökulmaan teostulkinnassa. Taiteesta voidaan tätä kautta löytää jotain ajatonta ja yhteistä. Postjungilaisen nykytaiteen tulkinnan avulla voi tunnistaa ja nostaa näitä asioita keskusteluun. Amplifikaatiota ei ole aiemmin sovellettu samalla tavalla. Lopuksi käsitellään tämän postjungilaisen taideteostulkinnan tuloksia ja jäsennetään niitä suhteessa teoreettisen viitekehyksen käsitteisiin sekä tarkastellaan jatkotutkimusmahdollisuuksia. Tutkimus osoittaa, että esitelty postjungilainen tarkastelu sopii nykykuvataiteen tulkintavälineeksi erityisesti kun halutaan järjestelmällisesti etsiä ja tarkastella nykykuvataideteosten yliyksilöllisiä viittausmahdollisuuksia.
-
(2006)Tutkielmassani käsittelen ranskalaisen säveltäjän Olivier Messiaenin (1908-1992) synestesiaan liittyvää harmonista ajattelua. Messiaen oli ääni-väri -synesteetikko, toisin sanoen hän näki kuulemansa musiikin väreinä. Tältä pohjalta hän kehitti monimutkaisten sointujen ja asteikkojen järjestelmän, jonka puitteissa hän pystyi ikään kuin maalaamaan musiikillaan haluamansa värit. Esittelen aluksi tämänhetkistä synestesiatutkimusta lähinnä kolmen vallitsevassa asemassa olevan päälinjan pohjalta. Näitä edustavat yhdysvaltalainen Richard Cytowic, britti Simon Baron-Cohen ja saksalainen Hinderk Emrich. Käyn läpi heidän määritelmänsä synestesiasta ja näkemyksiään synesteettisistä säveltäjistä. Messiaen on jossain määrin tuonut esiin musiikkinsa värejä lähes uransa alusta lähtien, mutta huomiot ovat yleensä olleet melko ylimalkaisia ja epäjärjestelmällisiä. Tuon esiin näitä eri lähteistä löytyneitä Messiaenin näkemyksiä ja kokemuksia tarkasteltuna Messiaenin henkilökohtaisen sävellysfilosofian pohjalta sekä tiettyihin Messiaenin sävellyksiin ja niiden harmonisiin rakenteisiin liittyen. Messiaenin kuoleman jälkeen vuosina 1994-2002 julkaistun seitsenosaisen teossarjan Traité de rythme, de couleur, et d'ornitologie viimeisessä osassa Messiaen esittää järjestelmällisesti kaikkien erikoissointujensa ja moodiensa värityksen. Tarkastelen Messiaenin käyttämiä harmonioita jakamalla ne yleisiin ja erikoissointuihin sekä moodeihin. Määritellessäni näitä harmonioita käytän metodina sävelluokkajoukkojen teoriaa, jonka avulla kaikki sävelyhdistelmät voidaan määritellä yksiselitteisesti. Esittelen joukkoteoriaa ja siihen liittyviä käsitteitä siinä määrin kuin se liittyy tutkielmaani, enkä siis yritäkään tuoda esiin analyysimetodia koko laajuudessaan. Olen rekonstruoinut visuaalisesti Messiaenin käyttämät noin 150 harmonista väriä, ja tutkielmani liitteenä olevalla CD-romilla esitän ne soivassa ja näkyvässä muodossa. Tällä CD-romilla on myös analyysiMessiaenin urkuteoksen Méditations sur le mystère de la Sainte Trinité 5. osan alusta, jossa tutkin käytännön tasolla värien ilmenemistä Messiaenin musiikissa. Tutkielmani keskeinen osa onkin tämä CD-rom, ja siitä ilmennee myös tutkielmani lähtökohta ja tavoite: luoda työkalu Messiaenin musiikin värisisältöjen hahmottamiseen.
-
(1999)Tutkielma käsittelee Einojuhani Rautavaaran omaelämäkertaa (Omakuva, 1989). Työssä on lähdetty liikkeelle Omakuvan lehdistövastaanotosta, jossa kyseenalaistettiin teoksen "totuudellisuus". Useat arvostelijat esimerkiksi pohtivat Omakuvan asemaa fakta-fiktio-akselilla ja viittasivat teoksen romaanimaisuuteen.Tutkielmassa on etsitty selityksiä sille, miksi lukija joutuu kyseenalaistamaan teoksen 'totuudellisuuden' sekä lisäksi sitä, millaisia merkityksiä teoksessa annetaan omalle menneisyydelle. Rautavaaran Omakuva on suhteutettu työssä autobiografian genren kanssa ja analyyttisen tarkastelun lähtökohtana on käytetty Philippe Lejeunen narratologista autobiografiateoriaa. Rautavaaran omaelämäkerta sisältää hyvin heterogeenista ainesta, mutta teos on mielestäni autobiografia eikä se kuulu esimerkisi muistelmien tai omakuvan lajiin. Omakuva kuitenkin horjuttaa lukijan kanssa tehtyä autobiografista ja referentiaalista sopimusta, joka on Lejeunen teorian lähtökohta, eikä siten sopeudu autobiografian lukemisen konventionaalisiin pelisääntöihin. Omakuvan teksti on lisäksi narsistisesti itsetietoista omasta kerronnallisesta identiteetistään, ja teksti pakottaa lukijan havaitsemaan, että tarina on vain tekijän retrospektiivisesti kirjoittama tulkinta elämästään. Rautavaara näkee peilissä paitsi oman kuvansa myös kuvan romanttisesta taiteilijasta. Romanttisen taiteilijamyytin representoituminen tekstissä on keskeinen teoksen 'totuudellisuutta' horjuttava piirre, koska se pakottaa lukijan kysymään, onko peilissä nähty omakuva aito ja todellinen vai onko se kenties tuotettu tietoisesti ja manipuloiden. Omakuvan Rautavaara on romanttinen taiteilija, joka tahtoisi vetäytyä norsunluutornin/erakkoluolan yksinäisyyteen ja pystyttää muurin taiteen ja elämän arvojen välille. Säveltäjän minä on myös konfliktissa häntä ympäröivän yhteiskunnan kanssa ja esimerkiksi kriitikot, muusikot ja kapellimestarit uhkaavat hänen olemassaoloaan. Omakuvan päähenkilö muistuttaakin hyvin paljon Maurice Beeben (1964) tutkimien taiteilijaromaanien päähenkilöitä ja erityisesti James Joycen romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta päähenkilöä Stephen Dedalusta. Omakuva lähestyy taiteilijaromaaneille tyypillisiä tapoja kuvata taiteilijaa. Teoksessa käsitellään elämää sekä autobiografisessa että taiteilijaromaanin genren tilassa. Omakuva onkin rajateksti, joka horjuttaa autobiografian lajikonventioita. Lisäksi teoksen minä piiloutuu arkkityyppisten kuvien ja myyttien taakse kieltäen jähmettymisen yhdeksi kuvaksi. Lukijalle tarjoutuukin tekstissä monta mahdollista kuvaa Rautavaarasta ja Omakuvasta tulee erilaisten subjektien näyttämö.
Now showing items 1-20 of 33