Browsing by discipline "Arkeologia"

Tutkielman aiheena ovat Kreikan Peloponnesokselta, Arakhamitain Agia Paraskevin arkeologisilta kaivauksilta vuosina 2007–2016 löydetyt rahat. Arkeologisten tutkimusten kohteena paikalla on antiikin aikainen Artemis Lykaotiksen pyhäkkö, joka oli käytössä nykytiedon mukaan 700-luvulta eKr. aina 200-luvulle jKr. saakka. Tutkielman tavoitteena on tunnistaa mahdollisimman monta kaivauksilta löydettyä rahaa ja niiden avulla analysoida numismatiikan keinoin Artemis Lykoatiksen pyhäkön yhteyksiä ympäröivään maailmaan eri ajanjaksoina. Kaikki tunnistetut rahat on esitelty tutkielmassa sekä valokuvin että kirjallisesti yleisen numismaattisen käytännön mukaisesti. Aineistoa verrataan läheisten Asean ja Gortysin arkeologisilta kaivauksilta julkaistuihin rahalöytöihin ja näin saadaan selville, poikkeavatko Artemis Lykoatiksen pyhäköstä löydetyt rahat näistä merkittävästi vai edustavatko ne Megalopoliin ympäristölle tyypillistä numismaattista aineistoa. Tutkielman yhteensä 139 rahaa käsittävä aineisto jakautuu ajallisesti siten, että klassisella kaudella lyötyjä rahoja on 10 kpl., hellenistisen ajan alkupuolella (323–146 eKr.) lyötyjä 71 kpl., hellenistisen ajan loppupuolella (146–30 eKr.) lyötyjä on 51 kpl. ja roomalaisaikaisia rahoja kolme kappaletta. Artemis Lykoatiksen pyhäköstä löydetyt klassisen kauden rahat olivat peräisin Megalopolista ja Peloponnesoksen koillisosista. Hellenistisen ajan alkupuolla pyhäkön yhteydet laajenevat ja vaikka rahoista suurin osa on edelleen peräisin Arkadiasta ja muualta Peloponnesokselta, niin 35% ajanjakson rahoista on lyöty Peloponnesoksen ulkopuolella. Nämä rahat painottuvat levinnältään Manner-Kreikkaan, mutta joukossa on myös Sisiliassa ja Vähässä-Aasiassa lyötyjä rahoja. Hellenistisen ajan loppupuolen aineiston rahoista valtaosa on lyöty Peloponnesoksella ja niemimaan ulkopuolella lyötyjen rahojen määrä vähenee verrattuna aikaisempaan ajanjaksoon. Artemis Lykoatiksen pyhäköstä löydetyt rahat poikkeavat Asean ja Gortysin aineistoista merkittävästi Peloponnesoksen ulkopuolella löytyneiden rahojen määrässä sekä rahojen maantieteellisen levinnän laajuudessa. Tämä viittaakin pyhäkössä käyneiden ihmisten laajoihin maantieteellisiin yhteyksiin, vaikka osa kaukana lyödyistä rahoista selittyykin historiallisten tapahtumien perusteella.

Tutkimus käsittelee muinaisen egyptiläisen työläiskylän (asumiskäytössä noin 1504–1099 eKr.) seinärakenteita. Tutkimuksessa kartoitetaan ja analysoidaan Deir el -Medinan seinien rakennusmateriaalien ja rakenteiden käyttöä kylän eri alueilla sekä etsitään syitä mahdollisiin eroihin ja pohditaan tehtyjen ratkaisujen merkitystä muinaisessa rakentamistoiminnassa. Näkökulmana on seinärakenteiden tutkiminen poikkitieteellisyyttä hyväksi käyttäen (arkeologia aputieteineen, insinööritiede, rakentamisen tuotantotekniikka). Tutkimuksen päämateriaalina on Deir el -Medinan seinistä tekemäni tietokanta mittoineen ja valokuvineen. Tietokannan kautta analysoidaan seinämateriaalien käyttöä kylän alueilla. Ensin vuoden 1939 aluejaolla ja toiseksi tekemälläni ala-aluejaolla. Seuraavaksi kylän seinärakenteet jaetaan viiteen ryhmään: asuntojen väliset seinät, väliseinät, tien vastaiset ulkoseinät, käytävän vastaiset ulkoseinät ja muuri. Kolmanneksi seinistä muodostetaan seinätyyppejä niiden paksuuden ja materiaalin perusteella. Näitä kaikkia tietoja käytetään analyysien perusteena. Tietokannan ja kaivausraporttien lisäksi muinaisen Egyptin rakennuskulttuuria ja asuntorakentamista materiaaleineen käydään yleisesti läpi sekä alkuperäislähteitä (maalaukset, tekstit, mallitalot) että aiheesta kirjoitettua kirjallisuutta hyödyntämällä. Joitakin tilastotieteellisiä testejä tehdään osoittamaan graafisten kuvaajien kelpoisuutta tuloksien arvioinnissa. Rakennustekninen tarkastelu tehdään yleisellä tasolla kirjoittajan rakennetekniikan ja työmaatekniikan osaamista hyväksi käyttäen. Tutkimuksen tulokset tuottavat uutta tietoa ja osoittavat, että Deir el-Medinan eri alueiden ja ala-alueiden seinien rakennusmateriaalien käytössä on eroja. Korostetusti esille nousee kylän läntinen keskialue, mutta myös eteläisen ja pohjoisen osan eroja havaitaan. Tutkimuksesta käy myös ilmi se, että Deir el -Medinan seinärakenteiden käytössä on järjestelmällisyyttä ja lisätutkimusta on syytä tehdä. Tietokanta sisältää paljon yksityiskohtaista tietoa ja kuvamateriaalia Deir el -Medinan seinistä ja tulee olemaan pohjamateriaalina tarkemmille tutkimuksille.

Tutkielman tavoitteena on tuottaa neulakinnasrekonstruktio Euran Luistarin kalmiston haudan 56 neulakinnasfragmenttien pohjalta. Hauta on tutkittu vuonna 1969, jolloin kalmistoalueen arkeologiset kaivaukset aloitettiin. Haudan löytöjen perusteella on aikaisemmin tehty kokonainen pukurekonstruktio, Euran muinaispuku. Luistarin hauta 56 on ruumishauta ja se on tehty naisvainajalle rautakaudella, 1000-luvun alkupuolella jKr. Neulakinnastekniikalla on valmistettu neuloksia jo tuhansia vuosia. Eri neulakinnastekniikoita on yritetty kuvata useilla teorioilla, joista paras lienee Egon H. Hansenin merkintätapa. Suomalaisen kansanperinteen mukaan maassamme on tehty neuleita kolmella erilaisella neulakinnastekniikalla: suomeksi , venäjäksi ja pyöräyttäen . Luistarin haudan 56 neulakinnastekniikalla valmistetut tekstiilifragmentit löytyivät vainajan vatsalta suuren puukontupen päältä sekä kämmenluiden ja sormusten yhteydestä. Fragmentteja saatiin kaivauksissa talteen yhteensä kuusi, joista suurin on kooltaan 6x9 cm. Fragmentit on sijaintinsa perusteella tulkittu kintaiden jäänteiksi. Hautaustilanteessa kintaat ovat ilmeisesti sijainneet vainajan vatsalla, eivätkä käsiin puettuina, sillä fragmentteja ei löytynyt kaikkien sormusten yhteydestä. Myös eräistä muista rautakautisista ruumishaudoista on löydetty neulakintaiden jäänteitä. Luistarin haudan 56 neulakinnasfragmenteista on tutkittu valmistustekniikka, lankojen paksuudet ja kierteisyydet. Selkeänä erottuvat kolme väriä on tulkittu mikroskooppitarkastelussa siniseksi, punaiseksi ja keltaiseksi. Pieni punaisen kerroksen pätkä aivan suurimman fragmentin reunassa on tulkittu peukalon tyveksi. Muita Suomesta löytyneitä rautakautisia neulakinnasfragmentteja ja niistä saatuja tietoja on käytetty vertailuaineistona. Kinnasrekonstruktioon käytetyt langat on värjätty luonnonväreillä. Värjäyksessä on käytetty osittain nykypäivän keinoja, mutta niin, että lopputulos poikkeaisi mahdollisimman vähän muinaistekniikoilla tehdystä. Punainen lanka on värjätty värimataralla eli krapilla, keltainen kanervalla ja sininen luonnonindigolla. Kintaiden muotoilu perustuu suomalaiseen neulakinnastraditioon ja lähialueiltamme löytyneisiin keskiaikaisiin neulakintaisiin.

Arkeologia käyttää menneisyyden tutkimuksen apuna useita eri tutkimusväyliä. Yksi näistä väylistä on osteologia eli luututkimus. Osteologisilla tulkinnoilla saadaan tietoa niin yksilöistä kuin kokonaisista populaatioista. Terveydentilan määrittäminen on yksi osteologisen tutkimuksen osa-alueista, ja se on tärkeä ei vain menneen yhteisön ymmärtämiseksi, vaan sen avulla voidaan luoda laajempia linjoja kansanterveyden kehitykseen. Harrisin linjat (Harris lines) erottuvat luista ympäristöään tiheämpinä linjoina, jotka esimerkiksi pitkissä luissa ovat luun pitkään linjaan nähden horisontaalisia, ja näkyvät luun sisäpuolella kohoumina ja röntgenkuvissa vaaleampina (tiheämmän luun) alueina. Linjat huomattiin ensimmäistä kertaa yli sata vuotta sitten, mutta niiden etiologia on pysynyt epäselvänä. Tässä tutkimuksessa tehtiin ensimmäinen suomalaisesta aineistosta julkaistava, laajempi Harrisin linjojen laskenta ja analysointi. Päämääränä oli luoda uutta tutkimusmateriaalia suomalaisten terveydestä, sekä pyrkiä selvittämään Harrisin linjojen etiologiaa. Harrisin linjoilla on aiemmin todettu olevan yhteys kasvuun ja kasvua pysäyttäviin sairausjaksoihin, mutta mitään suoraa yhteyttä Harrisin linjojen ja sairauksien ja esimerkiksi lyhyemmän pituuden välillä ei ole löydetty. Tämän työn hypoteesina olikin, että Harrisin linjoilla on selkeämpi yhteys kasvunopeuteen kuin taudinaiheuttajiin. Koska Harrisin linjat ovat biomekaanisen prosessin tulos, ne voivat myös kadota tämän saman prosessin myötä, muodostaen tutkimushaasteen. Vain murto-osa biologisista tapahtumista näkyy luissa saakka, miksi luissa nähtäviä ilmiöitä on pyrittävä ymmärtämään mahdollisimman hyvin, myös Harrisin linjoja. Tämän tutkimuksen materiaalina käytettiin kolmen suomalaisen arkeologisen kohteen luuaineistoista otettuja röntgenkuvia, jotka FT Kati Salo oli ottanut osana väitöskirjatutkimustaan. Materiaaleina toimivat Porvoon kirkon hauta-aineisto kaivausvuodelta 2007 (N= 56), Rengon kirkon hauta-aineisto kaivausvuodelta 2008 (N=56) ja Haminan rykmenttialueen hauta-aineisto kaivausvuodelta 2011 (N=35). Kaikki röntgenkuvatut yksilöt näiltä kohteilta käytiin läpi manuaalisesti havainnoimalla, ja linjojen määrät merkattiin ylös tilastollista analyysia varten. Etiologian selvittämistä varten Harrisin linjojen syntymäajankohta määritettiin sääriluiden (tibiae) alemmasta osasta. Sääriluun alempaa päätä on käytetty useissa ulkomaalaisissa analyyseissa, sillä Harrisin linjat ovat siinä parhaiten esillä. Sääriluun käyttäminen myös suomalaisen aineiston analysointiin tekevät tuloksista helposti hyödynnettäviä muissa tutkimuksissa. Linjat myös tyypitettiin ulkonäkönsä perusteella heikkoihin, kohtalaisiin ja vahvoihin. Tulokset osoittivat, että yli puolella tutkituista yksilöistä oli ainakin yksi Harrisin linja jossain luuelementissä, ja Rengossa jopa 96 prosentilla tutkituista tapauksista oli Harrisin linjoja. Linjojen syntymäajankohdan määrittäminen toi esiin piikkejä muodostumisajankohdissa, jotka mukailivat kasvukäyrissä nähtäviä kasvupyrähdysaikoja. Tämä viittaa siihen, että Harrisin linjoja syntyy enemmän kasvupyrähdysten aikaan. Kun aineisto jaettiin muilla lapsuudenajan terveydentilasta indikoivilla tekijöillä, kuten cribra orbitalialla ja hammaskiillehypoplasialla, ns. sairaammilla yksilöillä oli ylimääräinen Harrisin linjojen syntyvyyspiikki keskilapsuudessa. Keskilapsuuden kasvupyrähdys on osa normaalia kasvua, joten sen näkyminen ”sairaampien” keskuudessa viittaa voimakkaampaan kiinniottokasvuun tänä aikana. Nämä linjat ovat saattaneet jäädä muissa tutkimuksissa huomiotta, sillä aikuisilla tämän ajankohdan linjat olivat tyypiltään heikkoja. Koska havaintoa ei ole aiemmin tehty, jatkotutkimusta suuremmalla otannalla suositellaan. Harrisin linjojen esiintymisen on todettu olevan yleisempää ennen ns. modernia aikaa, mikä yhdessä tämän tutkimuksen tulosten kanssa tukee yleistä käsitystä kansanterveyden tilanteesta ennen modernin lääketieteen vaikutusta esimerkiksi lapsuudenajan sairauksien esiintymiseen. Kasvu on dynaaminen prosessi, johon vaikuttaa niin perimä kuin ympäristö, ja Harrisin linjat ovat merkki tämän prosessin kyvystä mukautua ympäristön asettamiin haasteisiin.

Meriarkeologisten hylkykohteiden pitkäaikaista säilymistä uhkaavat sekä luonnolliset että kulttuuriset haittatekijät. Hylyt ja arkeologiset esineistöt altistuvat biologisten organismien, fyysisen eroosion ja haitallisten merikemiallisten yhdisteiden lisäksi hylynryöstelylle ja teollisen kalastustoiminnan aiheuttamille tuhoille niin matalilla merialueilla kuin syvänmeren kohteillakin. Kohteiden suojelua ja pitkäaikaista säilymistä in situ on tehostettu 1970-luvulta lähtien vedenalaisilla konservointimenetelmillä, joiden avulla akuuteimmassa tuhoutumisriskissä olevia hylkyjä on onnistuttu vakauttamaan, stabiloimaan, haitallisia ympäristötekijöitä ja ihmistoimintaa vastaan. Myös monissa kansainvälisissä sopimuksissa suositetaan vedenalaisten kulttuuriperintökohteiden säilyttämistä ja suojelua ensisijaisesti in situ kalliiden nosto- ja museointivaihtoehtojen sijaan. Tutkielmassani esittelen yleisimpiä in situ -konservointi- ja -stabilointimenetelmiä, joita on sovellettu kulttuurihistoriallisesti merkittävillä ja kansainvälisesti tunnetuilla hylyillä osana kohteiden pitkän aikavälin suojelustrategiaa. Saaristomerelle vuonna 1771 uponnutta Vrouw Maria -hylkyä käytän esimerkkinä hylystä, jonka suojelulinjaukset ovat nojanneet kansainvälisiin in situ -säilytystä ja tutkimuksellisesti ei-kajoavaa lähestymistapaa priorisoiviin suosituksiin. Tutkimuksessani osoitan kuitenkin kajoavien näytteenottomenetelmien ja materiaalianalyysien olevan välttämättömiä arvioitaessa kulttuurihistoriallisesti merkittävien hylkykohteiden nykykuntoa in situ, ja punnittaessa tulevaisuuden eri vaihtoehtoja esimerkiksi Vrouw Marian in situ -säilytyksen jatkamisen tai hylyn mahdollisen noston ja museoinnin suhteen. Esittelen hylyltä vuonna 2010 otetusta puunäytteestä kokoamieni kosteuspitoisuus-, tiheys- ja kutistumislaskelmien tulokset, jotka osoittavat Vrouw Marian takilaan käytetyn männyn (Pinus sylvestris) olevan edelleen tuoreen männyn veroista. Myös suorittamani stabilointikokokeet polyetyleeniglykoli- (PEG) ja sukroosiliuoksilla osoittavat takilaan käytetyn puun olevan hyväkuntoista ja kestävän kyllästyskäsittelyn ja ilmakuivauksen rasitukset hyvin vähäisin kutistumis- ja deformaatiovaurioin; parhaimmaksi stabilointiaineeksi osoittautui 60 %:n taloussokeriliuos, sukroosi, jolla puun poikkileikkauspinnan kutistuminen jäi 1,8 %:iin. Tutkimustuloksiani voidaan käyttää referenssidatana arvioitaessa hylyn puurakenteiden nykykuntoa in situ ja tulevaisuudessa hylyn mahdollisen nosto- ja konservointisuunnittelun tukena. Tutkielmani toimii johdantona in situ -konservoinnin eri osa-alueisiin, mutta en tyydy vertailemaan eri menetelmiä ja niillä saavutettuja tuloksia vain metodisesta näkökulmasta; tutkimuksessani vertailen kriittisesti eri menetelmien hyviä ja huonoja puolia hylkykohteiden laajemman suojelutyön, hallinnoinnin ja kansainvälisten suositusten näkökulmasta, ja myös oman ammattieettisen pohdinnan kautta. Käyn lisäksi läpi uhkatekijöitä, jotka altistavat myös suojaisina ja staattisina pidettyjä syvänmeren kohteita äkillisille ja dramaattisille, ennen kaikkea ihmistoiminnan aikaansaamille vaurioille. Tällaisilla kohteilla ja merialueilla in situ -säilytystä ei voida pitää ensisijaisena vaihtoehtona kohteiden pitkän aikavälin suojelustrategiana, vaan joudutaan etsimään vaihtoehtoisia menetelmiä, kuten arkeologisia kaivauksia ja nosto-operaatioita, vedenalaisten kulttuuriperintökohteiden säilymisen turvaamiseksi.

Lapinrauniot ovat Järvi-Suomen varhaismetallikautiseen (n. 1900 eaa.-300 jaa.) pyyntiväestöön yhdistettyjä kiviröykkiöitä. Tavallisesti ne esiintyvät yksittäisinä tai korkeintaan muutaman röykkiön ryhminä. Monista lapinraunioita on löytynyt palanutta ihmisen luuta ja joistakin myös hauta-anneiksi tulkittuja esineitä. Osasta ei ole kyetty paikallistaman mitään merkkejä hautauksesta. Jotkut ovat vaikuttaneet löytöjensä perusteella uhriröykkiöiltä. Tässä tutkielmassa selvitellään Etelä-Savon, Etelä-Karjalan ja Pohjois-Kymenlaakson lapinraunioiden ikää ja kulttuuri-kontekstia uusien lapinraunioajoitusten, alueelta aiemmin saatujen luonnontieteellisten ajoitusten ja sijaintitutki-musten avulla. Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratoriossa teetettiin tutkielmaa varten AMS-ajoitukset tutkimusalueen kolmesta riittävästi luulöytöjä tuottaneesta lapinrauniosta. Sijaintitutkimuksia toteutettiin suorittamalla tilastollisia vertailuja kaikkien tutkimusalueen lapinraunioiden sijoittumisesta suhteessa tekstiilikeramiikkaa (n. 1900-500 eaa.) ja/tai Sär2-keramiikkaa (n. 900 eaa. 300 jaa.) sisältäviin asuinpaikkakohteisiin. AMS-ajoitusten perusteella Iitin Hiidensalmen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia ja astiamaisen luonnonkiven sisältänyt lapinraunio on rakennettu 1505-1385 eaa., Ristiinan Haukkavuoren palanutta luuta sisältänyt lapinraunio 1450-1305 eaa. ja Savonlinnan Häyrynjärvi A:n lapinrauniokohteen palanutta luuta, kvartsi-iskoksia sekä Sär2-keramiikan siruja sisältänyt röykkiö kaksi 415-230 eaa. Ajoitustulokset osoittavat, että lapinrauniorakentaminen on omaksuttu Järvi-Suomen kaakkoisosissa jo varhaismetallikauden alussa. Yhdessä aiempien lapinraunioajoitusten kanssa tämä viittaa siihen, että röykkiörakentaminen ei ole levinnyt Järvi-Suomen alueelle lounaisen Suomen pronssikautisesta rannikkokulttuurista (n. 1500-500 eaa), vaan sen taustalta löytyy luultavammin Perämeren rannikolla jo kivikaudella harjoitettu röykkiörakentaminen, jota ei ole kyetty yhdistämään minkäänlaisiin hautausrituaaleihin. Ajoitukset myös vahvistavat hypoteesia, jonka mukaan lapinrauniotradition varhaisvaiheisiin ei ole kuulunut esineiden eikä keramiikan laittaminen röykkiöihin. Ajoitusten vertailu tutkimusalueen aiempiin arkeologisiin ajoituksiin osoittaa, että lapinrauniot eivät ainakaan heti korvanneet maalauskallioita rituaalipaikkoina, vaan kalliomaalausten luona suoritettiin uhrirituaaleja vielä lapinrauniotradition omaksumisen jälkeen. Pienimuotoista kaskiviljelyä on harjoitettu alueella jo ennen lapinrauniorakentamisen omaksumista, mutta pyynti pysyi alueen pääelinkeinona ilmeisesti koko varhaismetallikauden. Varhaismetallikautiset asuinpaikat ovat alueella tyypillisesti leirimäisiä, mikä viittaa harvaan ja liikkuvaan asutukseen. Tutkimusalueen lapinrauniot ja tekstiilikeramiikkaa/Sär2-keramiikkaa sisältävät asuinpaikat ovat tässä tutkielmassa suoritettujen sijaintitutkimusten perusteella keskittyneet toistensa läheisyyteen, vaikka kaikkien lapinraunioiden läheisyydestä ei varhaismetallikautista asuinpaikkaa löydykään. Erityisen usein lapinraunioiden läheisyydessä näyttävät sijaitsevan asuinpaikat, joista on löydetty sekä tekstiilikeramiikkaa että Sär2-keramiikkaa. Tämä viittaa siihen, että lapinraunioiden luokse on palattu yhä uudelleen ja uudelleen. Ne ovat ilmeisesti toimineet rituaalisina kiinnekohtina liikkuvaa elämää viettäville yhteisöille. Roomalaiselle rautakaudelle (0-400 jaa.) ajoitetuista lapinraunioista on muualla Suomessa tyypillisesti löydetty metalliesineitä. Tutkimusalueen lapinrauniosta ei ole tehty yhtäkään metalliesinelöytöä. Tämän perusteella on mahdollista, että lapinrauniotradition myöhäisimpiä kehitysvaiheita ei ole alueella koskaan omaksuttu.

From a find to an ancient costume - reconstruction of archaeological textiles Costume tells who we are. It warms and protects us, but also tells about our identity: gender, age, family, social group, work, religion and ethnicity. Textile fabrication, use and trade have been an important part of human civilization for more than 10 000 years. There are plenty of archaeological textile findings, but they are small, fragmentary and their interpretation requires special skills. Finnish textile findings from the younger Iron Age have already been studied for more than hundred years. They have also been used as a base for several reconstructions called muinaispuku , ancient costume. Thesis surveys the ancient costume reconstruction done in Finland and discusses the objectives of the reconstruction projects. The earlier reconstruction projects are seen as a part of the national project of constructing a glorious past for Finnish nationality, and the part women took in this project. Many earlier reconstructions are designed to be festive costumes for wealthy ladies. In the 1980s and 1990s many new ancient costume reconstructions were made, differing from their predecessors at the pattern of the skirt. They were also done following the principles of making a scientific reconstruction more closely. At the same time historical re-enactment and living history as a hobby have raised in popularity, and the use of ancient costumes is widening from festive occasions to re-enactment purposes. A hypothesis of the textile craft methods used in younger Iron Age Finland is introduced. Archaeological findings from Finland and neighboring countries, ethnological knowledge of textile crafts and experimental archaeology have been used as a basis for this proposition. The yarn was spinned with a spindle, the fabrics woven on a warp-weighted loom and dyed with natural colors. Bronze spiral applications and complicated tablet-woven bands have possibly been done by specialist craftswomen or -men. The knowledge of the techniques and results of experimenting and experimental archaeology gives a possibility to review the success of existing ancient costume reconstructions as scientific reconstructions. Only one costume reconstruction project, the Kaarina costume fabricated in Kurala Kylämäki museum, has been done using as authentic methods as possible. The use of ancient craft methods is time-consuming and expensive. This fact can be seen as one research result itself for it demonstrates how valuable the ancient textiles have been also in their time of use. In the costume reconstruction work, the skill of a craftswoman and her knowledge of ancient working methods is strongly underlined. Textile research is seen as a process, where examination of original textiles and reconstruction experiments discuss with each other. Reconstruction projects can give a lot both to the research of Finnish younger Iron Age and the popularization of archaeological knowledge. The reconstruction is never finished, and also the earlier reconstructions should be reviewed in the light of new findings.

Tutkielma käsittelee Mulanin saaren pohjoispuolelle 1600-luvulla uponnutta niin sanottua Mulanin hylkyä. Tutkielmassa selvitetään hylkytutkimukselle asetetun tutkimuskysymyksen kehittymistä vedenalaisen kaivauksen edetessä. Lisäksi tutkimus arvioi sitä, miten löytöaineisto ja sen monitieteellinen jatkotutkimus tukee ja täydentää hylyn identifiointia. Tutkielmassa käsitellään hylyn löytöhistoriaa, josta arkistotiedot ovat suppeat. Urheilusukeltajien sattumalta löytämä hylky ja siinä näkyvillä olleet kirkonkellot saivat Museoviraston kiinnostuksen heräämään. Tutkimussukellus osoitti, että kysymyksessä on pitkälle tuhoutunut vanha puuhylky, jossa osoittautui olevan runsas löytöesineistö. Vuonna 1988 aloitetut Mulanin hylyn tutkimukset jatkuivat aina vuoteen 1996. Tutkimuksen päätavoite, eli hylyn identifiointi, osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi. Laivan tyyppiä ei tarkalleen kyetä määrittämään, mutta sen otaksutaan olevan pienehkö rannikkoalus, joka lähinnä muistuttaa lotjaa. Sen sijaan löytöaineistosta oli suuri apu laivan iän määrittämisessä. Tärkeimpänä löytöaineistona rahat täsmentävät laivan uponneen 1600-luvun alkupuolella. Dendrokronologinen tutkimus osoittaa laivassa käytetyn puuaineksen olevan Tukholman ympäristöstä, ja puut on kaadettu 1600-luvun alussa. Arvion mukaan rakennuspaikka on Suomen alueella jollakin kruunun varveista, joita oli useita etelärannikon alueella. Tämä tutkielma käsittelee Mulanin hylyn löytöaineistosta niitä esineitä, jotka kyettiin jatkotutkimuksella ajoittamaan 1600-luvun käyttöesineiksi ja tarvikkeiksi.