Browsing by discipline "Folklore Studies"

Työssä on lähestytty kalevalamittaista runoa laulamisen tapojen ja laulutilanteiden kautta. Inkeriläiseen laulukulttuuriin sisältyi mahdollisuus luoda viittaussuhteita genrejen, laulutilanteiden ja runojen välille myös esitystapoihin liittyvien piirteiden (sävelmät, laulutavat, tekstuaaliset rakenteet, tanssi tai muu fyysinen toiminta) kautta. Tämä on runonkeruiden teksteihin painottumisen vuoksi jäänyt hankalasti tarkasteltavissa olevaksi laulukulttuurin osaksi. Kuitenkaan runojen merkitykset laulajilleen ja kuulijoilleen eivät muotoutuneet pelkästään tekstuaalisten piirteiden pohjalta. Analyysin pääkohteena on Armas Launiksen vuonna 1906 Länsi-Inkerin Soikkolassa äänittämä vahalieriö- eli fonogrammikokoelma. Vallitsevat tieteelliset ja kansalliset ideologiat vaikuttivat teknisten innovaatioiden ja kerääjien henkilökohtaisten mieltymysten rinnalla siihen, minkälaisia kommunikoinnin tapoja perinteeksi laskettiin ja miten niitä pyrittiin tallentamaan. Paikkakunnan ja runonkeruun historian sekä Launiksen keruutoiminnan lähdekriittinen tarkastelu antaa välineitä myös kerääjien usein kontekstitiedottomien mainintojen tulkitsemiseen. Laulutapojen tarkastelussa pohjana on klassinen kalevalamitan teoria. Aineiston litteraatiossa on näkyviin merkitty inkeriläisen laulun olennaisia, mutta runonkeruutilanteissa ja runomitan analyyseissä useimmiten pois jääneitä tai jätettyjä piirteitä. Näkökulmaa onkin laajennettu etnopoeettisilla ja etnomusikologisilla malleilla, esimerkiksi laulun rytmi on otettu runomitan tulkinnassa huomioon. Laulutapojen kytkeminen laulutilanteisiin, runoihin, sävelmiin ja laulajien itsensä hahmottamiin sävel-kategorioihin liittää työn laajempiin esitystilanteita sekä muodon ja merkityksen välisiä yhteyksiä koskeviin keskusteluihin. Monet aineiston ensi kuulemalla mittavirheiltä vaikuttavat piirteet näyttäytyvät laulutapojen tarkemmassa analyysissä tietoisesti käytettyinä laulamisen tyylipiirteinä. Näiden käyttö muokkasi osaltaan runon laulutilanteessa saamaa rakennetta ja sävyä. Runojen laulaminen edellytti runomitan ja -aiheiden hallitsemisen lisäksi myös laulutapoihin liittyvien säännöstöjen taitamista. Laulutapojen, runojen, melodioiden ja laulutilanteiden välisestä verkostosta hahmottuu tässä tarkasteltujen häälaulujen suhteen merkityksellisiä yhteyksiä: runoa ei tietyssä tilanteessa laulettu millä hyvänsä melodialla vaikka ehdottomia tai ääneen lausuttuja sääntöjä ei olisikaan ollut. Aineiston häälaulujen joukosta on löydettävissä kaksi selkeää vaikkakaan ei poikkeuksetonta tiettyihin laulutilanteisiin ja runoaiheisiin liittynyttä melodiaryhmää. Selkeiden luokittelumallien sijasta aineisto tarjoaakin mahdollisuuksia ihmisten välisen kommunikaation hienovaraisten ja vaihtelevien keinojen tarkasteluun.

Tutkielmani tavoite on selvittää millainen suhde Suomessa asuvilla kurdeilla on omaan kansanperinteeseensä. Lisäksi valotetaan perinnesuhteiden taustaa, ja sitä millainen kurdien kansanperinne elää Suomessa. Metodologisesti ja epistemologisesti tukeudun tutkielmassa folkloristiseen muistitietotutkimukseen. Lainaan ajatuksia myös sosiaalipsykologian piirissä kehittyneestä laadullisesta asennetutkimuksesta. Taustalla vaikuttaa kansanperinteen ja nationalismien yhteyksien tutkimus – erityisesti teoriat kansanperinteiden käyttämisestä kansan embleemeinä. Edellä mainittujen ohella analyyttinen viitekehys rakentuu käsitteistä diasporinen tietoisuus; etninen identiteetti; identiteettimerkki ja identiteettityö sekä metafolklore. Nämä käsitteet tavoittavat sen, mitkä seikat sekä olosuhteet ja jaetut tulkinnat muokkaavat tutkittavien perinnesuhteita, ja miten. Tutkimusaineistona on käytetty kokoamaani väljästi strukturoituun teemahaastatteluun perustuvaa haastatteluaineistoa. Aineisto koostuu yksilö-, pari- ja perhehaastatteluista. Yhteensä haastattelunauhoja kertyi lähes 25 tuntia, mikä on litteroituna noin 400 liuskaa. Täydentävinä aineistoina on käytetty videoita kahdesta kurdikulttuuria esittelevästä tilaisuudesta sekä neljää populaaria tietoa kurdeista välittävää internetsivustoa. Repertoaari- ja teema-analyysin avulla luokittelemaani haastatteluaineistoa tulkitsen tutkielmassa kansanperinteeseen kohdistuvia asenteita ilmaisevia argumentteja jäljittävän lähiluennan kautta. Tutkimuksessa selvisi, että kansanperinteen ilmiöistä erityisesti kansantanssi, kurdivaatteet ja kulttuurinsisäinen huumori ovat identiteettimerkkejä, joiden kautta peilataan omaa suhdetta kurdiuteen ja selitetään kurdikulttuurin erityislaatua. Tutkielman tulokset vahvistavat, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita ja perinteenkannattajuutta muokkaavat yksityisellä tasolla äidinkielen taitotaso, maahantuloikä ja perheen harrastuneisuus kansanperinteeseen. Analyysissa kuitenkin avautuu myös se, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita muokkaa voimakkaasti tietoisuus kurdien diasporasta ja siihen johtaneista olosuhteista sekä niiden vaikutuksista omaan kulttuuriin ja kansanperinteeseen. Tämä kollektiivinen ja poliittinen ulottuvuus on erityisen merkityksellinen oman kansanperinteen tulkitsemisessa ulospäin. Kansanperinteeseen kohdistetaan voimakkaan positiivisia asenteita ja omaa kansanperinnettä arvostetaan kansallisena aarteena. Kansanperinteiden tulkitaan kertovan kansan historiasta ja luonteesta tavalla, joka haastaa virallisen kurdialueilla valtaapitävien valtioiden historiankirjoituksen ja monipuolistaa kuvaa Lähi-idän kulttuuripiiristä. Tämän arvostuksen kautta kansanperinne koetaan hedelmällisenä kansallisen itsetunnon lähteenä ja positiivisen kulttuurisen erottautumisen mahdollisuutena. Lisäksi kansanperinteeseen kohdistuu kuitenkin asenne, jossa tulkitaan kansanperinne katoavaksi tai vähintään katoamisvaarassa olevaksi aarteeksi. Tästä syntyy arvostavien asenteiden kanssa jännite, jossa katoamisen oletus tai pelko sävyttää ilmaistua arvostusta nostalgialla ja/ tai diasporan todellisuuden ja taustojen kritiikillä. Haastatteluaineistosta käy selville, ettei kansanperinteiden läsnäoloa omassa elämässä aina tiedosteta. Monet kansanperinteen ilmiöt ja tekstuaalisetkin sisällöt kuitenkin elävät Suomessa asuvien kurdien parissa yhä sekä kokoonnuttaessa juhlimaan että jokapäiväisessä arjessa.

Tutkimuksessa tarkastellaan Helsingille annettuja ympäristöesteettisiä merkityksiä ja käsityksiä muistitietoaineiston pohjalta. Miten kaupungin esteettisyys ilmenee sen asukkaille? Mitä ominaisuuksia pidetään kauniina ja mitä vähemmän miellyttävinä? Aineisto koostuu vuonna 2004 järjestetyn Helsinki Stadini -kirjoituskilpailun vastauksista. Tutkimusaineisto sisältää 51 vastaajan näkemyksiä Helsingin esteettisyydestä. Usein esteettisyys ilmenee kirjoituksissa adjektiivien, kuten kaunis tai ruma, sekä verbien, kuten rakastaa tai vihata, käytössä. Analysoin aineistoa nojaten ympäristöestetiikan teorioihin, joita ovat muun muassa moniaistisuus, kehystämättömyys ja asumiseen liittyvät huomiot. Lisäksi tutkimuksen viitekehyksenä toimii paikkatutkimuksen teoriat. Kokemukset ja muistot tekevät Helsingistä merkityksillä ladatun paikan. Siten ympäristön esteettinen tarkastelu on myös eräänlaista paikkasuhteen pohdintaa. Asukkaille esteettisesti tärkeitä ovat paikat, joihin kytkeytyy omakohtaisia kokemuksia eletystä elämästä. Lapsuudesta tutut maisemat ovat sulautuneet osaksi Helsingissä syntyneiden identiteettiä. Paikat toimivat muistin aktivoijina palauttaen mieleen asioita ja muistoja. Kaupunkiin muualta muuttaneet taas joutuvat sopeutumaan uuteen paikkakuntaan, uusiin traditioihin ja käytäntöihin. Paikkaan kiintyminen ja juurtuminen auttavat asukkaita näkemään kotikaupunkinsa olemuksen pintaa syvemmältä. Paikan todellinen kauneus ilmenee usein vasta tutustumisen ja perehtymisen kautta. Esteettisiä merkityksiä annetaan etenkin rakennetulle ympäristölle. Aihetta tarkastellaan varsinkin asumisen kannalta. Tunnetuista kaupunkikuvallisista kohteista Senaatintorin ympäristö ja Eteläsataman siluetti mereltä katsottuna saavat paljon mainintoja. Moni vastaaja kokee meren vahvasti esteettisenä. Se on kehollinen ja moniaistinen elementti, joka rauhoittaa keskellä kiireistä elämää. Lisäksi aineistosta nousee vahvasti esiin syntyperäisten helsinkiläisten nostalginen ja kaipaava suhtautuminen kotiseutuunsa. Puretut rakennukset edustavat monelle menetettyä maisemaa, jota ei saa takaisin. Kaupungin estetiikka näyttäytyy monien ulottuvuuksien kautta. Paikan kokemiseen vaikuttavat sen materiaaliset ominaisuudet sekä historialliset ja sosiaaliset ulottuvuudet. Lisäksi havainnoitsijan arvomaailmalla, kollektiivisilla käsityksillä, medialla ja muulla opitulla tiedolla on osansa kokemuksessa ja tavassa katsella kaupunkia. Asukkaan näkökulmasta kaupunki on arjen toimintaympäristö, jonka merkityksiä tulee tarkasteltua usein vasta arjesta poikkeavissa tilanteissa. Tällaisia ovat esimerkiksi lomamatkat tai uudelle paikkakunnalle muutto, mutta myös tietoinen asian pohdinta, josta kirjoituskilpailuun osallistuminen on oivallinen esimerkki. Ihminen kaipaa tuttuutta sekä turvallisuuden ja hyvänolon tunnetta elämäänsä. Asumisen perspektiivistä estetiikka ja etiikka ovat hyvin lähellä toisiaan: kauniina nähty paikka mielletään usein myös hyväksi paikaksi elää. Likaisuus, melu ja saasteet vähentävät paikan kauneutta ja aiheuttavat siten negatiivista suhtautumista paikkaa kohtaan.

Tutkielmassani lähestyn opiskelijoiden tekemää seksityötä tarkastellen siihen liittyvän salailun ulottuvuuksia subjektipositioiden kautta sekä analysoiden naiseuteen ja seksuaalisuuteen kytkeytynyttä myyttistä kuvastoa. Tavoitteenani on selvittää, miten seksityötä tekevät opiskelijat erittelevät siviilielämän ja seksityön positioita ja miten he suhteuttavat seksityötä yhteisön asenteisiin ja kulttuurisiin merkityksiin. Tämän yhteydessä selvitän stigman ja tabun merkityksiä aineistoni seksityöntekijöiden kokemuksissa. Kartoitan lisäksi seksityöhön liittyviä naiseuden ja seksuaalisuuden myyttisiä kuvastoja pohtien, millainen on myyttisen tiedon seksityöntekijä ja millaisena huonon naisen myytti näyttäytyy seksityön puitteissa. Tutkielmani kaksiosaisen aineiston ensimmäinen osa koostuu viidestä kevään 2015 aikana toteutetusta seksityötä tekevän opiskelijan puolistrukturoidusta haastattelusta. Toinen osa puolestaan sisältää seksityötä tekevien opiskelijoiden viisi blogia, joita on julkaistu aikavälillä 2012–2018. Tutkielmani teoriatausta on painottunut sekä seksityötutkimukseen että myyttitutkimukseen, joiden rinnalla sovellan myös seksuaalisuutta, naiseutta, stigmaa ja tabua käsitteleviä tutkimuksia. Tutkielmani metodipohja puolestaan on diskurssianalyysissa ja Mary Douglasin symboliantropologiassa. Seksityötä tutkiessa olen valottanut yhteisössä vallitsevia kulttuurisia merkityksiä ja yleistä (seksuaali-)asenneilmapiiriä. Kaikki seksin ja seksuaalisen toiminnan muodot eivät suinkaan ole tasavertaisia, vaikka seksuaaliasenteet ovatkin nykypäivänä entistä vapaamielisempiä. Seksityöhön ja seksityöntekijöihin suhtaudutaan monilta osin kielteisesti ja ennakkoluuloisesti ylläpitäen vahingollisia stereotypioita. Erityisesti seksityötä tekeviin äiteihin kohdistuu moraalisesti latautuneita odotuksia, eikä äitiyden ja seksityön nähdä sopivan saman kategorian sisälle. Samanlaisia mielikuvia koetaan kuuluvan käsityksiin opiskelijasta ja seksityöstä. Seksityöntekijät eivät kuitenkaan itse suurilta osin häpeä seksityötä tai koe sitä saastuttavana, vaan ongelma nähdään olevan yhteisön asenneilmapiirissä. Aineistossa ilmenee, miten uhriuden, tautisuuden ja rikollisuuden diskurssit määrittävät julkisessa keskustelussa esitettyjä kuvia seksityöntekijästä. Näitä diskursseja kuitenkin pyritään kyseenalaistamaan seksityöntekijöiden keskuudessa. Samalla kritisoidaan kaupallisen seksin toimijoiden näkemistä yhtenäisenä ja homogeenisenä joukkona. Analyysini perusteella seksityö on ilmiönä varsin moninainen, ja paikoitellen aineistoni seksityöntekijöillä on yhteistä lähinnä se, että jokainen heistä työskentelee opintojen ohella kaupallisen seksin alalla. Monin paikoin heille on yhteistä myös seksityön keskiluokkaisuus, työhön suhtautuminen siviilielämän ehdoilla ja halu estää seksityön tuleminen julki laajassa mittakaavassa. Salailulla ja stigmalla koetaan tässä mielessä olevan jatkumoa nykyhetken lisäksi myös tulevaisuudessa, jopa seksityön lopettamisen jälkeisessä ajassa. Ajallisten ulottuvuuksien lisäksi salailu ja stigma ulottuvat työminän alueelta siviilielämän puolelle, ja näitä eri positioita pyritäänkin pitämään erillään. Erityisesti äidin positio rajataan tiukasti erilleen seksityöpositiosta. Työminään sisältyy olennaisesti myös esittämisen ja esiintymisen ulottuvuuksia, jolloin asiakastilanteisiin kuuluu nautinnon ja läheisyyden esittäminen. Näistä piirteistä huolimatta seksityötä rinnastetaan ensisijaisesti muihin töihin, ei siviilielämän suhteisiin, jolloin työssä korostuu ammatillisuuden ja asiakaspalveluasenteen esiin tuominen. Tutkielmassani esitän naiseuden myyttisen kuvaston ilmenevän seksuaalista käyttäytymistä ja naiseuden kaksijakoisuutta koskevissa odotuksissa ja merkityksissä. Seksityöntekijöihinkin liitettävä huonon naisen kuvasto pitää sisällään käsityksiä sopimattomasta seksuaalisuudesta ja siveettömyydestä, jolloin seksityön alaisuuteen on vaikea mieltää kuvia tavoiteltavasta ja sopivasta naiseudesta ja seksuaalisuudesta. Myyttisen kuvaston tutkimisella on seksityön kohdalla yhteiskunnallista ja kulttuurista painoarvoa, sillä myyteillä on kulttuuristen merkitysten, arkipäivän käsitysten ja seksuaaliasenteiden kautta vaikutusta laajimmillaan jopa siihen, miten viranomaiset, poliittiset päättäjät ja laaja yleisö suhtautuvat seksityöhön ja seksityöntekijöihin.

Tutkimukseni lähtökohtana on ollut selvittää, mitä Kalevala merkitsee ihmisille tänä päivänä sekä miten sen nähdään kuuluvan suomalaisuuteen. Lisäksi tavoitteenani on ollut ymmärtää suomalaiseksi kokemista, mistä se koostuu ja miten suomalaisuutta ja kansallista identiteettiä sekä myös kulttuuriperintöä määritellään. Työni on kvalitatiivinen ja empiirinen haastattelututkimus ja tulkinnat pohjautuvat itse keräämääni haastatteluaineistoon. Työni teoreettisen pohjan luo kansallisesta identiteetistä ja suomalaisuudesta sekä kansanrunouden ja Kalevalan kansallistamisesta tehty tutkimus. Folkloristisella tutkimuksella Kalevasta on pitkät perinteet ja siinä oman työni kannalta keskeisiksi ovat muodostuneet tutkimukset Kalevalasta osana suomalaisen kansakunnan ja kansallisen identiteetin luomista. Kansallinen identiteetti on kontekstisidonnainen, olosuhteissa määrittyvä sosiaalinen konstruktio, jota tuotetaan puheena ja kertomuksina ja se on aina jollain tapaa kuviteltu, rakennettu ja tuotettu. Kansallisen identiteetin tuottamisen rakennusaineina ovat toimineet yhteisen historian, menneisyyden ja juurien luominen, yhteiset kokemukset, kansallisen omalaatuisuuden korostaminen sekä jatkuvuuden luominen näiden välille. Kansallisesti ja kulttuurisesti hyväksyttyjen rakennusaineiden avulla saadaan aikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisön jäsenten välille. Kansallisen identiteetin omaksuminen edellyttää siten tiettyjen kulttuuristen traditioiden käyttöönottoa. Kalevalaa voidaan tulkita niin ideologisena myyttinä kansallisvaltion Suomen kuin kansallisen korkeakulttuurimme synnystä. Kansalliseepoksemme arvo on usein symbolinen eikä omakohtaisesta lukukokemuksesta kumpuava. Kalevalan suomalaistavan tulkinnan avulla on eepoksesta luettavissa suomalaisten alkuperästä ja historiasta ja suomalaisille tärkeistä arvoista. Kansanrunous on toiminut välineenä rekonstruoida Suomen suomenkielisen väestön historiaa ja esihistoriaa ja näin sille on annettu kansallisen muinaisuuden arvo. Aineistoni perusteella kansallisuus ja kansallinen identiteetti ovat osa itsemäärittelyä, kanssaihmisten määrittelyä, kansallisen yhteisön määrittelyä kuin myös ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin ja koko elinpiirin määrittelyä. Keskusteluissa kulttuuriperintö määrittyy tarinoina, joissa on viisauksia ja opetuksia ja ne kulkevat sellaisten ihmisten välillä, joilla on tarpeeksi yhteistä keskenään. Kulttuuriperintö on myös tärkeä osa identiteettiä; se kertoo omista juurista ja sisältää sukupolvilta toisille siirtynyttä tärkeää tietoa, joita omaan arvomaailmaansa peilaamalla, voi rakentaa itselleen identiteettiä. Tutkimukseni mukaan Kalevalaa pidetään kertomuksena suomalaisuudesta ja se on kansallinen myytti. Kalevalaa pidetään suomalaisena kansanperinteenä, joka koostuu tarinoista ja runoista ja joita on kerrottu ja laulettu sukupolvelta toiselle. Kalevala kuvastavaa myös suomalaisuutta; sillä selitään suomalaisten omaperäisyyttä sekä siihen verrataan halutessa korostaa tiettyjä suomalaisia piirteitä. Kalevalasta halutaan siten yhä ammentaa suomalaisuuden symboleja.

Työssä tarkastellaan siirtokarjalaisten kertomuksia toisen maailmansodan aikaisista evakkomatkoista. Tutkimuksessa analysoidaan kertomuksissa esitettyjä kuvauksia kodista, kodin menetyksestä ja kotiin paluusta. Myös kotoisuuden, kodittomuuden, sopeutumisen ja ryhmään kuulumisen teemoja käsitellään. Työn aineistona ovat vuonna 2004 järjestetyn Lasten evakkomatkat -keruun kirjoitukset. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on muistitietotutkimus ja käsitys diskurssin ja tekstien intertekstuaalisuudesta. Muistitietotutkimus yhdistettynä intertekstuaaliseen lukutapaan mahdollistaa kertomusten tarkastelun yksilöille merkittävänä kerrontana, joka on kuitenkin kiinteässä suhteessa ympäröivään kulttuuriin ja sen kertomisen konventioihin. Viisiportainen tutkimusmenetelmä, jonka avulla aineistoa on luettu, on kehittynyt vuorovaikutteisesti aineiston valikoinnin kanssa ja tutkimus etenee noudatellen evakkomatkakertomuksissa esitettyjen tarinoiden kertomusskeemaa ja kronologiaa. Analyysin perusteella on havaittavissa kolme keskeistä tekstimaailmaa, joiden kanssa evakkomatkakertomukset keskustelevat intertekstuaalisesti. Nämä kolme diskurssia ovat kristillinen, karjalaisten yhteisön ja poliittinen diskurssi. Kristillinen diskurssi näyttäytyy evakkomatkakertomuksissa etenkin paratiisi- ja syntiinlankeemusmyyttien ja Jeesuksen elämänvaiheita käsittelevien tarinoiden kautta. Karjalaisten yhteisön piirissä tuotettu pitäjäkirjallisuus, sukututkimukset, perinneharrastukset, muistelukerronta ja kaunokirjallisuus ovat myös evakkomatkakertomusten tuottamisen taustalla. Sekä kristillinen että karjalaisten yhteisön diskurssi voidaan myös tulkita Karjalan menetykseen ja sen nykyiseen asemaan liittyvän ideologisen ja poliittisen keskustelun ilmentyminä. Evakkomatkakertomuksissa rakennetaan kertomusta menneisyydestä yhteisöllisten ja intertekstuaalisten suhteiden kautta ilmentäen samalla kuitenkin henkilökohtaista kokemusta maailmasta. Omaan muistoon ja kertomukseen sisältyy vuorovaikutteinen suhde ajassa eteen- ja taaksepäin ulottuvan yhteisön kanssa. Kertojat myös liikkuvat kielellisten keinojen avulla kertomuksen maailman eri aikatasoilla ja luovat ajallista jatkumoa menneen, nykyisen ja tulevan välillä. Henkilökohtainen historia saa merkityksensä suhteessa aiempiin tarinoihin ja jäsennyksiin, jotka myös tulevat tässä prosessissa uudelleen tulkituiksi ja arvioiduiksi. Siirtokarjalainen kulttuuri on intertekstuaalisen kulttuurin muodostuksen prosessin ilmentymä: se on jotain aivan uutta, joka on muodostunut entistä koskevien käsitysten, muistojen ja tarinoiden kanssa vuorovaikutuksessa.

Tiedekunta – Fakultet – Faculty Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma – Utbildningsprogram – Degree Programme Kulttuurien osasto Opintosuunta – Studieinriktning – Study Track Folkloristiikka Tekijä – Författare – Author Ekman Erja Työn nimi – Arbetets titel – Title Kunnon työehdot maistuvat paremmalta Vuoden 2010 elintarvikealan lakon tulkintaa mediassa olleiden uutiskuvien pohjalta Työn laji – Arbetets art – Level Pro gradu -tutkielma Aika – Datum – Month and year 10.11.2020 Sivumäärä– Sidoantal – Number of pages 72 s Tiivistelmä – Referat – Abstract Tutkimuksen lähtökohtana on mediapalvelu Cisionin keräämä, valmis kuvallinen aineisto, joka koostuu vuoden 2010 elintarvikelakosta julkaistuista uutiskuvista. Laajasta aineistosta valitsin tutkimukseen analysoitavaksi 42 kuvaa. Tutkielmassani tarkastellaan elintarvikealan työehtosopimusneuvottelujen kulkua ja siitä seuranneita lakkoja mediassa julkaistujen kuvien kautta. Tavoitteenani oli selvittää, millaisia sosiaalisia representaatioita kuvissa rakennetaan ja millaiseksi elintarviketyöläisten julkinen identiteetti niistä muodostuu. Tutkimus sijoittuu kulttuurintutkimuksen ja mediatutkimuksen välimaastoon. Toteutin tutkimuksen käyttämällä viitekehyksenä Serge Moscovicin kehittämää sosiaalisten representaatioiden teoriaa, jossa yksilö ja yhteiskunta nähdään yhteen kietoutuneena. Käsityksemme yhteiskunnasta muodostuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa ja kommunikaatioissa muiden kanssa. Representaatiot eivät ole koskaan pysyviä, vaan ne muuttuvat ja saavat erilaisia merkityksiä eri aikoina ja eri paikoissa. (Moscovici 2000: 76.) Sosiaalisia representaatioita tutkittaessa on lisäksi huomioitava, että media ei heijasta todellisuutta sellaisena kuin se on, vaan rakentaa todellisuutta omista lähtökohdistaan. Uutiskuvien avulla voidaan tuottaa erilaisia mielikuvia maailmasta ja vaikuttaa lukijaan. Tutkimukseni kannalta tärkeimpiä teoriatyökaluja olivat ankkuroinnin, objektivoinnin ja naturalisoinnin avulla vieraiden asioiden muuttaminen tutuiksi sekä representaatioiden dialogista luonnetta painottava kantateema. Elintarviketyöläisistä syntyneissä representaatioissa nähdään naisvaltainen teollisuuden ala. Mielikuva lakkolaisesta äitinä, joka tekee muiden äitien ruoat ja työskentelee tehtaassa pienellä palkalla, sai suuren yleisön suhtautumaan elintarvikelakkoon varovaisen myönteisesti. Työntekijöiden vaatimuksia kohtuullisesta palkasta ja säällisistä työajoita pidettiin oikeutettuina. Lisäksi tutkimustuloksena aineistosta nousi julkisuusvaikuttaminen. Nykyinen tiedonvälitys antaa paremmat mahdollisuudet järjestöille tuoda omaa näkemystään julkisuuteen kuin koskaan aiemmin. Sitä kautta ne voivat vaikuttaa siihen, millä tavalla niiden julkisuuskuvaa tuotetaan mediassa ja muussa julkisessa keskustelussa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Elintarviketyöntekijä, sosiaalinen representaatio, kantateema, lakko, media Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Helsingin yliopisto, Ethesis-tietokanta Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information

Pro gradu -työssäni käsittelen nuorten aikuisten kokemuksia heidän lävistyksistään ja heidän niille antamiaan identiteettiliitännäisiä merkityksiä. Samalla tarkastelen modernia lävistysskeneä nykyaikaisena perinneyhteisönä ja analysoin sitä tapaa jolla lävistysten suosion kasvu viime vuosikymmenellä on vaikuttanut ihmisten asenteisiin. Työn alussa avaan modernin lävistyskulttuurin historiaa ja käsittelen lävistysten tutkimista kulttuurintutkimuksen näkökulmasta, tarjoten poikkitieteellisiä näkökulmia. Tutkimuksen keskeisiä käsitteitä ovat identiteetti ja kokemuksellisuus. Tutkimuksen teoreettisen viitekehyksen muodostavat Mary Douglasin symbolisen lian käsite, Judith Butlerin performatiivinen sukupuoliteoria ja Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologia. Aineistonkeruumenetelmänä olen soveltanut puolistrukturoitua teemahaastattelua. Aineisto koostuu seitsemästä haastattelusta, joita analysoin diskurssianalyysin keinoin. Omasta lävistyshistoriastani johtuen mukana kulkee myös autoetnografinen tutkijanäkökulma. Työn analyysiluku jakautuu kuuteen osioon. Alussa käyn läpi haastateltavien lävistyshistoriaa ja ensilävistyksiin liittyneitä merkityksiä sekä sitä millä tavalla nuo merkitykset vertautuvat nykyisiin. Seuraavaksi käsittelen erilaisia lävistyksiin liittyviä henkilökohtaisia merkityksiä ja analysoin sitä, voidaanko lävistettyjen henkilöiden kesken puhua yhteisestä lävistetystä identiteetistä. Tutkin lävistysten tärkeyttä osana ruumiillista kokemusta ja lävistyksen aitouden merkitystä autenttisen identiteettipresentaation kannalta. Ikää ja ammattilaisuutta käsittelevässä osiossa pohdin sitä miten aikuinen lävistetty vastaanotetaan työ- tai opiskelupaikalla. Lopuksi analysoin lävistysten poisoton herättämiä ajatuksia sekä sitä, millä tavalla haastateltavat näkevät oman lävistetyn tulevaisuutensa. Tutkimuksessa näkyi selvästi, että lävistysten koettiin ilmiönä valtavirtaistuneen, mikä on puolestaan vaikuttanut ihmisten ja työnantajien asenteisiin positiivisella tavalla. Etenkin menneisyydessä monet haasteltavat olivat kohdanneet lävistyksiin liittyvää negatiivissävyistä kommentointia, joka on tulkittavissa Douglasin teoriaa soveltavalla tavalla. Osittain tästä johtuen varhaisemmissa lävistyksissä nähtiin enemmän kapinaa, jonka ei kuitenkaan koettu täysin kadonneen. Nykyään lävistyksiä pidettiin tärkeänä, usein korvaamattomana osana omaa minuutta ja ruumiinkuvaa. Korujen merkityksissä korostuivat viehätys lävistettyyn estetiikkaan, oman identiteetin aito julkituominen ja oman kehon haltuunotto. Lävistyksillä on voitu vastustaa sukupuolittuneita ulkonäkönormeja, minkä tulkitsen mukailevan Butlerin käsitystä sukupuolellisen toisintoistamisen mahdollisuudesta. Haastateltavat näkivät lävistykset osana elämäänsä pitkälle tulevaisuuteen. Lävistyksistä on toistaiseksi olemassa melko vähän akateemista tutkimusta, minkä lisäksi lävistysten ottaminen liitetään usein edelleen teini-ikään liittyväksi vaiheeksi. Tutkimukseni avaa lävistysten merkityksiä nimenomaan aikuisten lävistettyjen näkökulmasta identiteetin, kokemuksen ja kehollisuuden kautta, reflektoiden samalla ilmiön ja sitä kautta lävistysyhteisön kokemaa muutosta.

Tässä pro gradussa tutkitaan Helsinkiin muualta Suomesta muuttaneiden nuorten aikuisten kertomuksia paikkasuhteen rakentumisen näkökulmasta. Opinnäytteen tutkimusaineisto muodostuu Helsinki – Stadini -kirjoituskilpailuun lähetetyistä, 19–39-vuotiaiden kirjoittajien omaelämäkerrallisista kertomuksista, joita on yhteensä 17 kappaletta. Kirjoituskilpailu oli käynnissä 12.6.–15.10.2004 välisenä aikana, ja sen järjestäjinä toimivat Stadin Slangi ry., Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS), Svenska litteratursällskapets Språkarkiv, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, Helsingin kaupunginmuseo, Kallio-lehti ja Töölöläinen. Aineisto on arkistoitu SKS:n kansanrunousarkistoon. Tutkimuksen tavoitteena on tuottaa makrotasoon keskittyneen maassamuuton tutkimusperinteen rinnalle tietoa Helsinkiin muualta Suomesta muuttamisesta subjektiivisten merkitysten ja ennen kaikkea muistelun ja kerronnan perspektiivistä. Tutkielman ytimessä ovat maassamuuttajien kertomuksissa ja kerronnassa rakentuvat paikkasuhteet. Teemaa lähestytään narratiivisen tutkimuksen näkökulmasta, ja tutkimusmenetelminä käytetään positiointianalyysia sekä lähilukua. Tutkimuksessa kysytään, millaisia suhteita Helsinkiin kirjoittajat kertomuksissaan rakentavat ja miten paikkasuhteen muutokset ilmenevät kertomuksissa. Kysymyksiin vastaamiseksi tarkastellaan positioita ja toimijuuksia, joita kirjoittajat antavat itselleen ja muille kertomuksen henkilöille niin kertomusmaailman kuin kerronnankin tasolla, sekä kirjoituksissa käytettyjä kerronnan tehokeinoja ja fokalisointeja. Tarkastelun kohteena ovat neljä kertomuksissa toistuvaa pääaikajaksoa: lapsuus, nuoruus, muutto ja alkuajat Helsingissä sekä kirjoitushetki. Kirjoittajien positiot ja toimijuudet ja sitä myötä myös paikkasuhde muuntuvat ja saavat erilaisia painotuksia eri jaksoissa. Aineiston kokonaistasoa tarkasteltaessa esille nousee kaksi oleellista seikkaa. Ensinnäkin Helsinki-suhteen kannalta kokemus mahdollisuudesta toimia aktiivisesti ja omaehtoisesti on erityisen keskeinen. Helsingille annetaan toistuvasti positiivisia merkityksiä jaksoissa, joissa kerrotun minän toimijuus on vahvaa tai vahvistuu. Vastaavasti Helsinki saa negatiivisia merkityksiä jaksoissa, joissa kerrotun minän toimijuus heikkenee. Se, koetaanko kaupungin hankaloittavan vai edistävän elämistä omien tavoitteiden kannalta mielekkäästi ja tunnetaanko se vapaaehtoisuuden vai pakon määrittämäksi ympäristöksi, on Helsinki-suhteen kannalta oleellista. Toiseksi, aineistosta on erotettavissa kolme kerrontatapaa, eläytyvä, refleksiivinen ja etäistävä, joita määrittävät tietyt, toistuvat fokalisointia ja kerronnan tehokeinoja koskevat piirteet. Kerrontatapojen jäsennys tuo esille kirjoittajien erilaisten kerronnallisten tavoitteiden ja mieltymysten kirjon. Helsingistä kertomisessa voikin olla vaihdellen kysymys niin menneeseen eläytymisestä, sen käsittelemisestä ja mielekkäiden tulkintojen etsimisestä kuin argumentoinnistakin.

Käsittelen tutkielmassani sitä, millaiseksi piirtyy mielikuva verensulkijoista 1960-luvulla kirjoitetuissa kuvauksissa sekä sitä, millaisia verensulkijan kehollisuuteen liitettyjä merkityksiä kuvauksista on luettavissa. Tutkimuskysymykset ovat osa laajempaa tutkimustehtävää: millaista tietoa näitä kuvauksia tulkitsemalla voidaan saada kehollisuudesta? Sijoitan tutkielmani aiheen maagisen ajattelun kontekstiin. Lähestyn mielikuvaa kulttuurisena tietona. Myös työni toisen keskeisen käsitteen, ruumiinkuvan, määrittelen sen kulttuurisen merkityksen kautta. Tarkoitan ruumiinkuvalla jaettua käsitystä siitä, mistä ihmiskeho koostuu ja millaisena sen vaikutuspiiri nähdään. Hyödynnän kehollisuuden käsitettä tarkoittaen sillä kulttuurisesti rakennettua ja rakentuvaa konstruktiota siitä, millainen ihmiskeho on. Työni teoreettinen viitekehys muodostuu mielikuvan, kehollisuuden ja ruumiinkuvan ympärillä käydyn keskustelun lisäksi avoimen ruumiinkuvan mallista, jota hyödynnän tutkiessani verensulkijan kehollisuudelle annettuja merkityksiä. Avoimella ruumiinkuvalla tarkoitetaan maagiselle ajattelulle tyypillistä skeemaa, jonka mukaan ihmiskehon rajojen koetaan olevan mahdollista avautua ympäröivälle maailmalle, jolloin dynamistisesti vaikuttavat voimat voivat kulkea kehon ulkopuollta sen sisäpuolelle ja toisin pain. Aineistona käytän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perinteen ja nykykulttuurin arkistoon tallennettuja tekstejä, jotka on lähetetty arkistoon vastauksena Kansantieto-lehdessä vuonna 1962 julkaistuun kyselyyn “Kuvauksia verensulkijoista”. Aineisto koostuu 233 vastauksesta yhteensä 56 vastaajalta. Käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia tarkastellessani sitä, millaiseksi muodostuu mielikuva verensulkijasta. Verensulkijan kehollisuuteen liitettyjä merkityksiä tutkiessani puolestaan hyödynnän avoimen ruumiinkuvan malliin nojaavaa teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Osoitan työssäni, että aineisto sisältää useita toistuvia piirteitä, jotka muodostavat jaetun mielikuvan verensulkijasta. Kulttuurisesti jaettuun mielikuvaan sisältyvät piirteet toistuvat vaihdellen eri ihmisten kirjoittamissa kuvauksissa, ja näin ollen mielikuva muotoutuu verkostomaiseksi kokonaisuudeksi. Keskeisimpiä piirteitä mielikuvassa ovat se, että verensulkijalta edellytetään voimakasluontoisuutta sekä se, että verenseisautusta määrittelevät erityiset säännöt. Suhtautuminen verensulkijaan on useimminen luottamuksellista. Verenvuodon tyrehdyttäminen esimerkiksi katseen, kosketuksen tai syljen avulla viittaa käsitykseen projisoitavasta luonnosta: verensulkija vaikuttaa konkreettisesti parannettavan kehoon luontonsa kautta. Tiedon tuottaminen menneisyydessä vallinneista maailmankuvallisista käsityksistä auttaa ymmärtämään nykyhetkessä vallitsevia, usein kyseenalaistamattomia kulttuurisia konstruktioita, esimerkiksi käsitystä ihmisruumiista ja sen toiminnan ulottuvuuksista. Keskittymällä analyysissa vernsulkijan kehollisuuteen liitettyihin piirteisiin osoitan, että verensulkijoita koskevien kuvausten kautta on nähtävissä ruumiinkuvan avoimuutta edellyttäviä käsityksiä.