Browsing by discipline "Latin Language and Roman Literature"

Alkuin oli northumbrialainen kristitty oppinut ja opettaja, joka vaikutti Kaarle Suuren hovissa 700-luvun jälkipuoliskolla ja jolla oli suuri rooli niin sanotussa karolingisessa renessanssissa. Alkuin oli myös monipuolinen kirjailija, ja häneltä on muun muassa säilynyt yli 300 kirjettä. Työni käsittelee Alkuinin tietyntyyppisiä kirjeitä aikansa kuninkaallisille. Kirjeissä hän tyypillisesti kehottaa kuninkaallisia noudattamaan Jumalan tahtoa ja ohjaa heitä kristillisiin hyveisiin. Alkuin itse kutsui näitä kirjeitä termillä exhortatoriae litterae. Analysoin työssäni yksityiskohtaisesti viisi eri Alkuinin kirjettä kuninkaallisille, ja niiden ja muutaman muun samantyyppisen kirjeen analyysin pohjalta esittelen kirjeiden tyypillisimmät rakenteelliset, kielelliset ja temaattiset piirteet. Pohdin myös Jumalan ja Raamatun isoa roolia kirjeissä. Kirjeiden rakennetta arvioidessa on oleellisena apuna keskiaikainen kirjeenkirjoittamisen taidon teoria (ars dictandi). Kielellisissä piirteissä ovat keskeisiä käsitteet klassinen latina, myöhäislatina ja kristillinen latina, vaikka ne eivät olekaan yksiselitteisiä. Alkuinin exhortatoriae-kirjeet kuninkaallisille kuuluvat selkeästi omaan kirjetyyppiinsä, ja ne ovat rakenteeltaan erittäin kaavamaisia ja säännönmukaisia. Kirjeet on yleisesti varsin helppo jakaa eri osiin: ne sisältävät selkeät aloitus- ja lopetusosuudet sekä kerronta- ja pyyntöosuudet. Oletettavasti myös Alkuin itse tarkoitti kirjeensä osittain mallikirjeiksi muille. Virke- ja lauserakenteet toistuvat kirjeissä samanlaisina. Päälauseen predikaattina on erittäin usein imperatiivi tai verbi konjunktiivissa (tahtomuslause). Sivulauseista yleisiä ovat finaalilause joko quatenus- tai ut-konjunktiolla ja kausaalilause quia-konjunktiolla. Alkuinille erityisen tyypillinen virkerakenne on imperatiivi- tai tahtomuslauseen (kehotus) ja finaalilauseen yhdistelmä. Ablativus absolutus on yleinen ainoastaan sitaattien yhteydessä ja vakiofraaseissa. Partisiipeista ainoastaan partisiipin preesens on yleinen, ja se onkin kirjeissä hyvin monipuolisessa käytössä. Tyylikeinoista Alkuinilla erittäin yleisiä ovat allitteraatio, hyperbaton ja riimit, joita kaikkia löytyy lähes joka virkkeestä. Alkuin suosii kirjeissään sanoja, joissa on selvä kristillinen sävy, vaikka ne ovatkin lähes kaikki jo antiikin aikana tunnettuja sanoja. Aivan erityisen yleinen tällainen sana ja käsite on misericordia, jota Alkuin käyttää sekä kirjoittaessaan Jumalan armosta että pyytäessään kuninkaalta armollisuutta. Misericordia esiintyy hyvin usein samassa yhteydessä sanan iustitia kanssa. Selkeistä myöhäislatinan sanoista Alkuin käyttää erittäin paljon verbiä exaltare. Yleisesti Alkuinin latinan kieli on varsin yksinkertaista ja selkeää, ja hän suosii pääosin lyhyitä virkkeitä. Syntaksiltaan Alkuinin kieli on melko vahvasti klassisen latinan normeihin perustuvaa, mutta siitä löytyy kuitenkin toisinaan myös myöhäislatinalle tyypillisiä piirteitä, kuten esimerkiksi että-lause quod-konjunktiolla, vaikka accusativus cum infinitivo -lauseenvastike onkin hänellä yleisempi. Näyttää kuitenkin siltä, että Alkuin vaihteli jonkin verran tyyliään kirjeen vastaanottajan mukaan. Kaiken kaikkiaan Alkuinin latinaa voi kuvata määritteellä ’kristillinen latina’ etenkin hänen suosimiensa sanojen ja hänen tekstiensä kristillisen sisällön vuoksi. Alkuinin exhortatoriae-kirjeissä on selkeitä toistuvia teemoja. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset vastakohdat, ja Alkuinin kirjeiden maailmankuva onkin hyvin dualistinen. Kirjeet sisältävät myös paljon erilaisia neuvoja, kehotuksia ja varoituksia, kuten esimerkiksi kehotus raittiuteen. Lisäksi Alkuin pyytää usein kuninkaallista seuraamaan tämän vanhemman ja/tai edeltäjän esimerkkiä tai vastaavasti karttamaan sitä. Jumala/Jeesus ja Raamattu ovat Alkuinin kirjeissä erittäin suuressa roolissa. Alkuin esimerkiksi katsoo, että Jumala oli suonut kuninkaalle tämän valtakunnan, joten kuninkaan on noudatettava Jumalan tahtoa ja toimittava moraalisesti oikein, jotta Jumala suojelisi tätä. Tähän yhteyteen usein myös kuuluu edellä mainittu imperatiivi- tai tahtomuslauseen ja finaalilauseen yhdistelmä. Alkuin siteeraa Raamattua tai viittaa siihen jatkuvasti perustellessaan kehotuksiaan. Usein hän ei kuitenkaan näytä siteeraavan Raamattua sanasta sanaan, ja toisinaan hän jopa näyttää yhdistelevän eri sitaatteja.

Tutkin Aulus Cornelius Celsuksen De Medicina teoksen anatomian ja sairauksien nimistöä. Otan selvää, onko anatomiassa eroavaisuuksia., kuuluvatko teoksen anatomiset ja sairauksien nimet nykyiseen lääketieteelliseen, italian, ranskan ja englannin sanastoon. Sanat ovat muuttuneet eri kielissä kielen oman äänneasun mukaan. Kun kielestä löytyy samankaltainen substantiivi tai adjektiivi, olen ottanut ne mukaan aineistooni. Joidenkin sanojen merkitys on muuttunut. Useimmiten kuitenkin merkitys on edelleen sama? Voiko nimien perusteella päätellä, mitkä sairaudet olivat yleisiä. Eräiden sairauksien nimien monilukuisuus voi olla viite, siitä että näitä vastaavat tauditkin olivat yleisiä. Anatomisia nimiä olen saanut aineistooni 177 kappaletta. Nimi on edelleen sama anatomisessa noin 75, italialaisessa ja ranskalaisessa noin 66 ja englantilaisessa sanastossa noin 52 prosentilla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta merkitys on säilynyt samana. Sairauksien lääketieteellinen termi on sama 60,3 italialainen 57,4 ranskalainen ja englantilainen 52,9 prosentilla. Sairauksien nimien osuus on selvästi pienempi lääketieteellisessä ja ranskalaisessa, italialaisessa jonkin verran ja englantilaisessa sanastossa lähes sama kuin anatomisessa sanastossa. Celsus muodostaa latinalaisen sairauden nimen translitteraatiolla vastaavasta kreikkalaisesta sanasta yli 80 %:sti. Celsuksen ansiota on se että, molemmat kreikka ja latina kuuluvat lääketieteelliseen sanastoon.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan roomalaisen kirjailijan, Gaius Plinius Secunduksen (Plinius vanhempi), kirjoittamaa 37-osaista ensyklopediaa nimeltä Naturalis Historia. Tutkielman materiaalina on käytetty teoksen toista kirjaa, joka käsittelee kosmologiaa ja maailmankaikkeutta, ja sieltä on poimittu runsaasti esimerkkitekstejä. Tekstit käsittelevät maailmaa yleisesti, auringon- ja kuunpimennyksiä, tuulia, maanjäristyksiä, tuliperäisiä alueita, tulia ja niihin liittyviä välillisiä ilmiöitä. Jokaisen luonnonilmiön kohdalla on myös selvitetty, minkälaisia antiikin ajan enteitä ja uskomuksia niihin liittyy. Tutkielman tavoitteena on selvittää Plinius vanhemman käsityksiä maasta, maapallosta, sen muodosta ja sijainnista universumissa. Tavoitteena on myös analysoida, minkälaisina tapahtumina Plinius vanhempi tulkitsee erilaiset luonnonilmiöt ja millä argumenteilla hän kuvailee näiden ilmiöitten syntymistä. Tutkielmassa sivutaan myös käsitteitä “jumaluus” ja “äitimaa”, ja näiden ihmisille tarjoamia hyötyjä ja haittoja. Moraalifilosifan kannalta on otettu mukaan käsitteet avaritia ja luxuria, joiden osalta Plinius arvioi kriittisesti ihmiskuntaa ja sen toimintaa. Pliniukselta valitun tutkimusmateriaalin perusteella on tehty joitain yleistyksiä. Auringon ja kuun toiminnat maapallon eri ilmiöitä ohjaavina voimina on kiistatonta Pliniuksen antamien esimerkkien perusteella. Naturalis Historian kansantajuinen esittämistapansa vähentää luonnonilmiöihin liittyvää taikauskoa, ja syntyvien enteiden tulkinta ei aina pääty siihen, että enteet olisivat pahoja. Käsitteiden avaritia ja luxuria pohdinta luovat terveen moraalisen käsityksen ihmiskunnan omasta toiminnasta luontoäidin ihmisille tarjoamista lahjoista. Plinius tulkitsee maailman koostuvan kahdesta päätekijästä, jotka ovat terra ja caelum. Näihin sisältyvät käsitteet luonto ja jumala. Kyse on näiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja tasapainosta. Vuorovedet ovat kuun aikaansaamia ilmiöitä, jotka yhdessä auringon ja kuun kanssa luovat maailmaan aikasidonnaisen ja säännöllisen kiertokulun. Käsitys maailmasta suljettuna tilana tulee esiin maanjäristysten ja tuulien kohdalla, mutta Pliniuksen tietämättömyys luonnonilmiöiden todellisista syntymekanismeista on silmiinpistävää. Tuliperäisyyden ja tulet Plinius liittää antiikin ajan uskonnollisen mailman kanssa ja tulkitsee oman aikansa tietämyksen perusteella kyse olevan kyseessä joko jumalan vihan tai ihmisen ahneudellaan luonnolle aiheuttaman epätasapainon.

Tämän tutkielman aiheena on koirat Rooman valtakunnassa. Tavoitteenani on muodostaa kokonaiskäsitys siitä, miksi roomalaisilla oli koiria ja millainen suhde roomalaisilla oli koiriin. Koiria on tutkittu luonnonhistoriallisesta näkökulmasta ja osana antiikin metsästämistä. On olemassa tutkimusta koirien esittelemisestä amfiteattereilla sekä triumfeissa. Koirien haudoista, hautapiirtokirjoituksista ja nimistä on tehty tutkimusta. Tavoitteenani on yhdistää usein aiemmassa tutkimuksessa erillisenä tarkastellut näkökulmat. Tutkimusaineistoni käsittää pääasiassa kirjallisuutta ja joukon piirtokirjoituksia, joita on yhteensä 16 kappaletta. Kirjallisuuslähteiden kartoittamisessa olen hyödyntänyt Thesaurus Linguae Latinae -teosta, käyttäen hakusanaa ’canis’. Tämän menetelmän etu on, että se paljastaa maininnat koirista hyvin monen tyyppisissä konteksteissa. Käsitteet ”Rooma” ja ”roomalainen” ovat tutkielmassa väljiä materiaalin fragmentaarisuuden vuoksi. Varsinaisesti koiriin ja niiden hyödyntämiseen paneutuvia kirjailijoita ovat Varro, Columella, Plinius, Nemesianus ja Grattius. Tämän kirjallisuuden lisäksi haluan tuoda esiin muissa kirjallisuudenlajeissa esiintyviä mainintoja koirista mahdollisimman kattavan esityksen muodostamiseksi. Hautapiirtokirjoitukset eroavat kirjallisuusaineistosta henkilökohtaisuudellaan ja niistä ilmenee erityisen hyvin tunneside koiraan. Johtopäätökseni on, että roomalaisten keskeisimpiä syitä koirien pitämiseen oli niiden käyttäminen metsästämisen apuna, paimenkoirina sekä vartiointitehtävissä. Lisäksi roomalaisilla oli koiria lemmikkeinä. Kysymys roomalaisten käyttämistä sotakoirista on sen sijaan kiistanalainen. Tutkimukseni osoittaa, että antiikin koirat olivat kiintyneitä ihmisiin ja ihmiset koiriin. Kiintymys ilmenee koirien nimeämisenä, jolla oli hyötyfunktion lisäksi eläintä yksilöivä merkitys. Hautaaminen, joskus myös yhdessä ihmisen kanssa, ja koirille laaditut hautapiirtokirjoitukset kuvastavat ihmisen ja koiran läheistä suhdetta sekä tuskaa koiran poismenosta. Tutkimuksen perusteella totean, että koirat esiintyvät uskollisina kumppaneina niin tarinoissa, asiaproosassa kuin hautapiirtokirjoituksissa. Osa koirista eli kadulla, mutta koira saattoi kohota hierarkiassa myös korkealle osana yläluokan elämää joko lemmikkinä tai metsästyskoirana. Aineistossa tulee selkeästi näkyviin, ettei vieraaseen koiraan ei ollut välttämättä luottaminen. Tutkimukseni osoittaa, että roomalaisen suhtautumiseen koiraan vaikutti se, oliko koira tuttu ja ystävä, vai vieras ja pelottava. Roomalaiset tiedostivat hyvin koiran alkukantaiset juuret. Tarinat ja nimet heijastavat käsitystä koirasta osittain eläimenä, joka on toisaalta kesy, toisaalta osa villiä luontoa. Varauksellinen suhtautuminen koiriin liittyi myös koirien rabiekseen, joka oli hengenvaarallinen koirien lisäksi ihmiselle.

Roomaa vuosina 218–222 hallinneen keisari Heliogabaluksen palvoma jumala, Elah-Gabal, on jäänyt tutkimuksessa vähäiselle huomiolla. Vaikka itse keisarista on kirjoitettu useampikin tutkimus, Elah-Gabaliin suhtaudutaan niissä ikään kuin itsestään selvänä taustahahmona. Tässä pro gradu -tutkielmassa tavoitteenani on selvittää, mitä voimme tietää kyseisestä jumalasta. Työssä käyn läpi kirjallisen ja arkeologisen materiaalin, joka Elah-Gabalista on saatavilla. Kussakin luvussa esittelen lähteet, arvioin tutkimuskirjallisuuden esittämiä huomioita ja lopuksi esitän omat tulkintani materiaalista kaihtamatta pitkällekään meneviä johtopäätöksiä. Koska visuaalinen puoli on useamman käsiteltävän osa-alueen kannalta oleellista, työni on varustettu runsaalla kuva-aineistolla. Varmuudella voidaan sanoa, että syyrialaisen Emesan kaupungin paikallisjumala Elah-Gabal oli antiikin kreikkalais-roomalaisen ja lähi-itäläisen jumalmaailman jumalista poiketen persoonaton hahmo. Jumala oli ilmeisesti alkujaan vuorten jumaluus, mutta hänet samaistettiin myöhemmin aurinkoon. Jumala liitettiin pyhään kiveen, johon palvontamenot kohdistuivat. Huolimatta siitä, että Elah-Gabal nostettiin valtakunnan pääjumaluudeksi keisari Heliogabaluksen aikana, ei kultti koskaan saavuttanut mainittavaa suosiota Emesan ulkopuolella. Ensimmäiset varmat tiedot jumalan palvonnasta ovat 100-luvun jaa. puolivälistä ja viimeiset 200-luvun puolivälistä. 300-luvulla kultti oli ilmeisesti jo sammunut. Elah-Gabal saattoi tosin olla myöhäisantiikissa suosioon nousseen Sol Invictuksen suora esikuva, mutta tästä ei valitettavasti ole selvyyttä. Lopputulos jää valitettavasti sangen laihaksi, sillä työni osoittaa, että Elah-Gabalista saatava tieto on todella niukkaa ja monelta osin epäluotettavaa. Kuitenkin aineiston käsittely tarjoaa monia mielenkiintoisia näköaloja ja aiemmalta tutkimukselta huomaamatta jääneitä yhteyksiä asioiden välillä.

Tutkielmani käsittelee elefanttien asemaa ja sen kehitystä roomalaisessa sodankäynnissä ja voitonjuhlinnassa antiikin kirjallisten ja kuvallisten lähteiden pohjalta. Roomalaiset kohtasivat elefantteja ensimmäisen kerran taistelussa Epeiroksen kuningas Pyrrhosta vastaan Herakleian taistelussa vuonna 280 eKr., ja olivat aluksi täysin voimattomia tätä uutta sodankäynnin muotoa vastaan. Sotanorsut olivat roomalaisten silmissä hirvittäviä petoja, vihollisia, jotka pelkällä ulkoisella olemuksellaan aiheuttivat sekasortoa ja paniikkia. Analysoin tutkielmassani millaisia erilaisia aseita ja taktiikoita roomalaiset kokeilivat ja käyttivät vihollistensa sotanorsujen torjumiseksi ja kuinka, vuodesta 200 eKr. alkaen, roomalaiset käyttivät elefantteja myös omissa joukoissaan, joskin elefanttien käyttö jäi roomalaisten osalta pienimuotoiseksi ja satunnaiseksi. Analysoin myös muutosta, joka tapahtui roomalaisten suhtautumisessa sotanorsuihin, kun heidän kokemuksensa elefanttien vastaisessa sodankäynnissä kasvoi ja kun he rupesivat käyttämään sotanorsuja omissakin joukoissaan. Ensimmäiset elefantit, jotka tuotiin Roomaan tavallisen kansan nähtäville, olivat Pyrrhokselta vangittuja sotanorsuja, jotka Manius Curius Dentatus esitteli vuoden 275 eKr. triumfissaan sotavankeina. Dentatuksen triumfi oli samalla myös ensimmäinen triumfi, jossa esiteltiin roomalaisten näkökulmasta eksoottisia eläimiä. Työni elefantteja roomalaisessa voitonjuhlinnassa koskevassa osassa käsittelen aluksi elefanttien merkitystä voitonkulkueiden kehityksessä uskonnollisista puhdistautumisriiteistä kohti spektaakkelimaista voitonjuhlintaa. Koska elefantit olivat yleensä osallistuneet voitonjuhlintaa edeltävään sodankäyntiin taistelemalla joko roomalaisia vastaan, tullen vangituksi taistelussa, tai roomalaisten joukoissa, elefanttien rooli ja merkitys roomalaisissa voitonkulkueissa ja muissa voitonjuhlintaan liittyvissä spektaakkeleissa oli pelkkää eksoottista eläintä huomattavasti monimuotoisempi. Analysoin tutkielmassani myös, miten ja millaisissa rooleissa elefantit esitettiin roomalaisessa voitonjuhlinnassa, ja miten muutos roomalaisten suhtautumisessa elefantteihin sodankäynnissä ja keisariajan voitonjuhlintaan tuomat muutokset vaikuttivat elefanttien roolin voitonjuhlinnassa. Elefanttien ollessa sodankäynnissä pelättyjä vihollisia ne esitettiin myös voitonjuhlinnassa voitettuina ja vangittuina vihollisina, ja samoin kuin taistelussa panikoiviin elefantteihin yhdistettiin ihmismäinen epäluotettavuuden piirre, myös voitonkulkueissa vankeina esiteltyjä elefantteja kuvattiin sangen inhimillisinä. Elefanttien sodankäynnissä aiheuttaman kauhun vähennyttyä ja roomalaisten otettua sotanorsuja omaankin käyttöönsä, elefantteja ei enää esitetty vihollisina eikä niiden kauheutta korostettu voitonjuhlinnassakaan. Sen sijaan elefantit ylenivät triumfaattorin saattajiksi korostamaan tämän jumalaisuutta.

Tutkielmani käsittelee humanisti Francesco Petrarcan kymmentä fiktiivistä kirjettä antiikin kirjailijoille: Cicerolle, Senecalle, Varrolle, Quintilianukselle, Liviukselle, Polliolle, Horatiukselle, Vergiliukselle ja Homerokselle. Kirjeistä kaksi ensimmäistä on osoitettu Cicerolle. Horatiukselle ja Vergiliukselle osoitetut kirjeet ovat runomitassa. Työni tarkoituksena on etsiä mahdollisia syitä sille, miksi Petrarca halusi kirjoittaa näille yhdeksälle antiikin kirjailijalle, sekä analysoida Petrarcan suhtautumista hänen kirjeidensä vastaanottajiin. Lisäksi tarkastelen työssäni, toistuuko Petrarcan kirjeissä jotkin hänen asenteistaan muita enemmän. Tutkielmani on laadullinen ja sisältää lähiluvun sekä hermeneuttisen analyysin piirteitä. Petrarcaa ja hänen suhdettaan antiikin kirjallisuuteen on tutkittu maailman sivu mutta hänen kirjeensä antiikin kirjailijoille eivät ole olleet aiemman tutkimuksen keskiössä. Petrarcalla oli omat lempikirjailijansa, joiden pariin hän aina palasi ja joista hän piti listaa. Petrarcan lempikirjojen listalta löytyvät hänen kirjeidensä vastaanottajista Cicero, Seneca, Livius, Horatius ja Vergilius. Cicero oli näistä kirjailijoista hänelle kaikkein rakkain. Tutkielmani osoittaa, että luopumalla apologeettisesta näkökannasta Petrarca pystyi näkemään antiikin kirjailijat historiallisessa ajassa eläneinä ihmisinä, jotka olivat erehtyväisiä tavallisten ihmisten tavoin. He saattoivat elää vastoin omia opetuksiaan tai kadehtia toistensa kirjallisuuden lahjoja. Tällaista käytöstä Petrarca kritisoi kirjeillään. Petrarcan kirjeet sisältävät myös aikalaiskritiikkiä. Petrarcan mielestä hänen aikansa ilmapiiri oli alennustilassa ja yksi hänen kirjeidensä kantavista teemoista onkin hänen oman aikansa rappiosta tiedottaminen kirjeidensä vastaanottajille. Kaikilla Petrarcan kirjeillä antiikin kirjailijoille oli oma tärkeä osansa Petrarcan minäkuvan muotoutumisessa. Petrarcalle hänen kirjeensä olivat ensi sijassa osa elämäkerrallista teosta, jossa hän pystyi esitellä itsensä jälkipolville haluamassaan valossa. Kirjoittamalla antiikin kirjailijoille tuttavallisesti ja heitä välistä moittien tai neuvoen Petrarca pystyi nostamaan itsensä haluamalleen jalustalle, hänen sanomisiaan kuuntelivat jopa menneisyyden kirjailijat. Hänelle kaikkein tärkeintä elämässään oli tulla jälkipolvien muistamaksi ja elää ikuisesti kirjoituksissaan antiikin kirjailijoiden tavoin.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Ciceron retoriikkaa ja filosofiaa käsittelevien teosten sekä kirjeiden tekstikohtia, joissa hän viittaa kreikkalaiseen draamaan tai lainaa sitä joko alkukielellä tai latinankielisinä käännöksinä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten viittaukset ja lainaukset jakautuvat Ciceron eri teostyypeissä. Pyrin aineistoon ja aiempaan tutkimukseen nojautuen myös arvioimaan, millaisia lähteitä Cicero käytti kirjoittaessaan, ja missä tarkoituksissa kreikkalainen draama esiintyy hänen kirjoituksissaan. Tutkielmassa kuvaan aineiston kokoamisessa hyödyntämäni menetelmän ja esittelen aineiston kokonaisuuden havainnollistaen diagrammein tekstiotteiden jakautumista tyypeittäin, kirjallisuudenlajeittain sekä eri kirjailijoiden välillä. Esittelen periaatteet, joiden mukaan tyypittelen tekstiotteet, ja jaan aineiston tyypeittäin kolmeen käsittelylukuun, joissa tarkastelen tekstikohtia yksityiskohtaisemmin. Tekstiotteiden yhteyteen liitän suomenkieliset käännökset. Tutkimukseni osoittaa, että kreikkalainen tragedia esiintyy Ciceron teoksissa huomattavasti komediaa runsaslukuisempana. Viittaukset draamaan jakautuvat suhteellisen tasaisesti eri kirjallisuudenlajien välillä, mutta käännöslainoja esiintyy ainoastaan filosofiaa käsittelevissä teoksissa ja alkukielisiä lainoja vain kirjeissä. Ciceron käyttämistä lähteistä ei ole mahdollista esittää varmaa arviota. Aineisto viittaa kuitenkin siihen, että varsinkin kirjeissä esiintyvät viittaukset ja lainaukset voivat hyvin olla Ciceron omasta muistista lähtöisin. Sen sijaan filosofisten teosten pitkät lainaukset lienevät melko varmasti käännöksiä hänen lähdeaineistonansa käyttämistään kadonneista kreikankielisistä tutkielmista. Aineiston tarkastelun perusteella kreikkalainen draama esiintyy Ciceron teksteissä ainakin vahvistamassa latinan kielen asemaa kulttuurin kielenä, osoittamassa oppineisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, elävöittämässä ja tuomassa huumoria sekä huipentamassa asiakokonaisuuksien käsittelyä. Draaman henkilöt ja tapahtumat voivat toimia vertauskuvina Ciceron aikalaishenkilöille ja tapahtumille. Cicero myös viittaa draaman avulla aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin.

This thesis studies Latin loan-words in the Cornish language. Latin was spoken in Britain for over four centuries during the period 1st century BCE – 5th century CE, and in this time many words were borrowed into local Celtic languages. Hundreds of these loan-words have been identified. I shall focus my study on Cornish even though I have made many references to Welsh and Breton. These three languages were not yet differentiated into languages of their own during the time of Latin influence, which is why comparing them is pivotal. I begin my thesis with an introduction to Celtic languages in general and Cornish in particular. After that I shall discuss the concept of British Latin and how it has been dealt with in previous studies. Word analysis will comprise the largest part of thesis. I shall analyse 120 Cornish words of Latin origin. This work will include phonological and semantic investigation as well as comparison with relevant languages, most of which, in addition to Cornish, Welsh and Breton, will be Romance languages. I shall argue that the knowledge of British Latin thus gathered reveals that this language was essentially similar to other varieties of substandard Latin. This information will, however, also expose some features that are unique to British Latin.

Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.