Browsing by discipline "Latinan kieli ja Rooman kirjallisuus"

Alkuin oli northumbrialainen kristitty oppinut ja opettaja, joka vaikutti Kaarle Suuren hovissa 700-luvun jälkipuoliskolla ja jolla oli suuri rooli niin sanotussa karolingisessa renessanssissa. Alkuin oli myös monipuolinen kirjailija, ja häneltä on muun muassa säilynyt yli 300 kirjettä. Työni käsittelee Alkuinin tietyntyyppisiä kirjeitä aikansa kuninkaallisille. Kirjeissä hän tyypillisesti kehottaa kuninkaallisia noudattamaan Jumalan tahtoa ja ohjaa heitä kristillisiin hyveisiin. Alkuin itse kutsui näitä kirjeitä termillä exhortatoriae litterae. Analysoin työssäni yksityiskohtaisesti viisi eri Alkuinin kirjettä kuninkaallisille, ja niiden ja muutaman muun samantyyppisen kirjeen analyysin pohjalta esittelen kirjeiden tyypillisimmät rakenteelliset, kielelliset ja temaattiset piirteet. Pohdin myös Jumalan ja Raamatun isoa roolia kirjeissä. Kirjeiden rakennetta arvioidessa on oleellisena apuna keskiaikainen kirjeenkirjoittamisen taidon teoria (ars dictandi). Kielellisissä piirteissä ovat keskeisiä käsitteet klassinen latina, myöhäislatina ja kristillinen latina, vaikka ne eivät olekaan yksiselitteisiä. Alkuinin exhortatoriae-kirjeet kuninkaallisille kuuluvat selkeästi omaan kirjetyyppiinsä, ja ne ovat rakenteeltaan erittäin kaavamaisia ja säännönmukaisia. Kirjeet on yleisesti varsin helppo jakaa eri osiin: ne sisältävät selkeät aloitus- ja lopetusosuudet sekä kerronta- ja pyyntöosuudet. Oletettavasti myös Alkuin itse tarkoitti kirjeensä osittain mallikirjeiksi muille. Virke- ja lauserakenteet toistuvat kirjeissä samanlaisina. Päälauseen predikaattina on erittäin usein imperatiivi tai verbi konjunktiivissa (tahtomuslause). Sivulauseista yleisiä ovat finaalilause joko quatenus- tai ut-konjunktiolla ja kausaalilause quia-konjunktiolla. Alkuinille erityisen tyypillinen virkerakenne on imperatiivi- tai tahtomuslauseen (kehotus) ja finaalilauseen yhdistelmä. Ablativus absolutus on yleinen ainoastaan sitaattien yhteydessä ja vakiofraaseissa. Partisiipeista ainoastaan partisiipin preesens on yleinen, ja se onkin kirjeissä hyvin monipuolisessa käytössä. Tyylikeinoista Alkuinilla erittäin yleisiä ovat allitteraatio, hyperbaton ja riimit, joita kaikkia löytyy lähes joka virkkeestä. Alkuin suosii kirjeissään sanoja, joissa on selvä kristillinen sävy, vaikka ne ovatkin lähes kaikki jo antiikin aikana tunnettuja sanoja. Aivan erityisen yleinen tällainen sana ja käsite on misericordia, jota Alkuin käyttää sekä kirjoittaessaan Jumalan armosta että pyytäessään kuninkaalta armollisuutta. Misericordia esiintyy hyvin usein samassa yhteydessä sanan iustitia kanssa. Selkeistä myöhäislatinan sanoista Alkuin käyttää erittäin paljon verbiä exaltare. Yleisesti Alkuinin latinan kieli on varsin yksinkertaista ja selkeää, ja hän suosii pääosin lyhyitä virkkeitä. Syntaksiltaan Alkuinin kieli on melko vahvasti klassisen latinan normeihin perustuvaa, mutta siitä löytyy kuitenkin toisinaan myös myöhäislatinalle tyypillisiä piirteitä, kuten esimerkiksi että-lause quod-konjunktiolla, vaikka accusativus cum infinitivo -lauseenvastike onkin hänellä yleisempi. Näyttää kuitenkin siltä, että Alkuin vaihteli jonkin verran tyyliään kirjeen vastaanottajan mukaan. Kaiken kaikkiaan Alkuinin latinaa voi kuvata määritteellä ’kristillinen latina’ etenkin hänen suosimiensa sanojen ja hänen tekstiensä kristillisen sisällön vuoksi. Alkuinin exhortatoriae-kirjeissä on selkeitä toistuvia teemoja. Niihin kuuluvat muun muassa erilaiset vastakohdat, ja Alkuinin kirjeiden maailmankuva onkin hyvin dualistinen. Kirjeet sisältävät myös paljon erilaisia neuvoja, kehotuksia ja varoituksia, kuten esimerkiksi kehotus raittiuteen. Lisäksi Alkuin pyytää usein kuninkaallista seuraamaan tämän vanhemman ja/tai edeltäjän esimerkkiä tai vastaavasti karttamaan sitä. Jumala/Jeesus ja Raamattu ovat Alkuinin kirjeissä erittäin suuressa roolissa. Alkuin esimerkiksi katsoo, että Jumala oli suonut kuninkaalle tämän valtakunnan, joten kuninkaan on noudatettava Jumalan tahtoa ja toimittava moraalisesti oikein, jotta Jumala suojelisi tätä. Tähän yhteyteen usein myös kuuluu edellä mainittu imperatiivi- tai tahtomuslauseen ja finaalilauseen yhdistelmä. Alkuin siteeraa Raamattua tai viittaa siihen jatkuvasti perustellessaan kehotuksiaan. Usein hän ei kuitenkaan näytä siteeraavan Raamattua sanasta sanaan, ja toisinaan hän jopa näyttää yhdistelevän eri sitaatteja.

Tutkin Aulus Cornelius Celsuksen De Medicina teoksen anatomian ja sairauksien nimistöä. Otan selvää, onko anatomiassa eroavaisuuksia., kuuluvatko teoksen anatomiset ja sairauksien nimet nykyiseen lääketieteelliseen, italian, ranskan ja englannin sanastoon. Sanat ovat muuttuneet eri kielissä kielen oman äänneasun mukaan. Kun kielestä löytyy samankaltainen substantiivi tai adjektiivi, olen ottanut ne mukaan aineistooni. Joidenkin sanojen merkitys on muuttunut. Useimmiten kuitenkin merkitys on edelleen sama? Voiko nimien perusteella päätellä, mitkä sairaudet olivat yleisiä. Eräiden sairauksien nimien monilukuisuus voi olla viite, siitä että näitä vastaavat tauditkin olivat yleisiä. Anatomisia nimiä olen saanut aineistooni 177 kappaletta. Nimi on edelleen sama anatomisessa noin 75, italialaisessa ja ranskalaisessa noin 66 ja englantilaisessa sanastossa noin 52 prosentilla. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta merkitys on säilynyt samana. Sairauksien lääketieteellinen termi on sama 60,3 italialainen 57,4 ranskalainen ja englantilainen 52,9 prosentilla. Sairauksien nimien osuus on selvästi pienempi lääketieteellisessä ja ranskalaisessa, italialaisessa jonkin verran ja englantilaisessa sanastossa lähes sama kuin anatomisessa sanastossa. Celsus muodostaa latinalaisen sairauden nimen translitteraatiolla vastaavasta kreikkalaisesta sanasta yli 80 %:sti. Celsuksen ansiota on se että, molemmat kreikka ja latina kuuluvat lääketieteelliseen sanastoon.

Tutkielmassani käsittelen roomalaisen runoilijan Q. Horatius Flaccuksen (65−8 eKr.) teoksissa esiintyviä nautintoja. Tutkimusaineistonani on Horatiuksen koko tuotanto, mutta eniten aihetta käsitellään Horatiuksen oodeissa. Perehdyn esimerkkien avulla siihen, millaisista nautinnoista Horatius runoissaan kirjoittaa ja millä tavoin. Osittain pohdin kuvattujen nautintojen suhdetta aikakauden tapakulttuuriin, moraaliin ja lainsäädäntöön, kuten avioliitto- ja ylellisyyslakeihin. Vertailupohjana Horatiuksen kuvaamiin nautintoihin käytän sekä antiikin primäärilähteitä, kuten esimerkiksi Plinius vanhemman ja Columellan teoksia, että tutkimuskirjallisuutta muun muassa viinien ja seksuaalimoraalin osalta. Koska Horatius oli vapaasyntyinen mies, näkökulma rajautuu vain etuoikeutetuimman ihmisryhmän nautintoihin ja ajanviettotapoihin Augustuksen ajan Roomassa. Keskeisimpiä nautintoja Horatiuksella ovat viini ja erilaisten juhlien ja juominkien vietto. Horatiuksella esiintyy runoissaan yhteensä 15 erilaista viininimikettä, joista 11 on italialaista, kolme kreikkalaista ja yksi egyptiläinen viini. Erityisesti Campanian ja Latiumin alueen arvoviinit ovat edustettuina Horatiuksen runoissa. Eniten Horatius kirjoittaa Falernum- eli falernolaisviinistä, joka esiintyy hänen runoissaan kaikkiaan 15 kertaa. Usein mainittuja viinejä ovat myös italialaiset Caecubum ja Massicum ja kreikkalainen Chium eli Khioksen viini. Läheskään aina viinin lajiketta tai kasvupaikkaa ei ole määritelty, vaan Horatius kutsuu viiniä vain yleissanoilla vinum tai merum. Sekä nimettyjä että yleissanoilla kutsuttuja viinejä määritellään monesti erilaisin adjektiivein tai ikämäärein. Erilaisia juhlia Horatius viettää ystävien tai tuttavien kanssa. Syitä juhlaan on esimerkiksi ystävän paluu sodasta, mutta viiniä voi nauttia vain orjankin seurassa ilman suurempaa aihetta. Hyvä ruoka on myös nautinto, jota tarjotaan pidoissa. Tärkeää Horatiukselle ovat myös erilaiset ihmissuhteet, ystävät ja rakastetut. Horatius on omistanut runojaan hyvin laajalle ystävä- ja tuttavapiirille, mutta läheisiä ystäviä hänellä vaikuttaa olevan kohtuullisen pieni joukko ihmisiä. Tärkeimmät ystävät on tunnistettavissa, kuten esimerkiksi taloudellinen tukija Maecenas ja runoilijatoverit P. Vergilius Maro, L. Varius Rufus ja Plotius Tucca. Horatius kirjoittaa myös paljon tunnistamattomista ystävistä, seuralaisista tai rakastetuista, jotka ovat usein saaneet kreikkalaisperäisen kutsumanimen. Kreikkalaiset nimet saattavat viitata seuralaisen orja-, palvelija- tai seuralaispalvelutaustaan, mutta ne voivat mahdollisesti olla salaniminä joillekin vapaasyntyisille henkilöille. Horatiuksen rakastettuina ja partnereina on sekä naisia että nuoria miehiä. Aikakauden seksuaalimoraalin mukaan seksuaalisissa suhteissa oli aina aktiivinen ja passiivinen osapuoli, eikä suhteita katsottu tasa-arvoisiksi. Varsinaista jakoa hetero-, homo- tai biseksuaalisiin ei tunnettu. Prostituutio oli yleistä ja orjia käytettiin seksuaalisiin palveluihin. Naimattoman Horatiuksen kumppanit olivat oletettavasti suurelta osin orjia tai prostituoituja, mutta mahdollisesti hänellä oli myös suhteita naimisissa oleviin naisiin vastoin aikakauden lakeja. Kumppaneiden luonteenpiirteitä ja ulkoisia ominaisuuksia määritellään muun muassa erilaisin vertauksin kasveihin ja eläimiin. Rauhallista elämää Horatius viettää kotitilallaan sabiinilaismaaseudulla. Hän ei viihdy kaupungissa ja kaipaa maaseudulle, kun hän on sieltä poissa. Nautinnot ovat Horatiukselle keskeinen osa elämää.

This thesis studies Latin loan-words in the Cornish language. Latin was spoken in Britain for over four centuries during the period 1st century BCE – 5th century CE, and in this time many words were borrowed into local Celtic languages. Hundreds of these loan-words have been identified. I shall focus my study on Cornish even though I have made many references to Welsh and Breton. These three languages were not yet differentiated into languages of their own during the time of Latin influence, which is why comparing them is pivotal. I begin my thesis with an introduction to Celtic languages in general and Cornish in particular. After that I shall discuss the concept of British Latin and how it has been dealt with in previous studies. Word analysis will comprise the largest part of thesis. I shall analyse 120 Cornish words of Latin origin. This work will include phonological and semantic investigation as well as comparison with relevant languages, most of which, in addition to Cornish, Welsh and Breton, will be Romance languages. I shall argue that the knowledge of British Latin thus gathered reveals that this language was essentially similar to other varieties of substandard Latin. This information will, however, also expose some features that are unique to British Latin.

Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.