Browsing by discipline "estetiikka"

Inhimillisen elämän ymmärtäminen taidon- tai taiteenkaltaiseksi on herättänyt viime vuosikymmeninä kiinnostusta useiden erilaisten ajattelijoiden ja tutkijoiden keskuudessa. Tämän myötä puhe niin sanotusta elämisen taidosta on lisääntynyt, mutta kyseisen ajatuksen perusteellisempi analyysi on jäänyt tästä huolimatta paljolti tekemättä. Tutkielmani pyrkii osaltaan paikkaamaan tätä puutetta selvittämällä, mitä filosofian tulkitseminen elämisen taidoksi tarkalleen ottaen merkitsee ja mitä tällaisen taidon tavoittelemaan hyvin elämiseen voi sisältyä. Lisäksi tarkastelen elämisen taidon ajatusta myös kriittisestä näkökulmasta ja pyrin vastaamaan esille tuomiini haasteisiin. Pohjustan tutkielmassa myös omaa tulkintaani elämisen taidosta, jonka seikkaperäisempää kehittelyä pidän potentiaalisena jatkotutkimuksen aiheena. Työni sivuaa useita filosofian perinteisiä kysymyksiä ja osa-alueita. Päällimmäiseksi nousevat kysymykset filosofian itsensä luonteesta ja tehtävästä sekä hyvästä elämästä. Tältä osin tutkielmani aihe kytkeytyy selkeästi etiikkaan. Koska puhe on kuitenkin elämisen taidosta, nousee estetiikalle keskeinen kysymys taidon (tai taiteen) luonteesta myös näkyvään asemaan tarkasteluissani. Näiden lisäksi tutkielmani koskettaa myös metafysiikkaa, sillä yksi perusajatuksistani on, että pyrkimys elää hyvin hyötyy eettistä toimintaa koskevan ajattelun ja harjoituksen ohella myös maailmaa laajemmasta perspektiivistä tarkastelevasta pohdiskelusta. Tutkielmani jakautuu kahteen pääosioon. Keskityn ensimmäisen osan alussa erilaisiin antiikin filosofian luonteesta ja tehtävästä esitettyihin tulkintoihin. Lähden liikkeelle ranskalaisen antiikintutkijan Pierre Hadot’n tunnetuksi tulleesta näkemyksestä, jonka mukaan filosofia edusti antiikin kreikkalaisille elämäntapaa ja -taitoa sekä henkistä harjoitusta. Tarkasteluni edetessä voidaan kuitenkin huomata, etteivät ajatukset filosofiasta elämäntapana, elämisen taitona tai henkisenä harjoituksena samastu ongelmitta toisiinsa. Tämän johdosta nostan Hadot’n näkemysten rinnalle John Sellarsin tulkinnan filosofiasta nimenomaan elämisen taitona, jota hän kutsuu kreikan taitoa, taidetta ja tekniikkaa merkitsevän sanan tekhne mukaisesti myös tekniseksi filosofiakäsitykseksi. Eriteltyäni teknisen filosofiakäsityksen vahvuuksia pohdin tutkielman ensimmäisen osion päätteeksi Sellarsin tulkinnan rajoituksia. Tällöin tärkeäksi kysymykseksi nousee se, tuleeko elämisen taidon katsoa liittyvän vain yksilöllisiin tarkoitusperiin. Tässä yhteydessä argumentoin muun muassa ympäristöfilosofi Hans Jonakseen tukeutuen sen puolesta, että taidokkaan elämisen tulisi nykyajan olosuhteiden näkökulmasta pyrkiä paitsi henkilökohtaisen myös luonnon terveyden ja kukoistuksen edistämiseen. Tällaisen elämisen taidon tulkinnan pohjustaminen on tutkielmani jälkimmäisen osan keskeisenä tavoitteena. Tutkielmani toinen osio alkaa teknisen filosofiakäsityksen mielekkyyttä koskevalla arvioinnilla. Keskityn tältä osin saksalaisfilosofi Martin Heideggerin esittämään kritiikkiin, jonka mukaan päämäärähakuinen teknisyys ja metafyysinen ajattelu ovat luonteeltaan alistavia. Vastaan Heideggerin kritiikkiin hahmottelemalla hänen tulkinnastaan poikkeavaa käsitystä tarkoitushakuisen taidon ja metafyysisen ajattelun ominaisluonteista. Hyödynnän tässä yhteydessä erityisesti saksalaisen varhaisromantiikan edustajien Novaliksen ja Friedrich Schlegelin esittämiä ajatuksia. Vaikka niin yksilön kuin luonnonkin hyvinvointia tarkoitusperänään pitävän elämisen taidon tulkinnan perusteellisempi kehittely jää myöhemmän tutkimuksen aiheeksi, esitän tutkielmani päätteeksi muutamia alustavia ajatuksia aiheeseen liittyen.

Tässä tutkielmassa tarkastelen arjen estetiikkaa tuomalla yhteen erilaisia siitä esitettyjä näkemyksiä. Käsittelytapa on kartoittava ja se kattaa koko arjen estetiikan alan. Tutkimuskirjallisuus koostuu alan keskeisimmistä ja eri näkökulmia erityisen ansiokkaasti havainnollistavista teksteistä. Aloitan työni käsitteen ”arki” määrittelyllä, arjen estetiikan syntyä edeltäneiden estetiikan kehityslinjojen kuvailulla ja eksplikoimalla arjen erityispiirteet estetiikan tutkimuskohteena. Esittelen objekti-, ominaisuus-, ihmis- ja arkisuuslähtöiset käsitykset arjen estetiikasta. Ne toimivat alustavana luokittelutyökaluna, jonka avulla minkä tahansa aihetta käsittelevän tekstin peruslähtökohdat ovat tunnistettavissa. Sen jälkeen siirryn käsittelemään ekspansiivista ja restriktiivistä positiota. Tämä on viime aikojen keskeisin tapa jäsentää arjen estetiikka. Ekspansiivisen position kannattajien mukaan esteettinen kokemus arjessa on luonteeltaan erottuva ja erityinen. Tällainen esteettinen kokemus ei siis merkittävästi eroa taiteiden parissa koetusta esteettisestä kokemuksesta. Restriktiivisen position kannattajat esittävät, että arjen esteettisyyttä luonnehtii tavallisuus, tuttuus ja huomaamattomuus. Tämän näkemyksen mukaan arjella on aivan omanlaisensa esteettisyys, ja ekspansiivisen kannan omaksuminen vääristää arjen esteettistä tulkintaa. Tämän luokittelevan ja teoriapainotteisen osuuden jälkeen käsittelen arjen estetiikan raja-alueille sijoittuvia ilmiöitä. Niitä ovat arjen ja taiteiden välinen vuorovaikutteisuus, toiminnallinen kauneus ja design sekä estetisoitumiseen ja kuluttajuuteen liittyvät kysymykset. Tutkielmassa päädyn siihen tulokseen, että arjen estetiikalle ei ole löydettävissä yhtä ainoaa keskusta. Arjen estetiikan moniäänisyys perustuu muun muassa siihen, että se sisältää suuren joukon erilaisia ilmiöitä, tutkimuksessa sovelletaan monipuolisesti erilaisia teoreettisia lähtökohtia perustuen sen sukulaisuuteen taide- ja ympäristöestetiikan kanssa ja arjen esteettiset arvot ilmenevät kytköksissä muiden arvoalueiden kanssa. Esitän lyhyesti millä tavalla ekspansiivisen ja restriktiivisen position välinen erimielisyys on sovitettavissa. Arjen estetiikka on tärkeä uusi estetiikan osa-alue, joka paitsi laajentaa estetiikan alaa sisällyttämällä siihen ennen kuulumattomia esteettisiä objekteja myös haastaa perinteistä käsitystä esteettisestä kokemuksesta.

Det är färger vi ser, och vi tar för det mesta deras närvaro för given. Genom ett fenomenologiskt närmandesätt önskar jag nyansera vår upplevelse av dem, för att därigenom nalkas seendets möjligheter i estetisk bemärkelse. Det estetiska, som med grund i ordets etymologi hänför sig till det sinnligt upplevda, innebär i förhållande till färgupplevelsen inte enbart det med synsinnet förnimda. I vårt reciproka förhållande med omgivningen är synsinnet visserligen ofta dominerande som förmedlare av information – det bearbetar kontinuerligt synintryck förmedlad via ytor och rumsliga förhållanden och gör i takt med att vi rör oss i rummet vår omgivning begriplig för oss. Hela tiden sker dock en sinnenas samverkan. Denna till bland annat det kinestetiska, taktila och till balanssinnet hänförande aspekt kan i estetiska hänseenden närmas genom samlingsbegreppet haptisk, vilket också inbegriper det att metaforiskt bli berörd. Utan direkt fysisk kontakt kan den estetiska upplevelsen av färg därigenom förmedla närhet. En sådan seendets närhet inbegriper också en emotionell aspekt. Utgångspunkten är en färgernas växelverkande natur. Färgerna ses här som uppkomna mellan den seende och det som ses, inkluderande det faktum att vi oftast ser flera, med varandra interagerande färger. Denna färgernas växelverkan utforskas i många konstverk, och i möten med dessa kommer vardagliga färgord såsom röd, blå och gul ofta till korta. För att beskriva den estetiska upplevelsens komplexitet i förhållande till färger tar jag hjälp av Arnold Berleants begrepp estetiskt engagemang och estetiskt fält som han utvecklat i bl.a Art and Engagement (1991). Jag använder mig också av atmosfär som fenomenologiskt begrepp så som det utvecklats av Gernot Böhme. På så sätt nalkas jag den genom färger uppkomna stämningsmässiga aspekten, som också inbegriper en känslomässig dimension. Emotioner som sådana närmar jag mig genom Robert C. Solomons True To Our Feelings. What Our Emotions Are Really Telling Us och genom hans närmandesätt samt genom det haptiska och atmosfäriska beskrivs därmed den emotionella dimensionen i den estetiska upplevelsen av färger. Dessa kroppsligt förnimbara aspekter av färgupplevelsen kan anses som delaktiga i ett långsamt och trevande seende, ett seende som tar sig tid och gör sig tillgängligt för det som kan ske i upplevelsen. Saara Hacklins i Divergencies of Perception. The Possibilities of Merleau-Pontian Phenomenology in Analyses of Contemporary Art (2012) och Renée van de Valls i At The Edges of Vision. A Phenomenological Aesthetics of Contemporary Spectatorship (2008) läsningar av de hos Maurice Merleau-Ponty förekommande begreppen se med och rått seende bidrar, i tillägg till de ovan nämnda närmandesätten, till ett sådant seende. Avhandlingens syfte utgörs därmed av att, med konstverk i vilka färgen utgör fokus som exempel, påvisa möjligheter för artikulerandet av ett känsligt seende i förhållande till färger. En sådan seendets känslighet framkommer i möte med konstverk genom att det i det vardagliga seendet synliga i fenomenologisk bemärkelse ger vika för det osynliga; det som det ordinära seendet inte tror att är möjligt att se.

Typografiset merkit toimivat poikkeuksellisella abstraktin ja konkreettisen risteysalueella. Ne välittävät aineettomia viestejä, mutta myös sävyttävät niitä omalla olemuksellaan, jolla on historiansa ja sidoksensa fyysiseen todellisuuteen, yhä digi­taalisenakin aikana. Huomioillani typografiasta haluan tarjota syvempää ymmärrystä esteettisestä alueesta, joka vaikuttaa nyky-yhteiskunnassa elävien ihmisten arjessa jatkuvasti monina esiintyminä, mutta pääsee harvoin muiden kuin typografien erityisen tarkastelun kohteeksi. Kuten kirjaimia lukemalla voi harjaannuttaa lukutaitoa, voi kirjaintyyppejä lukemalla tehdä saman, Yuriko Saiton käsitettä lainaten, esteettiselle lukutaidolle. Aikamme ja arkemme on paitsi typografian, myös ironian täyteistä. Typografia tarjoaa ironialle erityisiä mahdollisuuksia sanoa yhtä ja tarkoittaa toista. Ironiasta typografiassa ei kuitenkaan löydy juuri tutkimusta. Selvitän länsimaisen typografian ja ironian historiallisia taustoja ja nostan ironian lajeista tarkasteluun retorisen/verbaalisen ironian, romanttisen/rakenteellisen ironian sekä post-ironian. Käsittelen ironiaa Linda Hutcheonin lailla intentionaalisena, myös vastaanottajan luomana ilmiönä. Analysoin mainitsemiani ironioita kolmessa typografisessa tuotoksessa: Ensimmäinen on Helsingin kaupungin vuonna 2020 Twitter-palvelussa lähettämä twiitti, johon on liitetty typografinen kuvitus. Toinen on Harry Salmenniemen kirjoittama ja Markus Pyörälän muotoilema novelli­kokoelma Uraani­lamppu ja muita novelleja (Siltala 2017). Kolmas on sosiaali- ja terveydenhuollon tietojärjestelmä­hanke Apotin vuonna 2015 julkistama logo. Esitän analyyseissa tulkintoja siitä, miten typografia konkreettisena tekniikkana ja työvälineenä voi vaikuttaa ironiaan: vesittää kuluneesta vitsistä loputkin tai luoda pienin elein kirjalle moniselitteisen identiteetin. Ironia taas voi kalibroida käsitykset kokonaisesta muotoilun lajista uusiksi. Analyyseista palaan Yuriko Saiton arjen estetiikkaan ja sen tavoitteisiin paremmasta maailmasta. Saiton esteettistä lukutaitoa harjaannuttamalla sekä Linda Hutcheonin tapaan ironiaa intentionaalisesti luomalla voi nykyironian näännyttämästä todellisuudesta löytää tien eteenpäin, johdattajana ironinen digitaalisen ylevän kokemus.

Käsittelen tässä poikkitieteellisessä tutkielmassa virtuaalitodellisuuden (VR) teknologian, käsitteistön, historian ja subjektiivisen kokemuksen aspekteja estetiikan ja erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian näkökulmasta. Tutkielman tavoitteena on esitellä uusia teoreettisia näkökulmia nykyajan ja tulevaisuuden murroksessa olevan media- ja tietoteknologiaympäristön analyysiin erityisesti virtuaalitodellisuuden tiiviin kehollisuuden ja aistimellisuuden vuoksi. Ensimmäisessä luvussa keskityn virtuaalitodellisuuden käsitteellisen, diskursiivisen ja teknologisen kehityksen taustoittamiseen. Virtuaalitodellisuuden määrittely on pitkä ja monitahoinen prosessi, jossa voidaan hyödyntää teknisiä, kokemuksellisia ja diskursiivisia lähestymistapoja. Tekninen lähestymistapa keskittyy virtuaalitodellisuuden järjestelmäprosessien kuvailuun, kokemuksellinen lähestymistapa virtuaalitodellisuuden käyttäjän ominaisuuksiin ja kokemukseen ja diskursiivinen lähestymistapa suhteuttaa virtuaalitodellisuuden sitä ympäröivään sosiaalikulttuuriseen ja historialliseen ympäristöön. Nämä viitekehykset muodostavat yhdessä monipuolisen tulkintakentän virtuaalitodellisuuden teknologian analyysia varten. Luvun päättää virtuaalitodellisuuslaitteiston ominaisuuksien ja toiminnan esittely. Laitteisto on ensimmäinen kolmesta esittelemästäni virtuaalitodellisuuskokemuksen osasta. Tutkielman toisessa luvussa hyödynnän virtuaalitodellisuuden määritelmiä tietotekniikan ja viestinnän näkökulmasta, päälähteinäni William R. Shermanin & Alan B. Craigin teos Understanding Virtual Reality; Interface, application and design, sekä Steven M. LaVallen teos Virtual Reality. Sovellan käsitteitä, kuten immersiota, telepresenssiä ja interaktiivisuutta ja tarkastelen virtuaalimaailmojen ominaisuuksia, materiaalisuutta, tulkintaa ja sisältötyyppejä estetiikan näkökulmasta. Erityisesti immersio ja esteettinen sitoutuminen ovat antoisia näkökulmia virtuaalitodellisuuden kokemuksen ja virtuaalimaailman interaktiivisuuden arvioimisessa. Virtuaalimaailma on toinen kolmesta virtuaalitodellisuuskokemuksen osasta. Tutkielman kolmas luku alkaa katsauksella Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologiaan ja hänen ajattelussaan esiintyviin teemoihin ja käsitteisiin. Fenomenologinen reduktio ja luonnollisen asenteen kiertäminen ovat Merleau-Pontylle tärkeitä välineitä filosofisen ihmettelyn ylläpitämiseksi, mikä mahdollistaa ilmiöiden avautumisen sellaisena kuin ne ovat. Maailmassa toimiva ja siten maailmaan sitoutuva ruumis on Merleau-Pontylle ihimisen kokemuksen ja tiedon alkuperä, joka omassa materiaalisuudessaan ja omintakeisuudessaan mahdollistaa lajityypillisen ja yksilöllisen havaitsemisen. Sen lisäksi esittelen luvussa havaitsemisen, näkemisen, maalaamisen ja lihan käsitteet. Kolmas luku esittelee Merleau-Pontyn filosofian pohjalta myös virtuaalitodellisuuskokemuksen kolmannen välttämättömän osan, virtuaalisubjektin, joka koostuu sekä ruumiillisesta toimijasta että hänen yksilöllisestä suhteestaan virtuaalimaailmaan ja virtuaalitodellisuuslaitteistoon. Virtuaalitodellisuuskokemuksen fenomenologinen analyysi perustuu yksittäisen virtuaalisubjektin omakohtaiseen perspektiiviin ja aktiiviseen osallistumiseen. Koska virtuaalitodellisuuden avulla voidaan tutkia lähes mitä vain tuottaen tapahtumasta uskottava ensimmäisen persoonan kokemus, on virtuaalitodellisuudessa synnytetyn tiedon ja fyysisen maailman välinen suhde hyvin antoisa tapauskohtainen fenomenologinen tutkimuskohde. Merleau-Pontyn fenomenologinen metodi toimii myös virtuaalitodellisuudessa, mutta ihmettelevän asenteen tuottama kokemus täytyy suhteuttaa virtuaalimaailman symboliseen sisältöön. Aktiivisen kokijan perspektiivi on ainoa mahdollinen tapa virtuaalitodellisuuden avautumiseen sellaisena kuin se on, sillä virtuaalitodellisuus määritelmällisesti syntyy virtuaalimaailman, laitteiston ja subjektin aistimaailman ja kehon vuorovaikutuksesta. Subjektin kokemuksella on virtuaalitodellisuudessa paljon valtaa määrittelyn suhteen ja esimerkiksi tekijyyden ja tulkinnan kysymykset sovelluksen luojan ja sen käyttäjän välillä ovat siksi monimutkaisempia kuin monen muun taiteen lajin parissa. Virtuaalitodellisuuden yhtäaikainen keinotekoisuus ja aistimellinen vakuuttavuus muodostavat haastavan tulkintakentän tulevaisuudessa, jossa mediasisältöjen valta yhteisöjen todellisuuskäsityksen muotoutumisessa kasvaa entisestään.

”Musteella merkitty minuus – Tatuoinnit taiteena” on tutkielma tatuointien yhteydestä taiteeseen ja estetiikkaan. Se sisältää kaksi eri lähestymiskulmaa tatuointeihin: miten tatuoinnit sijoittuvat taiteen kentälle ja miksi ihmiset ottavat tatuointeja. Tutkielma perustuu pääsääntöisesti ulkomaalaiseen kirjallisuuteen. Suomessa tatuoinneista on vähän tieteellisiä julkaisuja, samoin estetiikan alalla tatuoinneista ei ole erityisemmin mainintoja. Tuon tutkielmassa esille myös omaa kokemustani tatuointien ottamisesta sekä tatuointikulttuurista. Tutkielma rajoittuu käsittelemään länsimaalaista tatuointikulttuuria eikä käsittele iholla väliaikaisesti olevia tatuointeja kuten henna- tai kosmeettisia tatuointeja. Tutkielma jakautuu kolmeen lukuun. Luku 1 esittelee tiiviisti tatuointien historiaa maailmalla ja Suomessa. Lisäksi luvussa valotetaan lyhyesti nykyaikaisten tatuointien tekotavat, hoitaminen ja mahdollinen poistaminen. Luvussa 2 vertaillaan nykyajan tatuointeja ja tatuointikulttuuria taideperinteeseen. Tässä luvussa pohditaan muun muassa, millainen tatuointikuvien tyyli on verrattuna perinteisiin taidemuotoihin ja millä tavalla iho tekee tatuoinnista teoksena erikoisen. Tässä luvussa esitellään muita taidemuotoja, jotka ovat saaneet tatuointien tavoin taiteen aseman vasta modernina aikana: graffiti- ja kehotaide. Käsittelyssä ovat myös tatuointikulttuuriin liittyvät tatuointimessut- ja kilpailut. Luvussa 3 käsitellään tatuointien ottamiseen liittyviä psykologisia puolia: miksi tatuointeja otetaan, mikä niiden merkitys on yksilölle ja miten merkitys muuttuu ajan myötä. Kuten iho muuttuu, myös tulkinta omista tatuoinneista muuttuu ajan myötä. Näiden lisäksi luvussa käsitellään individualistista kulttuuria, tatuointeihin liittyvää symboliikkaa ja muistoja, tatuointeja ei-toivottujen jälkien peittäjinä sekä yksilöä tatuoinnin kantajana. Tatuoinnit lainaavat perinteisiltä taidemuodoilta ja luovat omaa kulttuuriaan. Ne myös haastavat meidät pohtimaan, mitä taide on. Tatuointi on teos, jota voidaan tarkastella kuvana, mutta siihen on otettava mukaan teoksen kantaja eli ihminen. Niin graffiteilla, kehotaiteella kuin tatuoinneilla on pitkä historia ja kaikkia on varjostanut rikollisuus ja laittomuus. Ihmiselle tatuointi on keino tarkastella itseään, muistojaan ja merkittäviksi kokemiaan asioitaan eri aikoina. Tatuoinneilla halutaan kertoa omasta itsestään, mutta samalla tatuoitu henkilö kuuluu laajempaan yhteisöön. Tatuoinnit tarjoavat estetiikalle paljon tutkimusaiheita.

Tiivistelmä Tutkielmani pääkysymys on: Ovatko videopelit taidetta? Yksinkertaisen myöntävän tai kieltävän vastauksen sijaan pyrin tarkastelemaan ja pohtimaan kysymystä eri näkökulmista. Metodinani on pääasiassa kirjallisuuskatsaus. Aluksi pyrin määrittelemään taiteen käsitteen tekemällä yhteenvedon siitä, mitä estetiikankirjallisuudessa ja tiedeartikkeleissa on viime vuosikymmeninä kirjoitettu taiteenmäärittelemisestä. Päädyn siihen, että kaksi keskeisintä taiteen määrittelyn tapaa ovat nykyaikana olleet institutionaalinen taidemääritelmä ja esteettinen taidemääritelmä, jotka toimivat kahden ensimmäisen luvun teoriataustana. Analysoin videopelien ja institutionaalisen määritelmän suhdetta ja tuloksena on, että näkemys videopeleistä taiteena on vain osittain yhteensovitettavissa institutionaalisen määritelmän kanssa. Luvussa 3 analysoin videopelien ja esteettisen taidemääritelmän suhdetta syvemmin. Tarkastelen esteettiseen taidemääritelmään liittyvää esteettisen kokemuksen teoriaa, sekä sen perinteistä versiota että uudempaa pragmatismin filosofiaan perustuvaa versiota ja pohdin voivatko videopelit tarjota yleisölleen esteettisen kokemuksen. Vastaus on pragmatismin tapauksessa myöntävä. Perinteisen esteettisen kokemuksen osalta sen sijaan argumentteja löytyy sekä puolesta että vastaan. Luvussa 4 otan käsiteltäväksi videopelien pelimäisyyden ja leikkimäisyyden. Taidetta sen sijaan pidetään usein arvokkaan vakavahenkisenä toimintana, joten tutkin tarkoittaako tämä sitä, että videopelit on suljettava taiteen käsitteen ulkopuolelle? Tukeudun tarkastelussa Friedrich Schillerin, Johann Huizingan ja Hans-Georg Gadamerin teorioihin taiteen läheisistä yhteyksistä peliin ja leikkiin. Näin osoitan, että ainakaan nämä ajattelijat eivät ole pitäneet peliä ja leikkiä taiteelle millään tavalla vieraana tai vastakkaisena. Luvussa 5 kyseenalaistan populaarikulttuurin ja taiteen välisen rajanvedon ja pyrin osoittamaan sen muuttuvaksi ja osittain keinotekoiseksi. Yksi pääargumenteista videopelien taiteen asemaa vastaan on epäilemättä se, että videopelit helposti luetaan pikemminkin populaarikulttuuriin kuin taiteeseen kuuluvaksi. Metodina tässä luvussa on tutustuminen eri taiteenlajien historiaan ja sitä kautta tavoitteena on osoittaa populaarikulttuurin ja taiteen rajan häilyvyys ja liikkuvuus. Monien taiteenlajien arvostus on aikojen kuluessa vaihdellut hyvin paljonkin taidelajin kehittyessä ja taidemaailman virtausten muuttuessa. Loppupäätelmänä on se, että vaikka videopelejä ei vielä toistaiseksi kovin yleisesti pidettäisikään taiteena, tilanne voi tulevaisuudessa hyvinkin muuttua yhä vielä melko nuoren pelialan kehittyessä.

Pohdin tässä tutkielmassa, voivatko kauhukirjat olla pelottavia ja minkälaista kirjojen herättämä pelko on. Tarkastelen kauhufiktioon liittyviä filosofisia kysymyksiä, kuten miksi ihmiset pitävät pelottavista tarinoista, herättääkö kauhufiktio oikeaa pelkoa ja mitä kauhukirjan lukija tai kauhuelokuvan katsoja tarkalleen ottaen pelkää. Käytän pohdintojeni taustalla muun muassa Kendall L. Waltonin, Alex Neillin, Noël Carrollin ja Berys Gautin kirjoituksia. Analysoin Mia Vänskän ja Marko Hautalan kauhuromaaneja ja pohdin, millä tavalla ne pyrkivät herättämään lukijassa pelkoa. Tarkastelemani romaanit ovat Vänskän Saattaja, Musta kuu ja Valkoinen aura sekä Hautalan Kuokkamummo, Kuiskaava tyttö ja Leväluhta. Näytän että kyseisten romaanien hirviöt liittyvät usein hulluuden pelkoon ja että Vänskä ja Hautala välttelevät yksityiskohtaisen väkivallan kuvaamista. Lisäksi tarkastelen romaanien kielellisiä ja kerronnallisia ratkaisuja sekä Vänskän ja Hautalan tapaa hyödyntää pimeän pelkoa. Tutkielmassa käy ilmi, että kauhukirjat voivat pelottaa kahdella eri tavalla. Lukukokemuksen aikana lukija voi pelätä henkilöhahmojen puolesta, ja tämän pelon voimakkuuteen vaikuttaa lähinnä se, miten hyvin tarina on kirjoitettu. Myöhemmin, esimerkiksi kirjan lukemista seuraavana yönä, lukija saattaa pelätä, että jonkin romaanissa esiintyneen kauhistuttavan asian tosielämän vastine uhkaa häntä itseään. Tällainen pelko saattaa kasvaa todella voimakkaaksi, jos lukija on sopivassa ympäristössä, kuten yksin kotona pimeän aikaan. Lukija voi siis osittain vaikuttaa itse siihen, miten paljon kirja häntä pelottaa.

My thesis is about photography and its aesthetics in a world of digitized culture. The main hypothesis is that there is an ongoing and fundamental change in the way photographs and images are being produced, distributed and consumed in society, resulting in a new kind of aesthetics, that did not previously exist in photography. I argue that digital photography should be seen as part of a wider range of digital imaging, as a separate field from traditional analogue photography. My observation is on all different aspects of photographic practice: artistic, technical and social; on the different aspects of photographic expression in different artistic, social and scientific practices (both analogue and digital). Fundamental issues are how the digital divide changes our perception, the way we work and how we process and understand images. I complement academic thought with empirical observations derived from my background as a practicing media-artist and film- and photography professional with almost two decades experience from the field. I start by introducing a basic history of photography, in order to place the practice in a historicaly and technologically determined context, followed by defining what a photograph is in an analogue and digital sense. The main discussion looks at aesthetic concepts related to photography and imaging. This is mainly done by deconstructing formal aspects of the image/photograph and examining the photographs function as a representation of reality and truth. To support my thoughts and to argue against conflicting theories, I mainly rely on writings and thoughts by authors like Bruce Wands, Vilém Flusser, Jerry L. Thompson, Martin Hand and Charlie Gere. From more classic writers on photographic theory I use Susan Sontag, Walter Benjamin, Roland Barthes, Henri Cartier-Bresson and Roger Scruton. The aim is to create a comprehensive image of the field of thought, both on a contemporary and historical axis, and through this build a solid base for understanding and argumentation. I conclude that we are already living in the future, and that the reality we know will change with an ever-increasing pace, soon taking the step over to augmented and virtual reality. Current and future image makers should consider in depth what it really means to create images in a digital universe. A new way of seeing digitally is crucial for future understanding of the changing digital landscape of images.

Taideteoksen alkuperä -esseessään saksalaisfilosofi Martin Heidegger (1889–1976) kysyy, onko taide vielä totuuden tapahtumisen tapa, joka on historiallisen olemassaolon tapamme kannalta ratkaiseva. Tämän työn tarkoituksena on avata uudelleen tämä Heideggerin kysymys. Onko meillä taidetta myös muussa kuin kulttuuristen hyödykkeiden mielessä? Mitä merkitystä taiteella on? Työ keskittyy niihin teksteihin, joissa Heidegger selvittelee välejään platonistisen estetiikan kanssa. Heideggerin mukaan platonistinen käsityöläisontologia on juurruttanut estetiikkaan käsityksen taiteesta representatiivisena esittämisenä, joka sisältää oletuksen olioiden esitettävyydestä, niiden pysyvästä läsnäolosta subjektille. Estetiikan Heidegger tulkitseekin subjektivismin oireeksi ja hylkää siksi vakiintuneet käsitykset taiteen tehtävästä: taiteen tehtävä ei hänelle ole tuottaa esteettisiä elämyksiä, ei ilmaista subjektin tuntoja tai arvostuksia eikä myöskään kuvata todellisuutta sen jäljentämisen mielessä. Taideteos-esseen kantava ajatus on, että taiteen alkuperä ei ole ihminen, vaan esiin tuleminen, jolle tekeminen ikään kuin vain tarjoaa kanavan. Näin taiteen voi nähdä avaimena ontologiseen reseptiivisyyteen, kokemukseen olevasta merkityksellisyydeltään rikkaampana kuin mikään mielle siitä. Heidegger olettaa, että teoksen totuus on mahdollista jakaa, ja kirjoittaa, ettei teos eristä ihmisiä elämyksiin vaan siirtää heidät teoksessa tapahtuvaan totuuteen. Työn keskeinen tavoite onkin selvittää sitä kriittistä keskustelua, jota Heideggerin oletuksesta taiteen jaettavuudesta on käyty. Kriitikoista Philippe Lacoue-Labarthe ja Jean-Luc Nancy nostavat esiin jakamisen ja sitä kautta myös esittämisen teoksen avaaman mielekkyyden muodostumisen ehtona. Tästä Heideggerin kriitikoiden avaamasta näkökulmasta, taiteen tehtävästä tai tarkoituksesta on mielekästä puhua jonakin, joka siirtää meidät teoreettisen ajattelun alueelta käytännölliselle, toiminnan ehdot asettavalle alueelle. Heideggerin hahmottelema siirtymä sellaiseen taidetta koskevaan ajatteluun, jonka lähtökohta on taiteen tapahtuminen, kääntääkin ympäri myös kysymyksen taiteen tehtävästä. Kysymys meidän taiteelle asettamastamme tehtävästä kääntyy tehtäväksi, jonka taide asettaa meille.