Browsing by discipline "kotimainen kirjallisuus"

Tutkimuksen kohteena ovat kaksi kotimaista kitaristi-elämäkertaa: John Fagerholmin ja Jaakko Riihimaan teos Albert Järvinen (2010) sekä Viljami Puustisen teos Petri Wallin saaga (2014). Valituista elämäkerroista tutkitaan niitä elementtejä ja kerronnallisia ratkaisuja, jotka rakentavat myyttistä kuvastoa historiallisten dokumenttien, kuten levytysten, ympärille. Kirjailija-elämäkerroissa rakentuvaa myyttiä ja sen purkamista on aiemmin käsitellyt esimerkiksi Michael Benton artikkelissaan Literary Biomythoraphy (2005). Rock-muusikkoutta ja siihen liittyvään modernia myyttiainesta puolestaan on tutkinut Stig Söderholm väitöskirjassaan Liskokuninkaan mytologia, rituaali ja rockstaran kuolema: Jim Morrison -kultin etnografinen tulkinta (1990). Tutkimuksessa analysoidaan aineistosta sitä, millaisia ovat ne muusikkoelämäkerroille tyypilliset, elämäntarinaa värittävät tehokeinot, jotka joko toistuvat molemmissa teoksissa tai esiintyvät omaleimaisina elementteinä yksittäisessä teoksessa. Lisäksi suoritetun analyysin kautta selvitetään niitä erityisiä temaattisia ja rakenteellisia kokonaisuuksia, jotka ovat leimallisia muusikkoelämäkerroille. Aineiston analyysin mukaan olennaisina myyttiä rakentavina elementteinä rock-elämäkerroissa korostuvat: keskushahmon esittäminen eksentrisenä, muista poikkeavana persoonallisuutena; päihteidenkäytön ja sairastumisen tematiikka; musikaalisen ylivertaisuuden korostuminen suhteessa muihin muusikoihin sekä nuorena kuolemisen eetos. Tutkimuksessa osoitetaan, että muusikkoelämäkerroissa on toistuvia temaattisia rakenteita ja piirteitä, jotka luovat myyttistä kuvaa käsiteltävien elämäkertojen kohdehenkilöistä. Elämäkertojen luoma kuva taiteilijasta ja muusikosta rakentuu historiallisen kulttuuridiskurssin kautta muokkautuneeseen stereotyyppiseen käsitykseen romanttisesta ja myyttisestä taiteilijapersoonasta, jota tutkimuksen keskiössä olevat rock-elämäkerrat uudentaa. Analyysin kautta selviää myös, että tietty odotuksenomainen elämänkaaren ja avaintapahtumien kuvaus näyttää olevan ominaista modernille rock-elämäkertakirjallisuuden lajityypille. Muusikkoelämäkerroissa toistuvat rakenteelliset ja temaattiset kokonaisuudet ovat analyysin mukaan: lapsuus; käännekohta elämässä; menestys; sortuminen; selviytyminen tai kuolema sekä kohdehenkilön nostaminen kulttuurin uudistajan asemaan.

Tutkimuksen kohteena ovat Santeri Alkion (1862 1930) romaanit Puukkojunkkarit (1893 94) ja Murtavia voimia (1896). Tutkimuksen tavoitteena on selvittää teosten sisältämät ideologiat ja arvot. Miten henkilöhahmojen aktivoimat teemat kytkeytyvät aikansa kirjallisiin lajityyppeihin ja kuvastavat Alkiolle merkityksellisiä ideologioita ja teemoja? Ovatko arvot ja niitä heijastavat teemat ominaisia nimenomaan Alkiolle vai ilmentävätkö ne yleisemminkin ajankohtana esillä olleita debatteja? Tutkimuksen aluksi esitellään Santeri Alkio sekä teokset historiallisine konteksteineen. Teosten lajipiirteiden tulkinnan työvälineeksi otetaan perheyhtäläisyyden käsite ja teoksia tulkitaan hermeneuttisesti.Teoksia tarkastellaan eri lajityyppien kehyksissä: kansankirjallisuutena, historiallisina romaaneina ja aateromaaneina. Teokset on mahdollista lukea osaksi kaikkia näitä lajityyppejä. Lisäksi ne sisältävät myös realismin ja naturalismin konventioita. Teokset nähdään kaksitasoisina, joiden pintataso eli mimeettinen taso käyttää historiallisen romaanin konventioita ja syvätaso eli temaattinen taso käyttää aateromaanin konventioita. Teosten syvemmälle temaattiselle tasolle pyritään pääsemään henkilöhahmojen tulkinnan avulla. Tutkimuksessa Alkion teoksista nostetaan esiin keskeisiä henkilöhahmoja ja pohditaan heidän keskinäisiä analogioitaan sekä esiin nousevia teemoja, jotka ilmentävät teosten arvomaailmaa. Puukkojunkkareiden pääteema on kasvatus. Keskeinen henkilöhahmo on huonosti kasvatettu Esa Karhu, jonka naturalistinen transgressio päätyy tekojen sovitukseen vankilassa ja yhteiskuntaan sopeutumiseen Murtavissa voimissa. Esalle analogisena hahmona toimii hyvin kasvatettu Laitalan Valee. Kasvatusteemaa ilmentää myös yhteisön ja virkavallan merkitys kasvattajina ja kurinpitäjinä. Kasvatusteeman toinen juonne on naiskasvatus. Naiset nähdään lähinnä miesten elämänsuunnan osoittajina niin, että hyvä vaimo vaikuttaa sitä kohottavasti ja huono vaimo laskevasti. Tutkimuksessa pohditaan myös naisten toimijuutta ja uhrautumista toisten vuoksi. Murtavien voimien pääteema on lähimmäisenrakkaus. Keskeinen henkilö on Janne Hautala, joka toimii aktiivisesti yhteisönsä hyväksi. Jannelle analogisena hahmona toimii itsekäs Mikko Siikalahti. Teoksen epäitsekkäiden ja itsekkäiden henkilöhahmojen analogiat tematisoivat lähimmäisenrakkauden, eli arkipäivän kristillisten arvojen, ja isänmaallisuuden teoksen keskeisiksi arvoiksi. Tutkimuksen johtopäätös on, että Santeri Alkion teokset Puukkojunkkarit ja Murtavia voimia kuuluvat pintatasoltaan kansankirjallisuuteen ja käyttävät historiallisen romaanin konventioita, mutta niissä on myös syvempi temaattinen taso. Teokset osallistuvat ajalleen ominaiseen realistis-naturalistisessa kirjallisuudessa esillä olleeseen keskusteluun esimerkiksi kasvatuskysymyksistä ja kristillisistä arvoista. Teokset eivät julista selkeästi mitään ideologioita, mutta ne välittävät hienokseltaan Alkiolle merkityksellisiä arvoja, kuten lähimmäisenrakkautta ja isänmaallisuutta.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Anni Polvan Tiina-sarjaa (1956–1986) tunteiden tutkimuksen näkökulmasta. Tutkin suuttumuksen, syyllisyyden ja ihastumisen tunteita emootioina. Tunnekäsityksessä nojaan Anna Hellen ja Anna Hollstenin artikkeliin teoksessa Tunteita ja tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa (2016) sekä Lauri Nummenmaan teokseen Tunteiden psykologia (2010). Erittelen käsittelemieni tunteiden ilmenemistapoja, syntytilanteita sekä tunteiden hallintaa ja säätelyä. Vaikka keskityn suuttumukseen, syyllisyyteen ja ihastumiseen, käsittelen osin myös muita niihin linkittyviä tunteita. Tiina-sarjassa tunteita kuvataan ensisijaisesti toiminnan ja vuorosanojen kautta, ja sarjassa sanallistetaan harvoin, miltä jokin tunne varsinaisesti tuntuu. Sarjan läpi toistuessaan nämä tunteet ovat kuitenkin olennainen osa teosten päähenkilön Tiinan henkilöhahmoa. Tiina-kirjat ovat yksiä suosituimmista suomalaisista tyttökirjoista. Sarja kertoo nimihenkilönsä Tiinan seikkailuista. Vaikka Tiina edustaa sotienjälkeisen ajan ihanteita, hän on poikatyttöhahmo ja pyrkii rikkomaan perinteistä kiltin tytön kuvaa. Tämä näkyy myös tarkastelemieni tunteiden kuvauksessa. Tunteiden kautta rakennetaan Tiinan henkilöhahmoa ja tuodaan esiin hänen erikoislaatuisuuttaan suhteessa muihin sarjassa esiintyviin lapsiin. Sarjassa on kasvatuksellinen pohjavire, ja tunteiden kuvauksen kautta Tiina asetetaan monessa mielessä ihanteeksi lukijalle. Kasvatuksellisuutta häivytetään kuitenkin huumorilla. Sarjalle tyypilliset huumorin keinot, eli liioittelu ja toisto, ovat myös olennainen osa tunteiden kuvausta.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Monika Fagerholmin kaksoisromaania Amerikkalainen tyttö (2004) ja Säihkenäyttämö (2009) metafyysisenä salapoliisikertomuksena. Teoskokonaisuutta ei voida luokitella perinteiseksi rikosromaaniksi. Genren määrittämisen ongelmallisuus tarjoaa lähtökohdan tarkastella kohderomaaneja erityislaatuisena rikosromaanina. Metafyysisen rikoskirjallisuuden taustalla vaikuttavasta kirjallisuuden postmodernismista muodostuu tutkielmalle laajempi teoreettinen viitekehys. Metafyysisinä salapoliisikertomuksina luettaville teoksille on ominaista, että ne pyrkivät horjuttamaan, purkamaan tai parodioimaan perinteisen salapoliisikirjallisuuden kaavaa. Rikostutkinta laajenee koskemaan todellisuutta, jossa mikään ei ole varmaa, yksiselitteistä tai selkeärajaista. Tutkielma selvittelee myös teosten suhdetta klassiseen ja kovaksikeitettyyn salapoliisitarinaan. Olennaisia kysymyksiä ovat, millä tavoin teoskokonaisuus käyttää hyväkseen perinteisen salapoliisikertomuksen konventioita, kuinka se suhtautuu niihin ja millä tavoin tämä tulee esille. Tehtyjen havaintojen pohjalta esitetään ihmisen identiteettiä ja todellisuuden luonnetta koskevia tulkintoja. Tutkielma perustuu tekstilähtöiseen lähilukuun. Amerikkalainen tyttö ja Säihkenäyttämö muuntelevat rikoskirjallisuusgenren tuottamia lajipiirteitä. Romaani hyödyntää kerronnassaan rikosfiktion tuottamaa, toiston kautta vakiintunutta ja yleisesti tunnistettavaa kulttuurista kuvastoa. Konventioiden varioinnin tuloksena syntyy uudenlaista tekstiä, joka samalla säilyttää yhteyden perinteisen salapoliisikertomuksen lajiin. Romaanipari toteuttaa pääosin metafyysisen salapoliisikertomuksen lajipiirteitä, mutta joissakin tapauksissa käsittelee niitä myös poikkeavasti. Metafyysisen genren mukaisesti rikosmysteerin selvittäminen kääntyy etsivän oman identiteetin pohdinnaksi. Etsivän, uhrin ja rikollisen rooleissa tapahtuu sekoittumista. Vihjeitä on runsaasti, mutta ne eivät mitenkään edesauta rikoksen selviämistä. Rikoksen tutkiminen epäonnistuu rationaalisen ajattelutavan puuttumisen ja tietoon perustuvan rikostutkimuksen keinojen toimimattomuuden vuoksi. Selkeän ja yksiselitteisen päätännön puuttuminen tärkeimpänä metafyysisen salapoliisikertomuksen lajipiirteenä toteutuu. Fiktion ja todellisuuden välistä rajaa tarkastellaan tekemällä se näkyväksi sekä pohditaan myös näiden suhdetta totuuteen. Reaalitodellisuuden ja fiktion sisäisen todellisuuden välille syntyy monimerkityksellisiä analogioita, jonka seurauksena eri todellisuuksien väliset rajat sortuvat ja ylittyvät. Metafyysiselle salapoliisikertomukselle ominaisesti todellisuus hahmottuu hämäränä ja ristiriitaisena. Yksilön minuuden määrittämisessä ja todellisuuden hahmottamisessa kielellä on keskeinen asema. Kielen merkitys ihmisen identiteetin ilmaisijana ja ulkoisen todellisuuden kuvaajana osoittautuu problemaattiseksi.

Tutkielmassa tarkastelen Riikka Pelon teoksia, Taivaankantajaa (2006) ja Jokapäiväistä elämäämme (2013), häpeän, häpäisemisten ja häpeämättömyyden näkökulmista. Kohdeteoksissa päähenkilöiden ylle yritetään langettaa häpeää: häpeää siitä, että on avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi tai jo aikuistunut vanhempiensa lapsi, jonka vanhemmat ovat toimineet ympäröivän yhteisön silmissä väärin. Molemmissa teoksissa keskeisiä elementtejä häpeän kannalta ovat päähenkilöitä ympäröivä, häpeää tuottava yhteisö tai yhteiskunta sekä äiti–tytär-suhde ja siihen kietoutuva häpeä. Myös häpeämättömyyden tematiikka nousee esille, sillä päähenkilöt välttelevät häpeän omaksumista omilla keinoillaan. Erittelen näitä keinoja Taivaankantajan päähenkilön osalta pääluvussa kolme. Pääluku neljä on suppeampi ja keskittyy Jokapäiväisen elämme analysointiin. Myös neljännessä luvussa käsittelen sitä, miten päähenkilö vastustaa mielessään häpeän langettamista. Teoreettinen viitekehys rakentuu tunteidentutkimuksen lähdeteoksista. Lähdeteokset käsittelevät häpeää eri näkökulmista. Keskeisimpiä teoksia tutkielmani kannalta ovat Siru Kainulaisen ja Viola Parente-Čapkován toimittama Häpeä vähän! Kriittisiä tutkimuksia häpeästä (2011) ja Sara Ahmedin (suom.) Tunteiden kulttuuripolitiikkaa (2018). Lestadiolaisuuteen liittyvät häpeän rakenteet ovat osa Taivaankantajaa. Tuota ulottuvuutta tarkastellessani lähdeteokseni olen käyttänyt muun muassa Paavo Kettusen teoksia Kätketty ja vaiettu. Suomalainen hengellinen häpeä (2011) ja Häpeästä hyväksyntään (2014) . Tutkimuksessani päädyn siihen, että häpeän ilmapiiri seuraa sukupolvelta toiselle. Molempien teosten päähenkilöt pysyvät toiveikkaina, vaikka molempien suhteisiin kietoutuu häpäisyjä: Toinen joutuu kokemaan rakastettunsa tekemää väkivaltaa. Toinen taas kohtaa lestadiolaisyhteisön tuottamia häipäisyjä, vaikka on vasta lapsi. Kumpikaan ei kuitenkaan suostu alistumaan häpäisyjen myötä – nöyrtymään ja sisäistämään langetettua häpeää.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani henkilöhahmojen rakentumista Jaakko Yli-Juonikkaan teoksessa Uudet uhkakuvat. Novelleja! (2003). Teos on suomalaista 2000-luvun alun arkitodellisuutta heijasteleva novellikokoelma, jossa novellit asettuvat sarjaan: Novelleissa toistuu esineisiin, paikkoihin, hahmoihin ja tapahtumiin liittyviä motiiveja. Useassa novellissa seikkailee saman nimisiä hahmoja, joista eniten huomiota kiinnittää kirjailijan niminen kertoja-päähenkilö. Tällainen rakenne vihjaa koherenteista ja johdonmukaisista henkilöhahmoista, mutta hahmojen rakennusprosessi ei olekaan mutkaton. Tutkimuksessani tarkastelen teoksen kolmesta novellista sitä, miten henkilöhahmot rakentuvat lukuprosessissa, ja pohdin, miksi ne rakentuvat siten kuin rakentuvat. Käytän tutkimuksessani apuna kahta henkilöhahmoteoriaa, James Phelanin retorista ja Aleid Fokkeman strukturalistista. James Phelanin teoriassa (1989) henkilöhahmoa tarkastellaan osana kertomuksen kehitystä. Phelan katsoo, että henkilöhahmo koostuu mimeettisestä, synteettisestä ja temaattisesta komponentista, jotka vahvistuvat tai heikkenevät sitä mukaa, miten hahmon piirteet ilmenevät kertomuksen kehityksessä. Mimeettisen illuusion luovan hahmon mimeettinen komponentti on hyvin kehittynyt, ja synteettinen, keinotekoisuutta osoittava vähemmän näkyvissä. Phelanin teoriassa lukijat voidaan jakaa erilaisiin yleisöihin, mikä oli hyödyllistä tutkimuksessani, jossa lukijalla on olennainen osa. Aleid Fokkeman teoria (1991) tarkastelee henkilöhahmoa merkkinä, jossa henkilöhahmoa kuvaavat merkitsijät eli tekstin taso on konventionaalisesti yhteydessä merkin sisältötasolle eli merkitystasolle. Fokkeman teoriassa olennaista ovat realismissa ja modernismissa kehittyneet teksti- ja merkitystason väliset konventionaaliset yhteydet eli koodit. Hahmo, joka koostuu koherentisti runsaasta määrästä näitä koodeja, tulkitaan todellista ihmistä esittäväksi. Fokkema on tutkinut koodeillaan postmodernien teosten hahmoja, ja sopii sitenkin tutkimusvälineeksi tietoisesti postmoderniin Uudet uhkakuvat -teokseen. Molemmat teoriat tuovat esiin, miten hahmot rakentuvat pääasiassa ihmiseen viittaavista piirteistä tai representaation koodeista, mutta lopputuloksena ei kuitenkaan ole koherentteja mimeettistä illuusiota ylläpitäviä tai realismin tai modernismin perinteiden mukaisia hahmoja. Hahmojen piirteet tai hahmoja rakentavat koodit ovat erikoisessa käytössä tai niitä lomitetaan fiktiivisiin tai ristiriitaisiin elementteihin, lisäksi muun muassa kerronnan epälineaarisuus ja -kausaalisuus sekä selkeästi fiktiiviset nimet tuovat esiin hahmojen tekstuaalisuutta tai keinotekoisuutta. Tutkimus toi esiin, että epäkonventionaalisuutensa ansiosta hahmot toimivat monella tasolla. Tällaisten hahmojen avulla voidaan tuoda lukijan pohdintaan toisaalta hahmojen kuvaamiseen liittyviä, toisaalta todellisiin ihmisiin liittyviä odotuksia ja arvostuksia. Välillä teos osoittaa, miten hahmot voivat kuvata tekstin ulkoista ihmistä olematta kuitenkaan realismin tai modernismin konventioiden mukaisia. Novelleissa toistuvat, henkilöhahmoihin liittyvät motiivit tekevät lukijan muun muassa tietoiseksi omista koherenssipyrkimyksestään, ja hahmojen rakennusprosessi osoittaa, ettei sillä aina saavuteta oikeaa tietoa.

Tutkielmassa selvitetään teosanalyysien avulla, millaisia piirteitä kävelyromaaniksi nimetty romaanin alalaji sisältää ja kuinka Jouko Sirolan teos Lumottu niitty: Erään tien tarinoita (2012) suhteutuu tähän lajimalliin. Lumotussa niityssä kuljetaan jalkaisin Vihdissä sijaitsevaa valittua tietä pitkin yhden kesäisen päivän ajan. Minäkertojan matkaoppaina toimivat sekä alueen historiaa käsittelevät kirjalliset teokset että elossa olevat ja jo edesmenneet paikallishistorian tuntijat. Kuljettavaksi valitun tien vaiheita hahmotellaan teoksessa lukuisten sisäkertomusten kautta. Lumotun niityn lisäksi tutkielman kohdeteoksina kuljetetaan W. G. Sebaldin Saturnuksen renkaita (1995/2010) ja Claudio Magris´n Tonavaa (1986/2000). Lajitarkastelun kannalta nämä proosamuotoiset teokset ovat mielenkiintoisia hybridejä yhdistellessään fiktiivistä ja ei-fiktiivistä kirjallisuutta sekä hyödyntäessään lukuisien kirjallisuuden lajien rakenteellisia ja sisällöllisiä piirteitä. Tutkielman lähestymistapa pohjautuu Alastair Fowlerin lajiteoriaan, jossa yksittäisen teoksen kirjallinen laji tunnistetaan tulkitsemalla aiempia esimerkkejä. Fowlerin teoriassa kirjallisuuden lajeille ei pyritä asettamaan tiukkoja rajoja vaan ne nähdään erilaisia piirteitä sisältävinä tyyppeinä. Tämän vuoksi tutkielmassa ei pyritä tiukkaan lajimäärittelyyn vaan keskitytään kohdeteoksista esiin nouseviin ja lajianalyysin kannalta olennaisiin piirteisiin. Tutkielmassa todetaan, että kohdeteoksiin sisältyy lukuisia yhteisiä piirteitä, joiden perusteella teokset voidaan nähdä saman kirjallisen alalajin jäseninä. Analyysin perusteella kävelyromaanille on tyypillistä episodimainen rakenne, jossa toiminnallisen juonen sijasta korostuu inhimillisen henkilöhahmon kokemuksellisuus. Keskeisimpänä kokevana henkilöhahmona teoksissa näyttäytyy minäkertoja, joka identifioitumalla kirjailijaksi tuottaa teoksiin autofiktiivisen ominaispiirteen. Analyysi nostaa esiin teoksissa esiintyvän kävelemisen ja mietiskelyn välisen yhteyden, minkä perusteella teokset kiinnittyvät aristoteeliseen kävelymetodiin sekä pyhiinvaellustraditioon. Teoksissa tehtävä matka on monitasoinen, sillä siihen sisältyy minäkertojan fyysisen matkan lisäksi tämän mielensisäinen matka sekä mittavan lähdekirjallisuuden pohjalta tehtävä tekstuaalinen matka. Kävelyromaanissa korostuu aikarakenne, jossa matkaa tehdään samanaikaisesti sekä nykyajassa että menneisyydessä. Tarkasteltavissa teoksissa paikat toimivat muistoja säilyttävinä kiintopisteinä ja minäkertojan väylinä menneisyyteen. Lumotussa niityssä ja Tonavassa keskeiset paikat, tie ja joki, ottavat myös teoksen päähenkilön aseman. Lisäksi tutkielmassa tarkasteltuihin teoksiin kuuluu postmodernille romaanille tyypillinen leikittely todellisuuden ja fiktiivisyyden suhteella, jota teoksiin sisällytetyt valokuvat korostavat.

Tarkastelen tutkielmassani konseptualistisen runouden kriittisyyttä. Konseptualistinen runous on käsitetaiteeseen läheisesti liittyvää runoutta, jota voidaan kuvailla epäluovaksi ja älylliseksi. Konseptualistisen teos tehdään usein kopioimalla jokin olemassa oleva teksti. Konseptualistinen tekijä ei perinteisessä mielessä kirjoita itse mitään vaan vain siirtää kopioidun tekstin toiseen kontekstiin. Tekotapaan saattaa liittyä myös jokin koneellisen manipuloinnin keino. Koska käsitetaiteen tulkitaan yleensä ottavan kantaa sekä taiteeseen että taiteen ulkopuolisiin asioihin, myös konseptualistiseen runouteen voidaan liittää kriittisyyden oletus. Tutkin, miten ja missä määriin konseptualismi suhtautuu kriittisesti yhtäältä kirjallisiin arvoihin ja toisaalta kirjallisuuden kaupallisuuteen. Aineistona käytän Karri Kokon neljää konseptualistista runoteosta: Das Leben der Anderen (2010) on kokoelma Kokon Facebook-ystävien päivityksiä. Performanssin jälkeen (2010) puolestaan koostuu sanomalehdistä lainatuista lauseista, jotka on Kokon laatiman kaavan mukaan järjestetty runoiksi. Teos on Kokon yhteisprojekti kirjailija Reijo Vallan kanssa. MMVII-kokoelman (2008) runot ovat luetteloita Kokon vuoden 2007 aikana tapaamien ihmisten nimistä. Sillat voitetaan kulkemalla (2009) koostuu Paavo Haavikon runosta oletettavasti internetin ilmaisella anagrammikoneella tehdyistä anagrammeista. Teoreettisina lähteinä käytän esimerkiksi konseptualistisen runoilijan ja lajin teoreetikon Kenneth Goldsmithin esseitä, konseptualismin lähikäsitettä proseduraalisuutta tutkineen Juri Joensuun väitöskirjaa Menetelmät, kokeet, koneet (2012) sekä taidehistorioitsija Maria Sakarin väitöskirjaa Käsitetaiteen etiikkaa (2000). Lisäksi hyödynnän muun muassa käsitetaidetta filosofisesti tutkivia tieteellisiä artikkeleita. Teorian avulla selvitän, miten käsitetaiteessa korostuva idea kohtaa aineistossa kielen ja kirjaesineen materiaalisuudet, jotka tematisoituvat konseptualistisissa runoteoksissa. Pohdin myös, minkälaisia kriittisiä seurauksia kopiointi ja uuteen kontekstiin sijoittaminen tuottaa yhtäältä lähdeteksteille ja toisaalta runouden kirjallisille arvoille. Tarkastelen lisäksi konseptualistista epäluovaa tekijää ja selvitän, minkälainen subjektikäsitys Kokon fragmentaarisista teksteistä hahmottuu. Analyysini mukaan konseptualistinen runous kritisoi ainakin kirjallisen teoksen alkuperäisyyden ihannetta, vallalla olevaa tekijäkäsitystä sekä jossain määrin myös tekijänoikeuksia ja kirjallisuuden kaupallisuutta. Huomioin tutkielmassani konseptualistisen runouden marginaalisen aseman ja panen merkille, ettei konseptualismin kritiikki välttämättä tavoita kovin suurta yleisöä. Tarkastelen ja arvioin myös konseptualismin lähtöoletuksia kritisoimistaan arvoista.

Tutkin pro gradu –tutkielmassani Heikki Kuulan rap-lyriikan puhujien tuottamia tarinoita PLLP- ja Blacksuami-albumeilla. Näkökulmani on tekstilähtöinen. Kokoelmilla on äänessä kattava kirjo surkeita ihmiskohtaloita, jotka tuottavat pääosin minä-muotoisia tarinoita. Luen tekstejä roolirunoutena, joka rakentuu rap-lyriikan konventioiden, erityisesti gangsta-rapin lajin, varaan. Kartoitan tutkimuksessa lajihistoriallista viitekehystä, jotta ajallispaikallisten erojen merkitys Kuulan lyriikalle aukenisi paremmin. Analysoin lyriikkaa Vesa Haapalan puhujiin kytkeytyvää teoriaa hyödyntäen. Metodini on tekstianalyysi, jolla erittelen teosten puhujia ja puhetilanteita. Tulkinnassani käytän mimeettisen ja retorisen minän käsitteitä erottelemaan lyriikan ilmitasoa ja arvomaailmaa rakentavaa tasoa. Puhuja-aseman käsitteen avulla niputan puhujia, joiden arvomaailma ja tyyli ovat samankaltaisia. Puhuja-asemien avulla analysoin PLLP-kokoelman teoskokonaisuutta ja lopulta vertaan sitä Blacksuami-kokoelmaan. Albumien yhteisiä arvolinjoja erittelen runoilijan käsitteen avulla. Erittelen tarkasti kolmea runoa kielellisestä, puhujarakenteellisesta ja arvomaailmallisesta näkökulmasta. Analyyseissä pohdin konventioiden merkitystä, determinismiä vallitsevana ajatusmallina, Kallion kaupunginosaa ajattelua muokkaavana miljöönä ja affektiivisuutta arvomaailmaa välittävänä piirteenä. Tutkimuksen johtopäätökset ovat monitahoisia. Kotimainen ja amerikkalainen viitekehys rinnastuvat erilaisilla tavoilla: geton ja Kallion miljöiden, keskiön ja marginaalin, uuden ja vanhan, yksityisen ja yleisen sekä vapauden ja determinismin linjoilla. Näiden linjojen kautta voidaan tarkastella niitä maailmoja ja ristiriitoja, joita Heikki Kuulan lyriikka tuottaa. Ristiriidoista kumpuaa ironiaa, jonka purevuutta edesauttaa laaja kirjo erilaisia kielen rekistereitä, antiteesejä ja intertekstejä. Ironia kuitenkin paljastaa rivien välistä lukevalle historiaan peilaavalle lukijalle, miten Kuulan lyriikka esittää surkeat ihmiskohtalot omia mielen vankiloitaan rakentavina ja ylläpitävinä, tragikoomisina hahmoina.

Pro gradu -tutkielmassani pohdin vaikuttavaa puhetta ja vaikuttumisen tematiikkaa Mika Waltarin näytelmässä Gabriel tule takaisin! (1945). Erittelen näytelmää tekstinä sekä suhteessa draamakirjallisuuden lajiin että draaman rakenteellisiin lainalaisuuksiin. Kysyn tutkielmassani, mitä on vaikuttava puhe kohdenäytelmän kontekstissa? Kuka vaikuttavaa puhetta käyttää? Mitä erilaisia seurauksia vaikuttavan puheen käytöstä on? Miten vaikuttava puhe on yhteydessä näytelmän tilaan? Miten kohdenäytelmän tila muuttuu puheen vaikutuksesta? Ja vielä: kuka teoksessa vaikuttuu ja millä eri tavoilla? Vaikuttavan puheen analyysissä sovellan J.L. Austinin ajattelua kirjallisuuden tutkimukseen. Austin näkee osan kielellisistä lausumista tekoina, joissa jonkin asian sanominen on samaan aikaan asian tekemistä. Esimerkiksi lausuman “minä lupaan” sanominen on myös lupauksen tekemistä. Tällaisilla lausumilla on voimakas vaikutus vastaanottajaan. Tarkastelen kohdeaineistoni henkilöitä sekä vaikuttavan puheen käyttäjinä että puheesta vaikuttujina. Pohdin vaikuttavaa puhetta lisäksi yhteiskunnallisena ja sosiaalisena ilmiönä, joka kiteytyy erilaisiksi diskursseiksi. Teoksen toimintaa, käänteitä ja puheen kutoutumista juoneen tarkastelen farssin sekä tragikomedian lajiteorian valossa. Analysoin teoksen henkilöiden vaikuttumista myös esitysteorian ja katsojuuden näkökulmista. Esitän, että kohdeaineistoni päähenkilö, naimaton keski-ikäinen perijätär, Ulriika, seuraa näytelmän toisen henkilön, Gabrielin, toimintaa kuin esitystä vaikuttuen näkemästään. Ulriikan vaikuttuminen saa hänet näytelmässä myös kieltämään omat ihanteensa ja antamaan Gabrielille suuren summan rahaa. Ulriikan vaikuttuminen Gabrielin esityksestä vaikuttaa myös hänen toimintansa muutoksiin näytelmän kuluessa. Pohdin Gabrielin tekemien lupausten ja näiden lupausten rikkomista suhteessa Ulriikan toiminnan muutoksiin. Nivon analyysissani henkilöiden toiminnan ja toiminnan muutokset myös näytelmän kirjoittamisen ajalliseen kontekstiin ja yhteiskunnalliseen tilanteeseen.