Browsing by discipline "latinan kieli ja Rooman kirjallisuus"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan roomalaisen kirjailijan, Gaius Plinius Secunduksen (Plinius vanhempi), kirjoittamaa 37-osaista ensyklopediaa nimeltä Naturalis Historia. Tutkielman materiaalina on käytetty teoksen toista kirjaa, joka käsittelee kosmologiaa ja maailmankaikkeutta, ja sieltä on poimittu runsaasti esimerkkitekstejä. Tekstit käsittelevät maailmaa yleisesti, auringon- ja kuunpimennyksiä, tuulia, maanjäristyksiä, tuliperäisiä alueita, tulia ja niihin liittyviä välillisiä ilmiöitä. Jokaisen luonnonilmiön kohdalla on myös selvitetty, minkälaisia antiikin ajan enteitä ja uskomuksia niihin liittyy. Tutkielman tavoitteena on selvittää Plinius vanhemman käsityksiä maasta, maapallosta, sen muodosta ja sijainnista universumissa. Tavoitteena on myös analysoida, minkälaisina tapahtumina Plinius vanhempi tulkitsee erilaiset luonnonilmiöt ja millä argumenteilla hän kuvailee näiden ilmiöitten syntymistä. Tutkielmassa sivutaan myös käsitteitä “jumaluus” ja “äitimaa”, ja näiden ihmisille tarjoamia hyötyjä ja haittoja. Moraalifilosifan kannalta on otettu mukaan käsitteet avaritia ja luxuria, joiden osalta Plinius arvioi kriittisesti ihmiskuntaa ja sen toimintaa. Pliniukselta valitun tutkimusmateriaalin perusteella on tehty joitain yleistyksiä. Auringon ja kuun toiminnat maapallon eri ilmiöitä ohjaavina voimina on kiistatonta Pliniuksen antamien esimerkkien perusteella. Naturalis Historian kansantajuinen esittämistapansa vähentää luonnonilmiöihin liittyvää taikauskoa, ja syntyvien enteiden tulkinta ei aina pääty siihen, että enteet olisivat pahoja. Käsitteiden avaritia ja luxuria pohdinta luovat terveen moraalisen käsityksen ihmiskunnan omasta toiminnasta luontoäidin ihmisille tarjoamista lahjoista. Plinius tulkitsee maailman koostuvan kahdesta päätekijästä, jotka ovat terra ja caelum. Näihin sisältyvät käsitteet luonto ja jumala. Kyse on näiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta ja tasapainosta. Vuorovedet ovat kuun aikaansaamia ilmiöitä, jotka yhdessä auringon ja kuun kanssa luovat maailmaan aikasidonnaisen ja säännöllisen kiertokulun. Käsitys maailmasta suljettuna tilana tulee esiin maanjäristysten ja tuulien kohdalla, mutta Pliniuksen tietämättömyys luonnonilmiöiden todellisista syntymekanismeista on silmiinpistävää. Tuliperäisyyden ja tulet Plinius liittää antiikin ajan uskonnollisen mailman kanssa ja tulkitsee oman aikansa tietämyksen perusteella kyse olevan kyseessä joko jumalan vihan tai ihmisen ahneudellaan luonnolle aiheuttaman epätasapainon.

Pyhä Sigfrid oli Ruotsin Smålandin maakunnassa sijaitsevan Växjön paikallispyhimys, joka kohosi 1300-luvun aikana yhdeksi koko Ruotsin valtakunnan suojelijoista. Legendan mukaan hän tuli 1000-luvun alkupuolella nykyisen Ruotsin alueelle Englannista, levitti kristinuskoa ja kastoi Ruotsin ensimmäisen kristityn kuninkaan. Hänen kulttinsa levisi vähitellen Växjöstä koko keskiaikaiseen Ruotsiin, ja merkkejä kultista löytyy myös Suomen alueelta. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää pyhän Sigfridin kultin esiintyminen ja suosio Suomessa. Aineisto käsittää kaikki Turun hiippakuntaan paikannettavissa olevat, kulttiin liittyvät kirkolliset materiaalit. Näitä ovat erilaiset asiakirjat, kirkkodedikaatiot, alttarit, kirkkotaide ja muu esineistö sekä liturginen aineisto. Aineellisen materiaalin etsinnässä on hyödynnetty pääosin aiempaa kotimaista tutkimusta, kirjallinen materiaali on etsitty keskiaikaista aineistoa sisältävistä tietokannoista Suomessa ja Ruotsissa sekä Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvista keskiaikaisista liturgisista kirjoista. Lisäksi tutkimuksessa on hyödennetty pyhän Sigfridin kulttiin liittyvää ruotsalaista tutkimusta. Pyhään Sigfridiin liittyvää aineistoa on Suomessa säilynyt vain vähän. Hänelle on dedikoitu yksi kirkko ja yksi tunnettu alttari, lisäksi on säilynyt kolme häntä esittävää veistosta. Hänen kuvansa on myös kaiverrettu pyhän Henrikin sarkofagiin. Liturgista aineistoa on säilynyt pääosin fragmentaarisena, eikä aineisto yleensä ole paikannettavissa seurakuntiin. Aineisto ajoittuu 1300-luvun puolivälistä 1500-luvun alkuun. Maantieteellisesti aineisto jakautuu laajalle alueelle saaristosta ja rannikolta sisämaahan. Aineiston perusteella pyhän Sigfridin kultti on saapunut Turun hiippakuntaan 1300-luvun puolenvälin tienoilla, jolloin Turun tuomiokirkkoon perustettiin pyhän Sigfridin alttari. Tällöin oli käynnissä kuningas Maunu Eerikinpojan ristiretki Karjalaan, mikä on saattanut vaikuttaa kultin suosioon. Pitäjänkirkoista kultin jäänteitä on säilynyt vasta 1400-luvun loppupuolelta. On mahdollista, että kultti on aiemminkin tunnettu joissain kirkoissa, mutta siihen liittyvä materiaali on hävinnyt vuosisatojen aikana. Kulttiesineiden ajoittuminen 1400-luvun loppuun saattaa kuitenkin liittyä myös siihen, että hiippakunnan johto ryhtyi tällöin entistä määrätietoisemmin valvomaan pitäjänkirkkojen liturgista ja kultillista yhdenmukaisuutta. Kultin suosiosta muodostuu aineiston perusteella kaksijakoinen kuva. Turun hiippakunnan keskuksessa, Turun tuomiokirkossa, kultti oli ilmeisesti kohtalaisen tärkeässä asemassa, mutta pitäjänkirkoissa kultin suosio vaikuttaisi olleen paikallisesti rajoittunutta. Syitä kultin vaihtelevalle suosiolle on mahdollista löytää muun muassa yhteiskunnallisista tapahtumista, asutushistoriasta sekä paikallisten lahjoittajien henkilökohtaisista motiiveista.

Tutkielmani käsittelee elefanttien asemaa ja sen kehitystä roomalaisessa sodankäynnissä ja voitonjuhlinnassa antiikin kirjallisten ja kuvallisten lähteiden pohjalta. Roomalaiset kohtasivat elefantteja ensimmäisen kerran taistelussa Epeiroksen kuningas Pyrrhosta vastaan Herakleian taistelussa vuonna 280 eKr., ja olivat aluksi täysin voimattomia tätä uutta sodankäynnin muotoa vastaan. Sotanorsut olivat roomalaisten silmissä hirvittäviä petoja, vihollisia, jotka pelkällä ulkoisella olemuksellaan aiheuttivat sekasortoa ja paniikkia. Analysoin tutkielmassani millaisia erilaisia aseita ja taktiikoita roomalaiset kokeilivat ja käyttivät vihollistensa sotanorsujen torjumiseksi ja kuinka, vuodesta 200 eKr. alkaen, roomalaiset käyttivät elefantteja myös omissa joukoissaan, joskin elefanttien käyttö jäi roomalaisten osalta pienimuotoiseksi ja satunnaiseksi. Analysoin myös muutosta, joka tapahtui roomalaisten suhtautumisessa sotanorsuihin, kun heidän kokemuksensa elefanttien vastaisessa sodankäynnissä kasvoi ja kun he rupesivat käyttämään sotanorsuja omissakin joukoissaan. Ensimmäiset elefantit, jotka tuotiin Roomaan tavallisen kansan nähtäville, olivat Pyrrhokselta vangittuja sotanorsuja, jotka Manius Curius Dentatus esitteli vuoden 275 eKr. triumfissaan sotavankeina. Dentatuksen triumfi oli samalla myös ensimmäinen triumfi, jossa esiteltiin roomalaisten näkökulmasta eksoottisia eläimiä. Työni elefantteja roomalaisessa voitonjuhlinnassa koskevassa osassa käsittelen aluksi elefanttien merkitystä voitonkulkueiden kehityksessä uskonnollisista puhdistautumisriiteistä kohti spektaakkelimaista voitonjuhlintaa. Koska elefantit olivat yleensä osallistuneet voitonjuhlintaa edeltävään sodankäyntiin taistelemalla joko roomalaisia vastaan, tullen vangituksi taistelussa, tai roomalaisten joukoissa, elefanttien rooli ja merkitys roomalaisissa voitonkulkueissa ja muissa voitonjuhlintaan liittyvissä spektaakkeleissa oli pelkkää eksoottista eläintä huomattavasti monimuotoisempi. Analysoin tutkielmassani myös, miten ja millaisissa rooleissa elefantit esitettiin roomalaisessa voitonjuhlinnassa, ja miten muutos roomalaisten suhtautumisessa elefantteihin sodankäynnissä ja keisariajan voitonjuhlintaan tuomat muutokset vaikuttivat elefanttien roolin voitonjuhlinnassa. Elefanttien ollessa sodankäynnissä pelättyjä vihollisia ne esitettiin myös voitonjuhlinnassa voitettuina ja vangittuina vihollisina, ja samoin kuin taistelussa panikoiviin elefantteihin yhdistettiin ihmismäinen epäluotettavuuden piirre, myös voitonkulkueissa vankeina esiteltyjä elefantteja kuvattiin sangen inhimillisinä. Elefanttien sodankäynnissä aiheuttaman kauhun vähennyttyä ja roomalaisten otettua sotanorsuja omaankin käyttöönsä, elefantteja ei enää esitetty vihollisina eikä niiden kauheutta korostettu voitonjuhlinnassakaan. Sen sijaan elefantit ylenivät triumfaattorin saattajiksi korostamaan tämän jumalaisuutta.

Tutkielmani käsittelee humanisti Francesco Petrarcan kymmentä fiktiivistä kirjettä antiikin kirjailijoille: Cicerolle, Senecalle, Varrolle, Quintilianukselle, Liviukselle, Polliolle, Horatiukselle, Vergiliukselle ja Homerokselle. Kirjeistä kaksi ensimmäistä on osoitettu Cicerolle. Horatiukselle ja Vergiliukselle osoitetut kirjeet ovat runomitassa. Työni tarkoituksena on etsiä mahdollisia syitä sille, miksi Petrarca halusi kirjoittaa näille yhdeksälle antiikin kirjailijalle, sekä analysoida Petrarcan suhtautumista hänen kirjeidensä vastaanottajiin. Lisäksi tarkastelen työssäni, toistuuko Petrarcan kirjeissä jotkin hänen asenteistaan muita enemmän. Tutkielmani on laadullinen ja sisältää lähiluvun sekä hermeneuttisen analyysin piirteitä. Petrarcaa ja hänen suhdettaan antiikin kirjallisuuteen on tutkittu maailman sivu mutta hänen kirjeensä antiikin kirjailijoille eivät ole olleet aiemman tutkimuksen keskiössä. Petrarcalla oli omat lempikirjailijansa, joiden pariin hän aina palasi ja joista hän piti listaa. Petrarcan lempikirjojen listalta löytyvät hänen kirjeidensä vastaanottajista Cicero, Seneca, Livius, Horatius ja Vergilius. Cicero oli näistä kirjailijoista hänelle kaikkein rakkain. Tutkielmani osoittaa, että luopumalla apologeettisesta näkökannasta Petrarca pystyi näkemään antiikin kirjailijat historiallisessa ajassa eläneinä ihmisinä, jotka olivat erehtyväisiä tavallisten ihmisten tavoin. He saattoivat elää vastoin omia opetuksiaan tai kadehtia toistensa kirjallisuuden lahjoja. Tällaista käytöstä Petrarca kritisoi kirjeillään. Petrarcan kirjeet sisältävät myös aikalaiskritiikkiä. Petrarcan mielestä hänen aikansa ilmapiiri oli alennustilassa ja yksi hänen kirjeidensä kantavista teemoista onkin hänen oman aikansa rappiosta tiedottaminen kirjeidensä vastaanottajille. Kaikilla Petrarcan kirjeillä antiikin kirjailijoille oli oma tärkeä osansa Petrarcan minäkuvan muotoutumisessa. Petrarcalle hänen kirjeensä olivat ensi sijassa osa elämäkerrallista teosta, jossa hän pystyi esitellä itsensä jälkipolville haluamassaan valossa. Kirjoittamalla antiikin kirjailijoille tuttavallisesti ja heitä välistä moittien tai neuvoen Petrarca pystyi nostamaan itsensä haluamalleen jalustalle, hänen sanomisiaan kuuntelivat jopa menneisyyden kirjailijat. Hänelle kaikkein tärkeintä elämässään oli tulla jälkipolvien muistamaksi ja elää ikuisesti kirjoituksissaan antiikin kirjailijoiden tavoin.

Pro gradu -tutkielmani tarkastelee Ciceron retoriikkaa ja filosofiaa käsittelevien teosten sekä kirjeiden tekstikohtia, joissa hän viittaa kreikkalaiseen draamaan tai lainaa sitä joko alkukielellä tai latinankielisinä käännöksinä. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten viittaukset ja lainaukset jakautuvat Ciceron eri teostyypeissä. Pyrin aineistoon ja aiempaan tutkimukseen nojautuen myös arvioimaan, millaisia lähteitä Cicero käytti kirjoittaessaan, ja missä tarkoituksissa kreikkalainen draama esiintyy hänen kirjoituksissaan. Tutkielmassa kuvaan aineiston kokoamisessa hyödyntämäni menetelmän ja esittelen aineiston kokonaisuuden havainnollistaen diagrammein tekstiotteiden jakautumista tyypeittäin, kirjallisuudenlajeittain sekä eri kirjailijoiden välillä. Esittelen periaatteet, joiden mukaan tyypittelen tekstiotteet, ja jaan aineiston tyypeittäin kolmeen käsittelylukuun, joissa tarkastelen tekstikohtia yksityiskohtaisemmin. Tekstiotteiden yhteyteen liitän suomenkieliset käännökset. Tutkimukseni osoittaa, että kreikkalainen tragedia esiintyy Ciceron teoksissa huomattavasti komediaa runsaslukuisempana. Viittaukset draamaan jakautuvat suhteellisen tasaisesti eri kirjallisuudenlajien välillä, mutta käännöslainoja esiintyy ainoastaan filosofiaa käsittelevissä teoksissa ja alkukielisiä lainoja vain kirjeissä. Ciceron käyttämistä lähteistä ei ole mahdollista esittää varmaa arviota. Aineisto viittaa kuitenkin siihen, että varsinkin kirjeissä esiintyvät viittaukset ja lainaukset voivat hyvin olla Ciceron omasta muistista lähtöisin. Sen sijaan filosofisten teosten pitkät lainaukset lienevät melko varmasti käännöksiä hänen lähdeaineistonansa käyttämistään kadonneista kreikankielisistä tutkielmista. Aineiston tarkastelun perusteella kreikkalainen draama esiintyy Ciceron teksteissä ainakin vahvistamassa latinan kielen asemaa kulttuurin kielenä, osoittamassa oppineisuutta ja yhteiskunnallista asemaa, elävöittämässä ja tuomassa huumoria sekä huipentamassa asiakokonaisuuksien käsittelyä. Draaman henkilöt ja tapahtumat voivat toimia vertauskuvina Ciceron aikalaishenkilöille ja tapahtumille. Cicero myös viittaa draaman avulla aiemmin käsittelemiinsä aiheisiin.

Tutkielmassa pyritään luomaan johdonmukainen kuva roomalaisesta pedagogiikasta ensimmäisellä vuosisadalla jKr. Tutkielma yrittää vastata kysymykseen: miltä Quintilianuksen aikainen pedagogiikka näytti oppilaiden ja opettajien kannalta? Tutkielman on tarkoitus myös toimia oppaana antiikin pedagogiikkaan. Tutkielman ensimmäisissä luvuissa taustoitetaan Roomalaisen pedagogiikan alkuvaiheita, joita määritti mos maiorum, joka asetti kirjoittamattomat säännöt sille, miten lapsia tulisi kasvattaa ja opettaa. Perheen äiti huolehti lapsen varhaiskasvatuksesta, jonka jälkeen lapsen isä otti tämän hoiviinsa. Lapsi oli isän kanssa oppipoikamaisessa suhteessa n. 16-vuotiaaksi, jolloin lapsi puki toga viriliksen ylleen ja hänestä tuli laillisesti aikuinen. Tässä vaiheessa isä lähetti pojan jonkun tunnetun oraattorin luokse oppimaan retoriikkaa ja lakeja koulutukseen, jota kutsutaan nimellä tirocinium fori. Roomalainen pedagogiikka alkoi omaksua kreikkalaisia piirteitä hellenisaation myötä kolmannelta vuosisadalta eKr. eteenpäin. Kreikkalaiset opettajat perustivat Roomaan grammatiikan kouluja ja perinteisesti perhekeskeinen opetus alkoi hiljalleen menettää asemaansa. Lapsia lähetettiin nyt julkisiin kouluihin, joissa lapsia opettivat ammattiopettajat. Ensimmäisen vuosisadan aikana eKr. Roomaan perustettiin ensimmäiset retoriikan koulut, jotka korvasivat perinteisen tirocinium fori koulutuksen. Pedagoginen transformaatio oli valmis ensimmäisellä vuosisadalla jKr., jolloin roomalainen opetus oli menettänyt ainutlaatuiset piirteensä ja se oli muuttunut lähes identtiseksi kreikkalaisen pedagogiikan kanssa. Kuuluisin ensimmäisen vuosisadan opettaja oli Quintilianus, jonka teos Institutio oratoria tiivistää yhteen teokseen ajan roomalaisen kasvatuksen ja opetuksen. Historiallisen taustoituksen aineistona on käytetty useita antiikin lähteitä, sekä sekundäärilähteitä. Tärkein lähde on Suetoniuksen De grammaticis et rhetoribus. Tutkielman kolmannessa ja neljännessä luvussa tarkastellaan grammaatikon ja reetorin koulujen opintoja. Luvuissa on käytetty aineistona pääasiassa Institutio oratoriaa. Roomalaiset oppilaat aloittivat opintonsa kieltenopettajan parissa 7-vuotiaina. Kieltenopettajan koulussa lapset oppivat puhumaan, kirjoittamaan ja lukemaan latinaa ja kreikkaa. He aloittivat opintonsa aakkosilla, numeroilla ja tavuilla, jonka jälkeen he alkoivat lukea sanoja ja lauseita. Kieltenopinnot päättyivät 11-vuotiaana, jolloin lapset siirtyivät seuraavalle opintoasteelle grammaatikon kouluun. Grammaatikko opetti lapsia lukemaan, lausumaan ja tulkitsemaan runoilijoita. Grammaatikon koulussa lapset alkoivat myös seuraamaan Kreikasta lainattua progymnasmataa. Progymnasmata oli neljätoistaportainen opetussuunnitelma, jonka tehtävä oli valmistella oppilas harjoituspuheiden, eli deklamaation, opintoja varten. Grammaatikon koulu loppui noin 16-vuotiaana ja sitä seurasi kolmas ja viimeinen opintoaste eli reetorin koulu. Reetorin koulussa analysoitiin puheita ja harjoiteltiin niiden laatimista. Reetorin opinnot päättyivät deklamaatioon. Tutkielman viidennessä luvussa tarkastellaan antiikin opettajien ja oppilaiden arkea. Oppilaidenkoulupäivät eivät eronneet suuresti nykypäivän koulujen arjesta. Oppilaat menivät kouluun varhain aamulla, ja tekivät siellä opettajan laatimia tehtäviä, jotka opettajat sitten tarkistivat. Keskipäivällä pidettiin lounastauko, jonka jälkeen opinnot jatkuivat iltaan saakka. Rooman opettajat pitivät nykypäivän standardeilla luokissaan kovaa kuria. He puuttuivat oppilaiden virheisiin herkästi, ja pitivät jatkuvasti huolen lausumisen ja kirjoittamisen täsmällisyydestä. Fyysiset rangaistuksetkin olivat yleisiä. Oppilailta taas odotettiin ahkeraa työmoraalia ja itsehillintää. Oppimateriaalit olivat moninaiset, yleisimpiä niistä olivat käännös- tai tulkintatehtävät mallitekstien pohjalta. Myös kolumnityyppiset tehtävät olivat laajalti käytössä. Luvun lähteenä toimii useiden antiikin lähteiden lisäksi Colloquia hermeneumata pseudodositheana.

Tämä tutkielma esittelee prepositioiden käyttöä varhaiskeskiaikaisissa latinankielisissä asiakirjois-sa, jotka ovat peräisin Toscanan alueelta Italiasta ja ajoittuvat 700-luvun alkuun. Työssä sel-vitetään, missä määrin prepositioiden käyttö noudattaa klassisen latinan perinteitä ja toisaalta millaisia italian kielen piirteitä siinä on jo nähtävissä. Aineisto on koottu L. Schiaparellin vuosina 1929–1933 editoimasta kokoelmasta Codice diplomatico longobardo, josta on valittu 20 asiakirjaa. Nämä kuuluvat vanhimpiin kyseisellä alueella säilyneistä asiakirjoista. Tutkimus keskittyy asiakirjojen vapaasti muotoiltuihin osiin, joissa kirjureiden käyttämän kielen variaatiot tulevat parhaiten esiin. Asiakirjojen kieli on myöhäislatinaa, mutta kirjurit pyrkivät noudattamaan klassisen latinan perinteitä. Tulokset jaotellaan semanttisten roolien perusteella sen mukaan, mitä prepositioita kirjurit ovat käyttäneet kyseisen roolin ilmaisemiseen. Aineiston perusteella kyseisen ajan asiakirjoissa käytettävät prepositiot voi jakaa karkeasti kolmeen ryhmään, joista ensimmäisen muodostavat ne prepositiot, jotka kuuluvat klassiseen latinaan ja joiden käyttö on säilynyt samantapaisena italiaan. Näitä ovat esimerkiksi sijainti-ilmaisuissa in ja ad sekä kohdeilmaisuissa contra, liittolaisilmaisuissa cum ja lähdettä kuvaava de. Toiseen ryhmään sisältyvät ne prepositiot, joiden käyttötapa muuttuu selvästi verrattuna klassiseen latinaan. Näitä ovat esimerkiksi super, joka vaikuttaa tässä aineistossa korvaavan preposition post sekä iuxta, jota ei enää tässä aineistossa käytetä sijainti-ilmaisuissa. Kolmannessa ryhmässä ovat ne prepositiot, jotka kuuluvat klassisen latinan sijaan italiaan. Tällainen on esimerkiksi da, jota käytetään enimmäkseen lähdeilmaisuissa, joissa se vaihtelee preposition a kanssa. Tutkimuksen perusteella 700-luvun alussa Toscanan alueen asiakirjalatinassa käytetään prepositioita vielä monin paikoin klassisen perinteen mukaisesti, mutta niiden käyttötavoissa on jo nähtävissä odotettua runsaammin romaanisten kielten piirteitä.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on roomalaisena poliitikkona ja oikeuspuhujana tunnetun Marcus Tullius Ciceron (106–43 eKr.) ystävälleen Fabius Gallukselle kirjoittama kirje (Ad fam. 7,23). Siitä selviää, että Fabius Gallus oli tehnyt Ciceron nimissä veistoshankintoja, jotka eivät vastanneet tämän toiveita. Kirje siis on epäonnistuneen taidekaupan jälkipuintiin liittyvä viesti. Tutkielmassa pyrin selvittämään kirjeen taustalla olevaa taideteosten ostotapahtumaa ja siihen osallistuneiden henkilöiden rooleja. Tarkastelen itse kirjeen latinankielistä tekstiä ja eräitä muita Ciceron kirjoituksia käyden samalla läpi kirjeeseen, sen henkilöihin ja siihen linkittyviin ilmiöihin liittyvää tutkimuskirjallisuutta. Keskeinen henkilö kirjeessä on siinä kolme kertaa mainittu Avianius. 1800-luvulta lähtien hänet on totuttu näkemään Avianius Evander -nimisenä vapautettuna orjana, jonka on päätelty harjoittaneen kuvanveistäjän ammattia. Jokunen tutkija on myös innostunut näkemään hänessä hyvinkin merkittävän taiteilijan, jopa kokonaisen taidesuuntauksen johtohahmon. Laajalti vakiintunut tapa nähdä kirjeen Avianius taiteilija Evanderina ja identifioinnin pohjalta tehdyt päätelmät hänen Ateenan ateljeestaan ovat kuitenkin ongelmallisia. Sen perusteella mitä nykyään tiedetään roomalaisista nimikäytännöistä, ei itse asiassa edes ole mahdollista, että orjataustainen Avianius Evander olisi kirjeen Avianius. Jos Cicero olisi tarkoittanut kyseistä henkilöä, olisi hän epäilemättä viitannut tähän pelkän sukunimen Avianius sijaan koko nimellä Avianius Evander tai pelkällä lisänimellä Evander. Se, ettei myyjän tai välittäjän roolissa toiminut Avianius olekaan taiteilija, avaa uusia tapoja tulkita kirjettä. Ciceron puhe Verrestä vastaan sisältää kohdan, jossa huutokaupat näyttäytyvät myyntitapahtumina, joissa innokkaat ostajat huusivat kilpaa haluamiaan taideteoksia. Tutkielmassa pohdin mahdollisuutta, että Fabius Gallus olisi tehnyt hankintoja jostakin tuolloin järjestetystä huutokaupasta. Ajatuksen puolesta puhuvat eräät kirjeen yksityiskohdat, erityisesti hintojen ennalta-arvaamattomuus ja se, ettei Ciceron ilmeisestikään ollut mahdollista perua kauppoja. Roomalaisista huutokaupoista tiedetään myös se, että niissä oli tapana myöntää ostajille jopa vuoden pituisia luottoja, mikä sopisi yhteen sen kanssa, että Cicero kirjeessä aikoi pyytää vuoden verran lisää maksuaikaa. Mitä tulee kysymykseen kirjeen Avianiuksen identiteetistä, ehdotan tutkielmassa, että hän voisi olla Puteolissa asunut liikemies C. Avianius Flaccus, johon Cicero paikoin tuotannossaan viittaa juuri sukunimellä Avianius ilman lisänimeä Flaccus. Ciceron Titius-nimiselle viranhaltijalle lähettämästä kirjeestä selviää Ciceron ja Avianiuksen suhteen vastavuoroisuus: Cicero auttoi suhteillaan Avianiuksen liiketoimia saaden itse joitakin kyseisessä kirjeessä määrittelemättä jääviä vastapalveluksia. Siten Avianius Flaccus olisi luontevaa nähdä Ciceron taidehankintoihin väliaikaisrajoitusta järjestäneenä henkilönä. Mielestäni on myös todennäköisempää, että taideostot tehtiin Ateenan sijaan lähempänä Roomaa, esimerkiksi juuri Puteolissa tai muualla Campaniassa. Muista kirjeen henkilöistä erityisesti Damasippuksen rooli kaupanteossa ei täysin selviä. Hänet on usein tulkittu taidekauppiaaksi, mutta on epäselvää, voidaanko häntä varsinaisesti sellaisena pitää. Horatiuksen kirjoittaman satiirin kautta tiedämme, että hän oli innokas vanhojen veistosten ostaja. Koska hän oli ilmeisesti kiinnostunut ostamaan Cicerolle päätyneet veistokset, voitaneen päätellä, että ne eivät olleet Ciceron ajan aikalaistaidetta vaan vanhoja, tuon ajan antiikkia. Kirjeen Ad fam. 7,23 kohdalla voidaankin siis puhua taiteen jälkimarkkinoista.

Pro gradu -tutkielmassani tutkin väkivallan ja kuoleman merkitystä roomalaisissa uskonnollisissa rituaaleissa. Lähestyn aihetta neljän eri esimerkin avulla. Väkivallan merkitystä pohdin Lupercalia- ja Matralia-juhlien rituaalien kautta, ja kuoleman merkitykseen paneudun Vestan neitsyiden sekä galli- ja kreikkalaispariskuntien elävältä hautaamisen pohjalta. Tutkimukseni perustana ovat pääasiassa latinankieliset antiikin kirjalliset lähteet, mutta tukeudun ajoittain myös kreikankieliseen lähdeaineistoon. Lähteitä ja nykytutkimuksen teorioita tarkastelemalla ja vertailemalla luon kuvan rituaaleista ja selvitän väkivallan ja kuoleman merkitystä niissä. Lupercaliassa väkivaltaa harjoittivat lupercus-papit, jotka löivät vuohennahkasuikaleilla muita yhteisön jäseniä juostessaan pitkin Rooman katuja. Piiskaniskujen tarkoitus oli alun perin toimia kuin rokotuksina ja suojata ihmisiä kuolleiden saastuttavalta vaikutukselta helmikuun Parentalian aikana. Myöhemmin juhlan merkitys muuttui ja iskut nähtiin hedelmällisyyttä tuottavana symbolisena penetraationa. Matraliassa roomalaiset matroonat ajoivat orjanaisen hakaten ulos Mater Matutan temppelistä. Rituaalin sisältämä väkivalta selittyy jumalatar Mater Matutan kautta. Matuta rinnastuu yhteisen indoeurooppalaisen perinnön kautta veda-uskonnon aamunkoiton jumalattareen, joka ajoi joka aamu pimeyden väkivaltaisesti pois. Tätä tekoa matroonat mahdollisesti jäljittelivät vuosittain Matralian aikana ja kannustivat Matutaa suoriutumaan tehtävästään päivien lyhetessä Neitsyytensä menettäneet Vestan papittaret haudattiin elävältä Rooman kaupungin laidalle lähelle muureja. Hautaamiset tapahtuivat usein poliittisina kriisiaikoina. Neitsyyden menettäminen, crimen incesti, tarjosi yhteisölle mahdollisuuden nimittää syntipukin, jonka hautaaminen sekä palautti rikoksen rikkoman tasapainon, että suojeli yhteisöä uhkaavalta kriisiltä. Samankaltaisina kriisaikoina haudattiin Forum boariumille galli- ja kreikkalaispareja. Tämän hautaamisen tarkoitus oli symbolisten vihollisten kautta saattaa Rooman maaperä jo valmiiksi vihollisten haltuun ja näin tehdä tyhjäksi vihollismiehityksen uhka. Tutkimukseni perustella näyttää siltä, että väkivaltaisia ja kuolemaan johtaneita rituaaleja yhdisti uhkaavan kriisin torjuminen. Lupercalian piiskaniskut suojasivat epäpuhtaudelta ja estivät lapsettomuuskriisin. Elävältä hautaamiset puolestaan torjuivat ulkoisia uhkia. Matralian väkivaltainen rituaali taas antoi aamunkoitolle voimia taistella pimeyttä vastaan ja näin vältettiin ikuisen yön uhka.