Browsing by study line "Archaeology"

Tutkielmani käsittelee videopelien potentiaalia arkeologisen tiedon välittäjinä, sekä tapana esittää ja esitellä muinaisuutta. Pyrin työssäni lähestyttävyyteen myös sellaisille lukijoille, jotka eivät ole aiemmin tutustuneet pelitutkimukseen tai pelien historialliseen ja arkeologiseen tarkasteluun. Tuon esille menneisyyden julkisen käytön realiteetteja, ja kuvailen, miten videopelien esitys menneestä eroaa muista medioista, erityisesti kirjallisuudesta ja elokuvista. Sivuan opetuspelien ja kaupallisten pelien eroja, ja perustelen, miksi juuri kaupallisten pelien tutkimus on hedelmällistä ja tärkeää myös arkeologisesta näkökulmasta. Teoreettinen tausta työlleni muodostuu pelitutkimuksesta, erityisesti historiallisesta pelitutkimuksesta, narratologiasta, sekä arkeopelaamisesta. Työni avainlähteet ovat Reinhardin Archaeogaming: an introduction to archaeology in and of video games (2018), Molin, Ariese-Vandemeulebroucken, Boomin ja Politopouloksen toimittama The interactive past: archaeology, heritage & video games (2017) sekä Chapmanin Digital games as history: how videogames represent the past and offer access to historical practice (2016). Tutkielman rungon muodostaa kahden pelin – The Mooseman (2017) ja UnReal World (1992–2023) – tarkastelu narratiivien, pelattavuuden, sekä muinaisuuden näkökulmasta. Molemmissa peleissä suomalais-ugrilainen kulttuuri on etualalla, ja siihen liittyvä muinaisuus on osa pelin mainontaa. The Mooseman nojaa suomalais-ugrilaiseen mytologiaan, UnReal World esitykseen rautakaudesta fantasiamaailmassa, joka omaa voimakkaita viittauksia suomalaiseen kulttuuripiiriin. Näiden pelien kautta pyrin näyttämään tapoja, joilla pelit paitsi käyttävät muinaisuutta aineistona ja inspiraationa, myös miten pelien narratiivit ja pelilliset ominaisuudet voivat ohjata pelaajan kokemusta muinaisuudesta. The Mooseman ja UnReal World toimivat astinlautoina pohdiskelevampaan osioon kulttuuriperinnön käytöstä videopeleissä, ja sen mahdollisista eduista ja ongelmista. Tuon esille tapoja, joilla videopelit voisivat edistää tietyn kulttuurin tuntemusta, ja videopelien vahvuuksista kulttuurioppaina ja virtuaalisina matkakohteina. Kuvailen, miten videopelien interaktiivisuus ja kyky antaa kokijalleen ääni tekevät niistä täysin uniikin kokemuksen verrattuna perinteisempiin menneisyyden välittämisen keinoihin, kuten kirjoihin tai elokuviin. Pohdin myös arkeologien mahdollisuuksia osallistua videopelien luomiseen, ja millaisin keinoin tämä voisi olla mahdollista. Toisaalta käyn läpi lyhyesti myös pelien omaa, sisäistä historiaa, ja kuinka tämä voi olla yhtä lailla kiinnostava kohde arkeologiselle tarkastelulle, mutta toisaalta myös sumentaa pelin suhdetta todelliseen menneisyyteen. Työni tavoite on näyttää, että arkeologialla on paljon potentiaalia paitsi inspiraationa pelintekijöille, myös tapana lähestyä pelejä ja pelaamista. Haluaisin kannustaa muita tutkijoita paitsi tutustumaan pelaamiseen, myös pohtimaan niitä tapoja, joilla arkeologia voisi hyötyä peleistä.

The dispersal of hominin species out of Africa during the Early Pleistocene has been centred on the environmental conditions which the species dispersed into. Specifically, being polarised between those who reconstruct this dispersal as synchronous with the expansions of grasslands, placing hominins within this environmental niche. Conversely, new data suggests hominin species were a highly adaptable species, capable of occupying varied habitats and other non-grassland areas, including forests. In order to test these conflicting hypotheses, reconstruction of local paleoenvironments at major hominin sites is required. The Early Pleistocene site of Dmanisi is an excellent case study. As one of the major hominin sites, paleoenvironmental reconstructions of Dmanisi are important to understand its role in the hominin dispersal events. By understanding the environment hominins moved into, we can better understand the ecological factors behind their dispersal. The aim of this study is to deduce the paleodiets and the mean body mass of the herbivore community in Dmanisi to assess the biome they lived in. For dietary analyses I used mesowear, and for estimating body mass from skeletal measures I used regression equations. The mesowear scores were used in a cluster analysis where the fossil taxa were clustered with modern taxa, whose diet is well-known. The results indicated the dietary categories of the fossil taxa. A mean body mass value of all ungulates was calculated for Dmanisi, which was then put into a data sheet with mean body mass values from other localities. Relative body mass indices were calculated for each locality by dividing their mean body mass value with the largest mean body mass value in the set. These values were then correlated with locality-specific net primary productivity values, to see how the mean body mass value in Dmanisi performed against its net primary productivity, and against other localities. The herbivore community mainly consisted of mixed feeders and browsers, with minimal evidence for grazing in the mesowear analysis. Ungulates were comparatively small sized in Dmanisi, implying that the low net primary productivity, interspecific and intraspecific competition lead to lack of resource availability in the area, which in turn caused the relatively small ungulate community. The results show that Early Pleistocene hominins occupied a relatively diverse, ecotone habitat in Dmanisi, consisting of shrublands and woodlands. This suggests that the Dmanisi was not as grassy as previously assumed, and the spread of grassland environments probably was not the catalyst for the hominin dispersal.

In this thesis, I attempt to answer the question of whether it is possible to reflect the modern psychological theory of culture of honour to the Late Copper/ Early Bronze Age period of the Eurasian steppe zone. Furthermore, how does this affect social structure and can archaeological evidence prove it. To study culture of honour, Indo-European sources and ethnographic research on mobile pastoralism are also examined. Through a sociocultural approach, this thesis strives to reconstruct the sociocultural background and changes originating from the Yamnaya. In this approach, theories from anthropology, ethnography, sociology, social psychology, and science of religion interact. Furthermore, sources associated with early Indo-European culture (e.g., social structure and mythology) are included. Essentially, this study aims to link the Yamnaya culture with the sociocultural theory of culture of honor. A focus of this thesis is the study of anthropomorphic stone stelae associated with the Yamnaya and adjacent cultures. The area where the stelae have been found consists of the modern countries of Romania, Bulgaria, Ukraine, Moldova, North Macedonia and Russia. Moreover, general knowledge about grave goods, burial rituals, osteological and genetic materials contribute to the overall reconstruction and interpretation process. A comprehensive outline of Yamnaya's ideological, social, and behavioral aspects is attempted through the use of comparative methodology. In order to accomplish this, the archaeological materials and their symbolic meaning are interpreted using the theoretical frameworks provided and compared to later Indo-European traditions and ethnographic studies on mobile pastoralism. Using theoretical frameworks and comparative method, this thesis demonstrates that the sociocultural theory of culture of honor can be reflected in archaeological materials. The reflections of sociocultural behaviour can be argued to be present in burial rituals, grave goods, osteological, genetic and most of all in the anthropomorphic stone stelae.

Maisterintutkielma keskittyy pronssikautiseen Jamnaja-kulttuurin hautauksista kerättyjen radiohiiliajoitusten analysoimiseen erilaisilla menetelmillä. Muun muassa ajoituksia käsitellään OxCal 4.4, CalPal ja ArcGIS ohjelmissa. CalPal:in oiva Chronology composer-toiminto järjestää ajoitukset kronologiseen järjestykseen, kun taas OxCal 4.4.-ohjelmassa radiohiiliajoituksia käsitellään tilastollisesti seuraavaa tutkimusvaihetta varten. Jamnaja-kulttuurin määritelmä on ollut pitkään keskustelun alla. Tutkijat ovat pitkään olleet hyvin eri mieltä siitä, minkälaiset hautaukset kuuluvat Jamnaja-kulttuuriin ja millaisia ne ovat olleet tätä aikaisemmin. Hyvin usein kivikautisia hautauksia luokitellaan jamnajaksi, vaikka niillä ei näyttäisi olevan mitään yhteyksiä siihen. Tutkielmassa on tärkeää rajoittaa jamnaja-kulttuurin määritelmää niin, että tulisi selväksi, mitä hautauksia otetaan mukaan seuraaviin analyyseihin, ja mitä hautauksia jätetään tutkimuksen ulkopuolelle. Työtä varten hautauksia on jaettu neljään ryhmään niiden keskeisten piirteiden perusteella. Tutkielman varsinainen osuus keskittyy ArcGIS-ohjelman tarjoamaan Kriging interpolointitoimintoihin. Näistä analyysiä varten on valittu Empirical Bayesian Kriging-malli, jonka avulla pystytään seuraamaan muita tuloksia kuin lineaarista ekspansiota. Kyseisessä metodissa arvioidaan tunnettujen pisteiden perusteella, minkälaisia arvoja tuntemattomat pisteet tutkimusalueella saisivat. Metodia yleensä käytetään korkeusmallien rakentamiseen, mutta tässä tapauksessa korkeuden arvot on korvattu radiohiiliajoituksilla. Metodilla suoritetaan kahdenlaista tutkimusta: yhdessä aineistoa on käsitelty laadullisesti, kun taas toisessa ei. Koska radiohiiliajoitukset yleensä kalibroinnin jälkeen esitetään kahden arvon välinä, ne täytyy analysoida tilastollisesti. OxCal-ohjelman Tau_Boundary-funktio mahdollistaa välien pienentämisen, jotta ajoituksien painotettuja ja tavallisia keskiarvoja voidaan käyttää. Metodi perustuu oletettuihin Jamnaja-kulttuurin ilmestymiseen ja loppumiseen. Radiohiiliajoitukset aiheuttavat kyseisessä analyysissä paljon virhemarginaaleja, joten niiden laatua tulee käsitellä tarkasti. Samalla tavalla kuin hautauksien tilanteessa, ajoitukset on jaettu neljään ryhmään, joissa on huomioitu perinteisen ja AMS-ajoittamisten ero, ”vanhan puun vaikutus”, allaseffekti sekä erilaisten laboratorioiden tuottama tieto. Kiovan laboratorio on pitkään säännöllisesti tuottanut virheellisiä ajoituksia, joten niitä käsitellään tutkielmassa harkiten. Tulevaisuudessa tutkimusta voi yhdistää sekä isotooppeihin että genetiikkaan. Yhteisellä panoksella Jamnaja-ekspansiosta syntyy täydennetty kuva, jota voidaan käyttää tulkitsemaan 5000 vuoden takaisia tapahtumia. Lisäksi tutkimusta voi laajentaa sisällyttämällä lisää eroavia piirteitä. Kuitenkin kattavaa tietopankkia varten tarvitaan lisää hyvänlaatuisia radiohiiliajoituksia, etenkin Ukrainan alueelta.

Tutkielmassa selvitettiin Vantaan Jokiniemen esihistoriallisen asuinpaikkakompleksin nuorakeramiikan (2900–2200 eaa.) sekoiteaineena käytettyjen samottipalojen geokemiallista koostumusta, sekä niiden yhteyttä Jokiniemen varhaisempiin tyypillisen kampakeramiikan (3900–3400 eaa.) ja myöhäiskampakeramiikan (3600–3200 eaa.) keramiikkatyylien saviastioihin. Lisäksi työssä haluttiin tutkia erilaisten muinaisympäristöllisten muuttujien, kuten yleisimpien maalajien, merenrannan, jokien ja harjujen spatiaalis-tilastollisia yhteyksiä Vantaan neoliittisen kivikauden (n. 5200– 1900/1800 eaa.) asuinpaikkojen suhteen. Pääfokuksena työssä oli haastaa kivikauden asuinpaikkojen sijoittumiseen liittyviä perusoletuksia, kuten esimerkiksi merenrantasidonnaisuutta. Tutkimusalue rajautui nykyisen Vantaan kaupungin alueelle, sillä analysoitava keramiikka-aineisto oli peräisin Vantaan Jokiniemen kivikautiselta asuinpaikkakompleksilta. Samotilla tarkoitetaan tämän työn yhteydessä vanhasta keramiikasta murskattua keramiikkamurskaa. Vanhan keramiikan uusiokäytöllä voidaan ajatella olevan yhtenäisiä piirteitä nykyisen kierrätyksen kanssa. Maisterintyön yhtenä teoreettisena kulmana olikin tästä syystä kivikautinen kierrätys ja siitä indikoivien merkkien tunnistaminen, sekä nykykierrätyksen ja esihistoriallisen kierrätyksen keskinäinen vertailu. Toisaalta kahden erilaisen temaattisen tutkimuspolun yhdistävänä teoreettisena liimana käytettiin eksploratiivisuuden käsitettä. Tämän työn yhteydessä eksploratiivisuudella tarkoitettiin lähtökohtaisesti pyrkimystä logiikan vastaistenkin hypoteesien luomiseen ja testaamiseen sekä epäloogisten yhteyksien etsimiseen eri ilmiöiden välillä. Tavoitteena oli, että tapaustutkimukset nivoutuisivat loogisesti yhteen juuri eksploratiivisen tutkimusasenteen ja -otteen kautta. Keramiikkanäytteistä tehdyt geokemialliset analyysit toteutettiin energia-dispersiivisella röntgenfluoresenssispektrometrilla (ED-XRF = Energy dispersive X-ray fluorescence spectrometer). Tämän jälkeen mittausdatasta teetettiin pääkomponenttianalyysi (principal component analysis, PCA), jonka avulla pyrittiin visualisoimaan mittausdataa niin, että keramiikka-aineiston yhtenäisyydet ja erot tulisivat esiin. Muinaisympäristöllisten muuttujien spatiaalis-tilastollisia yhteyksiä tehdessä hyödynnettiin R-ohjelmointikieltä sekä Rstudio-ohjelmaa. Paikkatietodata käsiteltiin QGIS-ohjelmassa. Aineistona käytettiin pitkälti Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) sekä Museoviraston tarjoamia paikkatietoaineistoja. ED-XRF -mittaustulosten perusteella voitiin todeta, ettei nuorakeramiikkanäytteiden samottipalojen ja vanhempien keramiikkatyylien välille muodostunut kemiallista yhteyttä. Spatiaalis-tilastollisten analyysien tulokset taas vahvistivat neoliittisen kivikauden asuinpaikkojen perusoletukset todenmukaisiksi merenrannan, jokien, hiekkamaiden ja harjujen osalta. Savi-, kallio- ja moreenimaat osoittautuivat tilastollisesti merkityksettömiksi. Moreenimaille sijoittuvien asuinpaikkojen määrä oli todellisuudessa jopa reilusti odotettua ennustetta pienempi. Maisterityön hypoteesina oletettu savimaiden ja neoliittisten asuinpaikkojen yhteys Vantaalla jäi tilastollisesti vahvistamatta, mutta tämä johtuu mahdollisesti analyyseja vääristävästä savimaiden kokonaislaajuudesta Vantaalla. Todettiin myös, että Vantaan alueen neoliittisen kivikauden asuinpaikat ovat keskittyneinä (engl. clustered) tiheästi rakennettujen kaupunkialueiden lähelle. Tämä johtuu luultavasti alueen maankäyttöhistoriasta ja sen yhteydessä löydetyistä arkeologisista kohteista. Työtä varten räätälöity menetelmäpaketti saatiin aikaiseksi ja jatkossa pakettia voidaan hyödyntää melko vaivattomasti. Tämä nopeuttaa erilaisten spatiaalisten ja arkeologisten ilmiöiden välistä tarkastelua. Näin työn kannalta oleelliset eksploratiiviset kokeilut ovat helposti ja nopeasti toteutettavissa myös tulevaisuudessa.

Ancient DNA research has become a widely applied method to examine past communities. The acidic soil in Finland has previously complicated archaeogenetic research but advances in the field have opened up new opportunities in recent years. This thesis integrates genetic data and archival research to examine the genetic ancestry and social organisation of Early Medieval communities in Southwest Finland. In this era, the coastal region of Southwest Finland experienced diverse societal changes induced by trade networks, urbanisation and conversion to Christianity. These shifts can be observed in large inhumation burial grounds from the Crusade Period (1025/1050–1150/1200 CE). While the burial grounds contain well-preserved skeletal material, no prior ancient DNA investigations have been undertaken in the area. A total of 30 individuals from three burial grounds, Tuomala, Kansakoulunmäki and Humikkala, were studied. The sites are located in the historical Raisio and Masku parishes close to Raisio river valley. The burial context was reconstructed with archival research, and the genetic data was extracted from skeletal samples. The resulting genome-wide data for 8 individuals from the Kansakoulunmäki burial ground was studied with exploratory population genetic and kinship analyses. The archival research produced a detailed burial context for 14 individuals from Kansakoulunmäki in Raisio and 15 individuals from Humikkala in Masku. The genetic results concluded good molecular preservation at Kansakoulunmäki and poor at Tuomala and Humikkala. The Kansakoulunmäki and Humikkala individuals bore traces of diverse connections to the Baltic Sea region. The integrated results revealed possible evidence of patrilocality and potential female genetic connections to Sigtuna in Central Sweden. These findings may point towards female mobility or exogamous marriage patterns between the two regions. Kinship relations were also detected. The possible sibling relationship could indicate an Early Medieval burial practice where close kin was buried together. The Kansakoulunmäki individuals appeared local and displayed genetic continuity with present-day Finns. This thesis adds to an emerging body of research on the ancient genetic compositions and social practices in coastal Southwest Finland in a period of transformation. The results underline the potential of interdisciplinary strategies combining genetic and archival research, as well as possibilities in the investigation of larger inhumation burial grounds. The study contributes to diverse lines of research with new data and interpretations about the Early Medieval communities, suggesting potential for further analyses both in Finland and across the Baltic Sea region.

Tutkielma käsittelee Suomen tilattoman väestön elämän materiaalisten jäännösten löytämistä, tutkimusmenetelmiä, muinaismuistolain (295/1963) mukaista luokittelua, arvoja ja merkityksiä. Kirjallisuustutkimuksen lisäksi aiheita havainnollistetaan tapaustutkimuksen avulla. Tutkielma on osa historiallisen ajan arkeologiaan kuuluvaa maaseutuarkelogiaa. Tilattomat olivat säätyjen ulkopuolelle jäänyt maata omistamaton väestönosa, jonka määrä kasvoi Suomessa 1700–1800-luvuilla valtiovallan tavoitellessa väkiluvun ja maatalouden tuottavuuden kasvattamista. Suurimmillaan tilattomien osuus väestöstä oli ainakin 40 prosenttia. Tutkielmassa keskitytään torppareihin ja mäkitupalaisiin, jotka ovat oman taloutensa muodostaneita tilattomia ja joiden asuinpaikat on siten helpointa erottaa muista arkeologisista jäännöksistä. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään feministisen arkeologian (esim. Joan Gero) näkökulmia mm. tiedon paikantuneisuudesta, todellisuuden luonteesta ja empiirisestä alimääräytyneisyydestä. Niillä pyritään tuomaan esiin se, mihin nykyiset luokittelu- ja suojelukäytännöt perustuvat ja miten niillä otetaan tiedostaen tai tiedostamattomasti kantaa siihen, kenen menneisyys on tärkeää. Tutkimuksessa sovelletaan tapaustutkimukseen historiallisen ajan arkeologian metodeja: monilähtöistä menetelmää eli 1800-luvun torpan ja kiinteän muinaisjäännöksen yhteyttä selvitetään sekä arkistolähteistä että paikkatietoanalyyseillä ja maastokäynneillä. Arvojen pohdinnassa esitellään Päivi Maarasen kehittämää arvotyökaluhahmotelmaa sekä museaalisiin tarkoituksiin kehitettyä merkitysanalyysimenetelmää. Tilattomien asuinpaikkajäännökset luokitellaan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi, jos ne ovat vuotta 1750 vanhempia, ja sitä nuoremmat asuinpaikkajäännökset luokitellaan pääsääntöisesti muiksi kulttuuriperintökohteiksi. Luokittelu vaikuttaa suojelustatukseen ja siten kohteiden säilymiseen. Luokittelu käsitetään usein objektiivisena tapana järjestää maailmaa, mutta se sisältää silti subjektiivisia elementtejä ja sen kehittymiseen vaikuttaa arkeologisen tutkimuksen kehityshistoria, jossa on lähdetty liikkeelle esihistoriallisista kohteita ja jossa historiallisen arkeologian tutkimuskohteena on ensin ollut keskiaika. Tilattomien elämän materiaaliset jäännökset ovat usein hyvin epämääräisiä, maastossa vaikeasti havaittavia ja yleisyydessään vaikeasti tulkittavia ja ajoitettavia, mikä vaikeuttaa niiden luokittelua ja voi saada ne vaikuttamaan tutkimuksellisesti vain vähän kiinnostavilta. Epämääräisyys, monitulkintaisuus ja yleisyys liittyvät kuitenkin kaikkeen arkeologiseen tutkimukseen, vaikka todellisuutta pyritään usein siinä yksinkertaistamaan, joten se ei ole peruste jättää haasteellisia kohteita tutkimatta. Tapaustutkimus osoittaa, että nuorikin arkeologinen kohde voi olla mm. tärkeä arkeologinen tietopankki, hyvä yleisökaivauskohde, kotiseutuhistorian opetuskohde ja kotiseutuidentiteetin kiinnekohta. Sen tutkiminen voi myös tasapainottaa kuvaa historiasta ja tuoda tilattomat esiin aktiivisina toimijoina ja arvokkaina yhteisönsä jäseninä.

Tutkielmassa pyritään määrittämään, miten arkeologisesta löytöaineistosta voitaisiin helpoiten tunnistaa värttinänkehrät. Värttinänkehrät liittyvät kehräämiseen ja käsivärttinään, muinaisuudesta nykypäivään saakka käytössä olleeseen käsityövälineeseen, jolla on valmistettu lankaa. Käsityövälineet kuuluvat tekstiiliarkeologian tutkimussuuntauksen alle. Tutkielmassa esitellään lyhyesti tekstiilintuotannon ja tekstiilitutkimuksen historiaa sekä tekstiilitutkimuksen erilaisia metodeja. Käsin kehräämistä ja erilaisia raaka-aineita käsitellään jotta saadaan perusteellinen ymmärrys käsivärttinän olemuksesta. Selvitetään, millaisia materiaaleja ja millaista lankaa värttinällä voidaan kehrätä. Värttinöiden tutkimushistoria käsitellään maailmanlaajuisella ja pohjoismaisella tasolla. Lisäksi esitellään typologioitten historia ja niiden muodostusperiaatteet. Typologioitten käyttökelpoisuutta esineiden tunnistusmetodina verrataan tutkimuksen pohjalta muodostettujen tunnistuskysymysten kokonaisuuteen. Tutkimusmateriaalina opinnäytetyössä käytetään Turkulaisia värttinänkehriä, yhteensä seitsemäätoista esinettä vuosilta 1901 ja 2013. Suppeaan aineistoon kokeillaan tunnistusmenetelmien toimivuutta ja tehokkuutta. Tuloksessa ei ole yllätyksiä: aineiston värttinänkehriksi tunnistetut ja vuonna 2008 typologisoidut kehrät ovat värttinänkehriä ja luokittelun ulkopuolelle alunperin jätetyt kehränkaltaiset esineet jäävät myös tämän luokittelun ulkopuolelle. Työssä päädytään muodostamaan helppokäyttöinen tunnistuskaavio, jossa yksinkertaisilla kyllä/ei -kysymyksillä pystytään tarkastelemaan minkä tahansa esineen kohdalla, onko kyseessä värttinänkehrä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan, mitä perusteita osallistava yhteisöön perustuva -metodista on yleisö havainnut Suomessa? Miten täytyisi kehittää arkeologiassa ja mitä täytyisi tiedostaa, kun pyritään yhteisöön perustuvaan arkeologiaan? Yhteisöön perustuva arkeologia on dekolonisoiva kollaboratiivinen arkeologia, joka tekee yhteistyötä yhteisöjen kanssa ja sillä on poliittisia implikaatioita sekä eettisiä dilemmoja. Maailmanlaajuisesti alkuperäiskansojen aktivististen liikkeiden ja postprosessualismin ilmestyminen mahdollistivat osallistava yhteisöön perustuva -metodin syntymistä. Tässä työssä on korostettu metodin viisi perustetta, jotka tunnistetaan tämänlaatuisista projekteista. Tutkimusaineiston ensimmäinen osa on yleisökaivauksilta kerätty aineisto, jossa käsitellään yleisön ajatuksia Suomen arkeologiasta. Toinen osa on kerätty primitiivitaitoiselta yhteisöltä Suomessa. Heidän toimintansa sisältää yhteisöön perustuvan arkeologian perusteita. Tutkimuksen lähestymistapa on etnografinen ja aineiston keräämistä varten on käytetty strukturaalista haastattelua sekä osallistujaobservaaatio-menetelmää. Aineistoa analysoidaan kvalitatiivisesti. Tässä työssä havaitaan, että osallistuminen arkeologiseen tutkimukseen on yhteydessä kontekstiin ja tutkimuskohteeseen. Yleisökaivauksille osallistunut ryhmä toi esille vahvuuksia ja heikkouksia Suomen arkeologiasta. Toinen ryhmä korosti yhdessä työskentelemisen ja sosiaalisen aspektin tärkeyttä. Haastattelujen tuloksia verrataan työssä esiteltyyn ulkomaalaiseen arkeologiseen projektiin ja keskusteluun tuodaan eri näkökohtia eri tutkijoilta. Tilanne on lupaava, vaikka yhteisöön perustuvasta arkeologiasta ei ole aikaisempia kokemuksia Suomessa. Alaa täytyisi vielä edistää, jatkaa ja parantaa yleisön osallistumista usealla tavalla. Näin Suomen arkeologia voisi demokratisoitua vielä enemmän ja siitä voi muodostua inklusiivisempaa yhteisöarkeologiaan verrattuna. Jatkotutkimuksen arvoista on yrittää suuntautua yhteisöön perustuvaan arkeologiaan, tutustumalla ihmisryhmään, jonka kanssa tullaan tekemään yhteistyötä, hyödyntäen etnografista tutkimusta ja asettamalla yhdessä tutkimuskysymyksiä yhteisön tarpeiden mukaan.