Browsing by study line "Teatteritiede"

Tutkielmassani analysoin Frank Wedekindin näytelmää Kevään herääminen ja siitä tehtyä musikaaliadaptaatiota. Analyysini kohteena on teosten yksi päähenkilöistä, Wendla, jonka naiskuvaa pohdin kolmen sekä näytelmästä, että musikaalista löytyvien avainkohtien avulla. Keskeisimpänä lähteenäni hyödynnän Judith Butlerin teoriaa sukupuolen performatiivisuudesta, josta hän puhuu muun muassa kirjoissaan Bodies That Matter (1993) ja Gender Trouble (1999). Tutkin, miten sukupuolen performatiivisuus näkyy Wendlassa ja miten se vaikuttaa hänen tarinaansa. Wendlan kokemaa väkivaltaa tutkin käyttäen apunani Kara Reillyn kirjoitusta James Robert Allardin ja Mathew R. Martinin toimittamasta teoksesta Staging Pain, 1580-1800: Violence and Tauma in British Theater (2009). Tutkimukseni on tekstianalyysiä ja kuuluu draaman tutkimuksen alaan. Analyysissäni huomasin, kuinka Wendla toteuttaa niitä sukupuolen performatiivisuuksia, joita hän on oppinut äidiltään, mutta hänestä on löydettävissä kapinahenkeä muuttaa asioita. Teosten naiskuva on raadollinen ja todentuntuinen, koska Wendla on monitasoinen hahmo, eikä yksiselitteinen. Hän on nuori ihminen, joka etsii vastauksia hämmentäviin ja pelottaviin asioihin, joita hän ei ymmärrä. Hänen tarinakaarensa on se, joka aloittaa ja sulkee näytelmän ja musikaalin, tehden hänestä hyvin olennaisen hahmon, joka on tutkimisen arvoinen.

Tutkielmani käsittelee ei-inhimillisen representaatiota Neljän päivän läheisyys –näytelmässä. Aineistona on Pipsa Longan alkuperäistä draamateksti (2021) ja Teatteri Viiruksen kantaesityksen Fyra dagar av närhet (2021) esitystaltiointi. Kysyn, miten ei-inhimillinen voi olla teatteriesityksen ja tekstin kaltaisissa inhimillisissä viitekehyksissä. Mitä ne keinot ovat, joita teatteri voi käyttää kieltä pakenevan ei-inhimillisen olemuksen ilmentämisessä? Sovellan ei-inhimillisen käsitettä erilaisiin toimijoihin ja olemuksiin ja kokeilen voiko ei-inhimillisen käsite auttaa hahmottamaan myös inhimillisen representaatiota ekodramaturgisessa teoksessa. Neljän päivän läheisyys on ekodramaturginen teos, joka käsittelee kahden eläinlajin, ihmisen ja lokin, rinnakkaineloa neljän päivän ajan lomahotellissa ja hotellin läheisellä rannalla. Ei-inhimillinen viittaa tutkielmassa eläimeen, luontoon ja sellaisiin representaation muotoihin, jotka eivät palaudu kiistattomasti inhimillisen kategoriaan. Teoreettisena viitekehyksenä toimii posthumanistinen ajattelu, ekokriittinen kirjallisuustutkimus ja ekodramaturgian tutkimustraditio. Tutkielmassa hahmotetaan ei-inhimillisen kategoriaa Emmanuel Levinasin filosofiassa esiintyvän Toinen -käsitteen kautta. Tärkeitä teemoja tutkielmassa ovat kieli ja ruumis sekä poissaolon teemat ja erilaiset näkökulmat aikaan ja paikkaan. Näytelmää analysoidaan neljästä eri näkökulmasta. Näitä ovat inhimillisen ja ei-inhimillisen rajaa purkavat kohtaukset, kielen rajallisuus ei- inhimillisen representaatiossa ja poissaolon teemat. Neljännen näkökulman muodostaa alaluku, jossa käsitellään teoksen juonen kannalta olennaista kuoleman teemaa ja kuolemaa käsittelevää performanssia. Tutkielmani osoittaa, että ei-inhimillisyyden representaatiossa ja sen tutkimuksessa olennaista on näkökulma, joka asettuu vastahankaan perinteisen draamantutkimuksen kanssa etsien tietoisesti ei- inhimillisen muotoja myös odottamattomista paikoista. Esitän, että myös inhimillisen alue, draama, on relevantti tila tuottaa erilaisia representaatiomuotoja ei-inhimillisestä.

Tutkielmassa tarkastellaan Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These little town blues are melting away -näytelmätekstiä (2011) ihmisen ja luonnon välisen suhteen moninaisten ilmenemisen muotojen ja niiden merkitysten kautta. Keskiössä ovat ihmisten, eläinten ja paikkojen läsnäolon, keskinäisen vuorovaikutuksen sekä toimijuuden kysymykset ekokatastrofin kynnyksellä ja sen lopulta tapahtuessa. Vuorovaikutusta, läsnäoloa ja toimijuutta tarkastellaan näytelmän keskeisen aiheen, ilmastonmuutoksen, valossa. Ilmastonmuutoksen merkittävin ilmenemismuoto näytelmässä on merenpinnan nouseminen: näytelmässä Itämeren rannalle sijoittuvan kylän asukkaat kohtaavat (ilmaston)muutoksen joutuessaan pakenemaan nousevaa merenpintaa tai muutoin reagoimaan siihen. Merenpinnan nousu motivoi näytelmän hahmoja toimintaan tai toisaalta tuo esiin anti-toimijuuden, kuten kykenemättömyyden tai haluttomuuden toimia. Tapahtumien synnyttämisen lisäksi merenpinnan nousu luo näytelmälle esteettisen kehyksen. Tutkielman teoreettinen viitekehys painottuu ekokriittiseen tutkimussuuntaukseen. Työn edetessä kuitenkin kävi ilmi, että posthumanismia teoriana ei voi kokonaan ohittaa, sillä jo tutkielman kysymyksenasettelussa ristivalottuvat sekä ekokriittinen että posthumanistinen sävy. Ekokritiikki taustateoriana vahvistaa tehtyä tulkintaa ilmastonmuutoksesta näytelmän keskeisenä aiheena ja siten motivoi ja perustelee tutkielman näkökulman valinnan. Tutkielmassa käytetään myös monitieteellistä paikan käsitettä tarkastellessa näytelmän tapahtumapaikkojen (kuten metsä, kylä ja palvelukeskittymä Onni-keskus) merkityksiä. Paikka-käsite on oleellinen myös hahmoteltaessa näytelmän tapahtumaympäristöä kokonaisuutena sekä muutoksen näyttämönä. Analyysissa merkityksellisiksi kasvavat näytelmän henkilöhahmojen (osin muuttuva) suhde luontoon ja sen merkitykset, ihmis- ja eläinhahmojen lajienvälisyyden kysymykset sekä tapahtumapaikat suhteessa toimintaan. Luonto esimerkiksi näyttäytyy näytelmän henkilöhahmoille hyvin erilaisin tavoin; eräille se on näkyvimmin läsnä ja totta erilaisten representaatioiden muodossa, toiselle taas meressä uidessa, ikään kuin luontoon sulautuessa. Joku katsoo luontoa resurssina, toisille kokemus luonnosta on niin kaukainen, että edes kodin lattian läpi nouseva merivesi ei auta ymmärtämään, mitä tapahtuu. Kun näytelmän keskeinen käänne eli kodeista evakuointi tai muilla tavoin lähteminen tapahtuu, asetelma muuttuu merkittävästi. Joidenkin kohdalla se tarkoittaa luontosuhteen syvenemistä ja vahvistumista dramaattisinkin tavoin, osan ohittaessa ekokatastrofin aivan viimeiseen asti. Tutkielma tuo esiin, kuinka monenlaisia motiiveja, tunteita, reaktioita ja toimintaa merenpinnan nouseminen synnyttää, ja miten monin eri tavoin niitä voi tulkita. Kun maa muuttuu mereksi, tämä tulee näkyväksi ja todeksi niin näytelmän ihmis- kuin eläinhahmoillekin. Esiin piirtyvät myös tapahtumien syyt ja seuraukset. Merkittäväksi näytelmässä nousee ajatus kaiken yhteydestä: ekokatastrofi, joka tapahtuu kylässä harmaan meren laidalla, tapahtuu jossain muodossa myös muualla, kaikkialla.

Tutkimus tarkastelee suomalaista improvisaatioteatterin taidemaailmaa 2010–2020-lukujen taitteessa. Se on kaksiosainen ja vahvasti empiirinen. Ensimmäinen osa selvittää, millainen improvisaatioteatterin taidemaailma Suomessa tällä hetkellä on, minkälaisia toimijoita siinä toimii ja mitä erityispiirteitä siinä on nähtävissä. Toinen osa selvittää kyselytutkimuksella, minkälaisia improvisaatioryhmiä tällä hetkellä Suomessa on, miten ne toimivat ja minkälaista toimintaa järjestävät. Tutkimusmetodeina on käytetty havainnoivaa osallistuvaa tutkimusta sekä survey-tyyppistä kyselytutkimusta. Tutkimuksen teoreettinen tausta nojaa Howard S. Beckerin käsitykseen taidemaailmasta sekä Hans van Maanenin jäsennykseen taiteen tutkimuksesta. Tutkimuksen tuloksena improvisaatioteatterin toiminnasta on nostettu esiin kolme keskeistä osa-aluetta: esitystoiminta, koulutustoiminta sekä verkostoitumistoiminta. Näitä toiminteita ylläpitävät Suomessa ryhmämuotoiset improvisaatioteatterit sekä improvisaatioteatterikoulut. Tutkimuksessa tehdyn selvityksen mukaan Suomessa toimii tällä hetkellä yli sata aktiivista improvisaatioteatteria ja ryhmää. Osa ryhmistä on ammattimaisia, osa puoliammattimaisia ja osa harrastusryhmiä. Tarkastelu osoittaa, että ryhmät järjestävät toimintansa eri tavoilla ja toimintamuodoilla sekä tekevät runsaasti eri improvisaatioteatterin tyylilajeja. Tutkimuksessa esiin nousseiden teemojen nojalla voidaan sanoa, että suomalainen improvisaatioteatteri ei vielä ole laajasti tunnettua. Sillä on kuitenkin oma vankka ja aktiivinen kannattajakuntansa, joka löytää omia tapojaan lajin kehittämiseksi. On todennäköistä, että improvisaatioteatterin vakiintuminen osaksi suomalaista teatterikenttää jatkuu.

This thesis examines how affective polarisation can affect a theatre performance. The thesis is a case study of a targeting and shaming incident that occurred at Kivinokan kesäteatteri in 2021, in which the theatre received threats, mainly on social media, that people would be coming to the theatre with baseball bats because their children’s play Uppo-Nalle contained a vaccination scene. Due to the threats, the theatre decided to delete and replace this scene in question, and, thus, affective polarisation directly through targeting and shaming affected a nearly finished theatre performance. Although this case is unique in Finland, it does work as an example of how the growth of affective polarisation in society can affect theatre. The theoretical framework for my thesis consists of three different books. Firstly, since most of the affective polarisation, in this case, took place on social media, as a source for this subject, I have used Patrick Lonergan’s Theatre & Social Media. In the book, Lonergan examines the relationship between theatre and social media and provides a comprehensive definition of the term. Secondly, when analysing the theory of affective polarisation and terms related to it, I have relied on Arttu Saarinen’s book Vastakkainasettelujen aika: poliittinen polarisaatio ja Suomi, in which Saarinen discusses the different concepts of polarisation and reviews its history in Finland. Thirdly, when defining the term affect and its concepts, I have used Kaisa Koskinen’s Translation and Affect: Essays on Sticky Affects and Translational Affective, as the terms she uses in the book, such as affect memory, have been crucial in my analysis of why the children’s play Uppo-Nalle became the victim of targeting and shaming. As this is a case study, I have used a wide variety of materials such as online news, social media posts, emails and interviews as the sources for this thesis. The aim has been to create an all-encompassing picture of the Uppo-Nalle case, through which it is possible to examine what happened in this case and to reflect on the future implications for theatre. This thesis argues that affective polarisation can affect theatre performance if, for example, the theatre must change its performance due to targeting and shaming. Although, in this case, there were some positive side effects for the theatre, such as financial benefits through the free publicity they received, they were nothing compared to the negative effects, such as the restriction of the freedom of arts. As the Uppo-Nalle case thus shows, the increase of affective polarisation in society would pose a grave threat to artistic freedom.

Opinnäytetyössäni selvitän miten immersiivisissä teatteriesityksissä yleisön käyttöön annetut skenografiset elementit, naamio, puku ja objekti, vaikuttavat katsoja-kokijan uppoamisen kokemukseen. Tutkimus lähestyy tutkimuskysymystä fenomenologisesta lähtökohdasta analysoimalla katsojan-kokijan kokemusta esityksistä ja pyrkien ymmärtämään miten katsoja-kokijan käytössä ollessa naamio, puku ja objekti syventävät kokemusta esityksen upottavsuudesta ja katsoja-kokijan kokemusta paikastaan esityksen rakennetussa maailmassa. Immersiivinen teatteri on teatterin moodi, joka kattaa alleen monimuotoisen immersiivisten esitysten kirjon. Immersiiviselle teatterille on ominaista moniaistisen kokemuksen luominen ja katsoja-kokijan roolin muutos esityksen sisällä kohti aktiivisempaa toimintaa ja vastuunottoa oman kokemuksen rakentajana. Immersiivisessä esityksessä katsojan kokemus nousee esteettiseen asemaan ja teatterimuodon päämääräksi. Tärkeäksi nousee esitysten tapa luoda uskottava, mahdollisimman todentuntuinen rakennettu maailma, jonka osaksi katsoja-kokija pyritään upottamaan. Esityksen rakennetussa maailmassa skenografia nousee vahvaan asemaan. Immersiivisessä teatterin tutkimuksessa katsoja-kokijan roolissa oleva tutkija on korostetussa asemassa kokemuksen ymmärryksessä ja avaamisessa. Tutkin itse kokemiani immersiivisiä esityksiä, joista kolme nousevat erityisesti esille: “Souvenir”, “Immersive Gatsby” ja “Invitation”. Vertaan kokemuksiani valitsemieni skenografisten elementtien käytöstä muuhun löytämääni lähdemateriaaliin. Taustoitan tutkimusta immersiivisen teatterin tutkijoiden Josephine Machonin ja Adam Alstonin teosten ja lukuisten muiden artikkeleiden pohjalta. Opinnäytteessä avataan naamion, puvun ja objektin historiaa, niihin liitettyä symboliikkaa ja käyttöä todellisessa maailmassa ja teatterissa, ja tutkitaan voiko näitä tuloksia siirtää immersiivisen teatterin sisälle. Tutkimus osoittaa miten immersiivisessä teatterissa katsoja-kokijan käyttöön annettaessa naamion, puvun ja objektin sisäistämä symboliikka muokkaa vahvasti upotuksen tunnetta ja ohjaa katsoja-kokijan käytöstä esityksien sisällä.