Browsing by master's degree program "Historian maisteriohjelma"

Tässä maisterintutkielmassani käsittelen virolaisia 1930-luvun ylioppilaita. Viron historiassa ajanjaksoa 1934–1939 kutsutaan usein ”vaikenemisen ajaksi”, ja tutkielmassani haastan tätä käsitettä ja vallitsevaa narratiivia tarkastelemalla, millaisia yhteiskuntakriittisiä ääniä yliopistokaupunki Tarton virolaisilla ylioppilailla oli kyseisinä vuosina. Näkökulmani on kokemushistoriallinen, eli valtionjohdon toimintaa kritisoineiden äänten esittelyn lisäksi erittelen kokemuksia näiden äänien taustalla selvittäen, miten ylioppilaat kokivat vallitsevan yhteiskunnallisen tilanteen, oman positionsa ja oman kriittisyytensä. Tutkimusmetodien näkökulmasta asetan tutkimukseni toisaalta yhteiskuntahistorian ja toisaalta uuden kulttuurihistorian suuntausten sateenvarjon ja kokemushistorian käsitteen alle. Tutkielmani keskeisimpinä alkuperäislähteinä käytän ylioppilasorganisaatioiden pöytäkirjoja ja muuta aineistoa, Viron Poliittisen poliisin agenttien raportteja, Tarton yliopiston akateemisen oikeuden materiaalia sekä lehdistöaineistoa, erityisesti Viron Üliõpilaslehtiä. Näiden tukena olen käyttänyt organisaatioiden omia, muistitietoa sisältäviä historiikkeja. Tulkintojani olen pohjannut erityisesti suomalaiseen ja virolaiseen tutkimuskirjallisuuteen koskien ylioppilaiden roolia, Viron historiaa, yhteisöllistä nationalismia ja demokratiakehitystä. Aineiston rajaamisen osalta olen soveltanut laadullisen tapaustutkimuksen periaatteita keskittyessäni erityisesti kahteen organisaatioon, miesjärjestö Eesti Üliõpilaste Seltsiin ja naisjärjestö korporaatio Filiae Patriaeen. Keskeisimpänä tutkimustuloksenani esitän, että ylioppilaat eivät vaikenemisen aikana tyytyneet olemaan hiljaa ja vaikenemaan, vaan että he ottivat laajamittaisemmin syksystä 1936 alkaen rohkeasti kantaa akateemisen vapauden puolesta, kun yliopiston toimintaa ja ylioppilasorganisaatioiden autonomiaa alettiin uusin lakiesityksin rajata. Keskeisinä kriittisten äänten ilmenemismuotoina toimivat julkiset, satojen ylioppilaiden mielenosoitukset, protestit yliopiston vuosipäivän juhlallisuuksissa, poliittinen satiiri organisaatioiden omissa tilaisuuksissa sekä julkinen keskustelu lakiuudistusten ympärillä. Kokemusten näkökulmasta totean yhteislaulun olleen ylioppilaille tärkeä yhteisöllisten kokemusten rakennusaine ja toisaalta kritiikin ilmenemismuoto. Samalla yhteisöllisyys ja yhdessä laulaminen liittyy tiiviisti jaettuun isänmaallisuuden arvoon ja yhteisölliseen nationalismiin. Tutkielmani mukaan virolaiset ylioppilaat kokivat virolaisuuden hyväksi toimimisen yleisenä lähtökohtana, eikä isänmaallisuutta nähty poliittisena kysymyksenä. Kokemukset omasta poliittisuudesta vaihtelivat: suuri osa ylioppilaista piti ihanteena apoliittisuutta, osa identifioitui osaksi ”demokraattista oppositiota”. Perinteisen, seltsien ja korporaatioiden jakolinjan lisäksi esitän sukupuolen olleen myös yksi kritiikkiin ja kokemukseen vaikuttanut tekijä, ja poliittisissa kysymyksissä naiskorporaatiot liittyivätkin usein ennemmin seltsien kuin mieskorporaatioiden kanssa. Yleisesti ottaen ”vaikenemisen ajan” ylioppilaat kokivat toimivansa virolaisuuden hyväksi ja ottivat rohkeasti kantaa etenkin akateemisen vapauden puolesta.

Tiivistelmä Tiedekunta: Humanistinen tiedekunta Koulutusohjelma: Historian maisteriohjelma, suomenkielinen opintosuunta Tekijä: Hilppa Loikkanen Työn nimi: ”Alussa juuri kukaan ei uskonut meihin”: Naiset Algerian sodassa 1954–1962 Työn laji: Maisterintutkielma Kuukausi ja vuosi: Elokuu 2023 Sivumäärä: 51 Avainsanat: Algeria, Algerian sota 1954–1962, algerialaiset naiset, alkuperäisnainen, musliminainen, islamilaisuus, kolonialismi, sukupuoli, intersektionaalisuus Ohjaaja tai ohjaajat: Heikki Mikkeli Säilytyspaikka: Kaisa-kirjasto Tiivistelmä: Tutkimuksessani tarkastelen algerialaisten naisten osallistumista Algerian sotaan ja taisteluihin maan itsenäisyyden puolesta Kansallisen vapautusrintaman FLN:n (Le Front de libération nationale) puolella 1954–1962. Tutkimuskysymykset ovat: Mitkä aatteelliset ja poliittiset tekijät ja tapahtumat vaikuttivat naisten aktivoitumiseen ennen sodan syttymistä? Millaisin tavoin naiset osallistuivat taisteluun itsenäisyyden puolesta? Miten sodan eri osapuolet suhtautuivat naistaistelijoihin? Ensimmäisessä pääluvussa käsittelen algerialaisten naisten aseman lisäksi syitä ja tapahtumia, joilla oli merkitystä naisten aktivoitumiseen ja osallistumiseen sotaan. Tutkimuksen teoreettisena lähtökohtana on intersektionaalinen lähestymistapa, koska se tarjoaa oivallisen tavan analysoida naisten asemaa samaan aikaan patriarkaalisen ja koloniaalisen yhteiskunnan jäseninä. Sodan syttyessä yli 90 % algerialaisista naisista oli lukutaidottomia ja suuri enemmistö asui maaseudulla. Ensimmäisten maailmansodan jälkeen perustettiin puolueita, jotka korostivat ohjelmassaan itsenäisyyden edistämistä ja oman kulttuurin kansallisia piirteitä kuten uskontoa ja kieltä. Poliittiset puolueet perustivat itselleen naisjärjestöjä. Toukokuussa 1945 etenkin Sétifin ja Guelman kaupungeissa toisen maailmansodan päättymisen kunniaksi järjestetyt kulkueet, jotka päättyivät verisiin yhteenottoihin ja sen jälkeen ranskalaisten laajoihin kostoiskuihin, olivat merkittävä käännekohta. Toisessa pääluvussa käsittelen naisten eri rooleja ja tapoja osallistua sotaan. Sétifin verilöylyn lisäksi merkittäviä tekijöitä olivat FLN:n levittämä propaganda sekä lakot. Maaseudun naiset saivat tehtäväkseen viestien välityksen sekä ruoka- ja vaatehuollon. Toinen ryhmä olivat sairaanhoitajat ja lääkintäavustajat, jotka elivät vaikeissa olosuhteissa yhdessä FLN:n taistelijoiden kanssa. Vain pieni osa naisista osallistui aseelliseen taisteluun. Kolmas ryhmä olivat kaupungeissa asuvat naiset, jotka toimivat sotaan aseiden kuljettajina ja pommien räjäyttäjinä. Tarkastelen myös sekä FLN:n että ranskalaisten suhtautumista naistaistelijoihin. FLN halusi antaa kuvan uudenlaisesta vapautetusta naisesta, mutta naisten kertomuksista käy ilmi, että vanhat patriarkaaliset asenteet ja tavat säilyivät läpi koko sodan. Naisilla oli tehtävänään kaksi vallankumousta: yksi kolonialismia ja toinen oman yhteisönsä mieshegemoniaa vastaan. Ranskalaiset puolestaan käynnistivät useita projekteja peruskasvatuksen ja terveydenhoidon aloilla sekä mittavan kampanjan huivista luopumiseksi. He myös muuttivat perhelakia ja päästivät naiset vaaliuurnille. Ennen sotaa perustetuilla poliittisilla tai islamilaisuutta korostavilla liikkeillä oli merkitystä naisten aktivoitumisessa taistelussa itsenäisyyden puolesta. Sodassa naisten osuus oli korvaamaton; ilman sitä itsenäisyys olisi jäänyt saavuttamatta tai sota olisi vähintäänkin pitkittynyt. Patriarkaatista he eivät kuitenkaan päässet irti.

Käsittelen valtaeliitin oikeudenmukaisuuskäsityksiä vuoden 1984 työttömyysturvalaista. Sosiaaliturvan eriarvoistavia vaikutuksia ennen 1990-luvun lamaa käsitteleviä tutkimuksia on tehty vain vähän, joten tämä tutkimus lisää tietoa jo 1980-luvulla tapahtuneesta sosiaaliturvasta johtuneesta eriarvoistumisesta. Tarkastelen ajanjakson valtaeliitin osapuolten välisiä suhteita ja vallan jakautumista. Lisäksi analysoin ja arvoin valtaeliitin osapuolien perusteluja oikeudenmukaiseen työttömyysturvaan. Arvioin työttömien oikeuksien ja velvollisuuksien muutoksia verrattuna edelliseen vuonna 1971 laadittuun työttömiä koskevaan lainsäädäntöön. Perustelen kuinka vuoden 1984 työttömyysturvauudistuksella oli työttömien oikeuksia heikentäviä vaikutuksia. Valtaeliitti tutkimuksessani tarkoittaa työmarkkinoiden keskusjärjestöjä (Suomen Työnantajien Keskusliitto, Suomen Ammattiliittojen Keskusjärjestö) sekä parlamentaarisen lainsäädäntöprosessin virallisia osapuolia eli hallitusta ja eduskuntaa. Aineistona käytän aiheeni kannalta oleellisia lainsäädäntöprosessissa laadittuja asiakirjoja: päälähteinäni ovat työttömyysturvakomiteanmietinnöt, vuoden 1984 hallituksen esitys työttömyysturvalaiksi ja vuoden 1984 valtiopäivämietintöjä. Lisäksi täydennän aineistoani Helsingin Sanomien uutisoinnin ja työmarkkinajärjestöjen pöytäkirjojen avulla. Analysoin tutkimuskirjallisuutta ja alkuperäislähteitä lähdekritiikin, triangulaation ja hermeneutiikan keinoin. Aineiston perusteella voidaan osoittaa, että työmarkkinajärjestöt vaikuttivat lainsäädäntöprosessiin. Työmarkkinajärjestöjen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen tukema työttömyysturvauudistus vahvisti työttömyysturvan ansiosidonnaisuutta ja lisäsi työttömyysturvan tasoeroja työttömien välillä. Ansiosidonnaisuutta voimistettiin, vaikka hallituksen enemmistö ja osa oppositiosta olisi halunnut luopua ansioturvajärjestelmästä ja siirtyä kaikille kuuluvaan perusturvaan. Kaikkien työttömien työttömyysturvan tasoa nostettiin, mutta ammattiliittojen työttömyyskassojen hallinnoiman ansioturvaan oikeutettujen lyhyen aikaa työttömänä olleiden perheellisten työttömien työttömyysturvaa nostettiin kaikista eniten. Työttömien väliset tuloerot kasvoivat sekä perusturvan ja ansioturvan välillä että ansioturvan sisällä, mutta työttömien ja palkansaajien välinen taloudellinen kuilu kapeni. Uusien työttömien ryhmien (yrittäjät, osa-aikatyöntekijät) oikeudet olivat muita ryhmiä heikompia. Tarveharkinnasta ei luovuttu, vaikka käytäntöä pidettiin epäoikeudenmukaisena. Työttömyysturvauudistus perustui yhä oletukseen kokoaikatyöstä, jossa työttömyysjaksot selitettiin katkoksina työurassa. Työttömyyden syiden selittämisessä keskityttiin työttömän vaikutukseen omaan työttömyyteensä ennemmin kuin työttömyyden rakenteellisiin syihin. Työttömien oikeuksia kavennettiin suhteessa vanhaan lainsäädäntöön. Työttömyysturvassa siirryttiin aiempaa velvoittavampaan tulkintaan alueellisesta liikkuvuudesta, ammattisuojan kesto yhtenäistettiin lyhyemmän keston mukaisesti ja uusia karensseja laadittiin työttömien aktiivisen työn vastaanottamisen varmistamiseksi. Tutkimus antaa viitteitä siitä, että sosiaaliturvaa kiristettiin jo talouden nousukaudella, vaikka leikkaukset työttömyysturvaan tehtiin vasta 1990-luvulla. Sosiaaliturvan kiristävää vaikutusta voisi tutkia vielä monipuolisemmin kuin vain työttömyysturvan osalta. Vuoden 1984 työttömyysturvauudistuksesta olisi perusteltua myös tutkia lainsäätäjien taloususkomuksia. Jatkotutkimuksessa tulisi selvittää Suomen asema verrattuna 1980- luvun kansainvälisen sosiaaliturvan ja talouskasvun keskinäiseen suhteeseen.

The present study seeks to answer the following all-encompassing question: who were the Rephaim? This inquiry is founded upon the hypothesis that said group was noted in ancient texts for its status as powerful warriors. Beyond demonstrating this martial disposition another major objective is that of proving their general character as temporal actors rather than supernatural and mythical figures, the latter being the view asserted by much of modern scholarship. The primary sources employed are particularly the relevant biblical and Ugaritic texts that mention the Rephaim, yet the brief Phoenician writings attesting to said group are considered as well. Additionally, various other ancient texts, especially those of Egyptian provenance, provide important circumstantial information about the periods, regions, and events relevant to the Rephaim. Naturally related academic literature is consulted throughout such qualitative research. As is typical for such a highly interdisciplinary field as Ancient Near East studies, the present study also avails itself of archaeological data when possible. Linguistic factors too figure prominently as there often remain ambiguities as to the most correct interpretation of the dead languages in which the relevant primary sources were written. Besides the primary sources utilized, especially since the rediscovery of the ancient city of Ugarit in 1928, a rich scholarly tradition has grown around the study of the Rephaim, or Rapiuma, as they appear in the Ugaritic context. It is to this discussion that the present study contributes, and by so doing, provides fresh perspectives on the matter at hand. What differentiates the present study from most other contemporary investigations into the Rephaim is its favorable estimation of the biblical record as an important and relevant historical source. Indeed, it is the wholly temporal biblical portrayal of the Rephaim that helps highlight such equally non-supernatural characteristics in the more fragmentary and indefinite Ugaritic texts as well. In conclusion, the present study may proclaim that it adequately reaches all the goals it has set for itself. What follows then is a summary of the research results. Ancient texts indicate that the Rephaim were active in the Levant, especially its more southern regions, from at least the 19th century B.C. onwards. They appear to have been strongly linked with the Amorite expansion in the Middle Bronze Age Near East. In the 15th century B.C. the group is claimed to have been destroyed from much of their traditional Levantine territories. The Rephaim seem to have disappeared as an extant people sometime prior to the end of the Late Bronze Age. Yet they lived on in 1st millennium B.C. biblical and Phoenician texts as literary archetypes of once powerful ancient figures. The present study plausibly corroborates the hypothesized status of the Rephaim as a temporal people of evidently historical significance rather than mere supernatural and mythical entities. Confirmed is also their warlike and often even kingly status, which evinces an elevated standing in their respective societies. Moreover, clarification of the typically misconstrued nature of the Rephaim results in an improved understanding of the ancient Levant in general, particularly as pertains to its Amorite heritage in the Bronze Age.

Tarkastelen tässä maisterintutkielmassa Englannissa vuosien 1840–1870 välillä julkaistuja arkkiveisuja, ja sitä kuinka rikollisuus, poliisi ja ankarat rikosrangaistukset on esitetty niiden sanoituksissa. Arkkiveisu on sanoitukseltaan kerronnallinen ja riimittelevä laulu, joita tarkasteluajanjaksolla julkaistiin etenkin Lontoon alueella. Kyse on kulttuurihistoriallisesta tutkimuksesta. 1840–1870-luvuilla rikollisuus oli kasvavassa määrin ongelma etenkin englantilaisissa kaupungeissa. Syynä rikollisuuden kasvuun olivat muun muassa kaupungeissa tapahtunut nopea väestönkasvu, sekä sen seurauksena lisääntynyt työttömyys. Samaan aikaan Ison-Britannian poliisivoimat läpikävivät uudistusprosessia, jonka tavoitteena oli poliisivoimien tehokkaampi organisointi. Toiminnan seurauksena poliisien määrää lisättiin, mikä tarjosi uusia työllistymismahdollisuuksia. Rikosnimikkeiden rangaistuskäytäntöjen uudistus taas lisäsi etenkin vankeusrangaistukseen tuomittujen määrää. Kuolemaantuomittujen määrä laski, mutta tämän seurauksena heitä koskevat teloitukset aiheuttivat kiinnostusta viktoriaanisen ajan toimintaympäristössä. Kaikki tavallisesta poikkeava toiminta kiinnosti myös arkkiveisuja laatineita sanoittajia ja kustantajia. Arkkiveisut kuvasivat niin vähäisiin kuin vakaviin rikoksiin syyllistyneiden toimintaa. Poliisi ja vakavat rikosrangaistukset pääsivät myös edustetuksi arkkiveisujen sanoituksiin. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat. Miten arkkiveisut kuvasivat julkaisuaikansa rikollisuuta sekä rikollisia? Toisekseen, miten poliisi on esiintynyt arkkiveisujen sanoituksissa? Kolmanneksi, kuinka arkkiveisut ovat kuvanneet vankeusajan tapahtumia? Viimeisenä, miten kuolemaantuomittuja on kuvattu arkkiveisujen sanoituksissa? Tutkielman alkuperäislähteinä ovat toimineet neljätoista erilaista arkkiveisua, jotka ovat julkaistu 1840–1870-välisenä aikana. Arkkiveisujen julkaisupaikkoina ovat toimineet etenkin Lontoo, Preston sekä Manchester. Tutkimuskirjallisuutena on ollut esimerkiksi arkkiveisujen historiaa käsitteleviä teoksia. Myös muuta viktoriaanisen ajan elämään keskittynyttä tutkimuskirjallisuutta on hyödynnetty tutkielman teossa. Tutkielman tulokset ovat jossain määrin yllättäviä. Rikollisia ei ole aina kuvattu negatiivisesti, ja vastavuoroisesti poliisi ei aina esiinny sanoituksissa positiivisessa valossa käsiteltävänä olleissa arkkiveisuissa. Vangin elämä ei myöskään ollut helppoa kuvauksista päätellen.

Tutkielma käsittelee Toini Topeliusta (1854-1910), 1800-luvun ja 1900-luvun taitteessa vaikuttanutta naisasianaista, sekä hänen käsityksiään ja tuottamiaan kuvia naisten ja tyttöjen samansukupuolisesta kumppanuudesta ja rakkaudesta tyttökirjassaan Kehitysaikana. Tytöistä kertoeli Tea. Tutkielman tavoitteena on tutkia sitä, kuinka Toini Topelius näki naisten väliset suhteet, ja täten omat ihmissuhteensa, sekä kuinka hän rakensi sukupuolta, naiseutta, osana näitä suhteita. Pääaineistonani tämän kuvan rakentamisessa toimii tyttökirjan lisäksi Toini Topeliuksen esitelmä, Mietteitä naisesta ja siveellisyyskäsitteestä, vuodelta 1892, sekä kirjailijan avoin kirje ruotsalaisen naisasialiikkeen lehteen, Dagnyyn, vuodelta 1887. Tutkielmani ammentaa historiantutkimuksesta, sukupuolentutkimuksesta, queertutkimuksesta ja tyttötutkimuksesta, ja näiden alojen teoriat ja tutkimus toimivatkin suunnannäyttäjinäni. Tyttökirja korostaa naisten ja tyttöjen henkistä yhteyttä ja samankaltaisuutta suhteiden kulmakivenä, ja kuvaa intensiivistä, romanttista rakkautta hahmojensa välille. Suhteet rakennetaan osana sekä naisasiaa 1800-luvun lopulla, että kirjailijan omia tuntemuksia elämänsä suhteista. Topelius myös koki, että naiset kykenivät tukemaan toisiaan paremmin heidän pyrinnöissään kohti emansipoitunutta elämää. Kirjailijan kuvat ja tapa järjestää naisten keskeisiä, samansukupuolisia suhteita kietoutuvat hänen tapaansa jäsentää sukupuolta. Suhteet tukivat naiseutta ja naiseksi kasvamista, joille naisasian ajatukset ja ideologiat toimivat kirjailijan mukaan hedelmällisenä kasvualustana. Toini Topeliuksen kuvauksissa sukupuoli tuottaa naisten välisiä suhteita, mutta suhteet myös tuottivat oikeanlaista, hyvää naiseutta.

På sommaren år 1818 gav friherre Fredrik C. Boije ut det första numret av Boijes Magasin, en av Sveriges första modetidskrifter och en av de mest långvariga på sin tid. Den kom ut en gång i månaden fram till slutet av år 1844. Det handlade om en tidskrift som var riktad till en kulturell läsare oavsett kön. Innehållet varierade mellan vers och prosa, ritningar över byggnader, trädgårdar, möbler, porträtt och det nyaste klädmodet. I varje nummer publicerades fyra planscher, varav en kolorerad, som visade upp klädmodet från europeiska städer. I denna pro gradu-avhandling behandlas ett växande konsumtionssamhälle under första hälften av 1800-talet, med fokus på lyx och smak som Boijes Magasin förmedlade till de svenska läsarna. Som teoretisk referensram används Pierre Bourdieus teori kring smak samt forskning om konsumtion och livsstil. Avhandlingens källmaterial baserar sig på ett urval av reportage och notiser ur Boijes Magasins 26 årgångar. Mellan åren 1818–1822 hade årgångarna i genomsnitt 48 sidor och mellan 94–191 sidor åren 1823–1844. Tidningens reportage och notiser behandlas både kvantitativt och kvalitativt genom en närläsning av varor av olika slag – kläder, accessoarer, möbler och dylikt. Den kvantitativt baserade analysen ger en bild om vad Boijes Magasin presenterade och eventuella förändringar under åren 1818–1844. Den kvalitativa analysen gör det möjligt att fördjupa sig i källmaterialet för att närmare reda ut frågor kring lyx och smak. Avhandlingen lyfter fram en värld av olika slags varor under 1800-talet, både klädmässigt och inredningsmässigt samt i dyra och mindre dyra material. Varorna var aktuella för sin tid och samtidigt började nya och lyxiga varor började träda fram. Samhället var fyllt med många skrivna och oskrivna regler för hur man skulle klä sig och bete sig inom sin egen sociala position. Modereportagens längd varierade mellan några meningar till två sidor och största delen av klädmodet som presenterades kom från Paris, Wien och London. Dessa tre städer hade redan länge stått som förebild för överklassen för det fanns ett hov i alla tre städer. De var bland de största städerna i Europa under 1800-talet och där hade det tidigt utvecklats stora marknader och en konsumtion av lyxprodukter. Modereportagen visade en värld där överklassen hade en mängd olika kläder för olika ändamål och olika tidpunkter på dagen. Det handlade om utstyrslar för baler och bröllop, hur man skulle klä sig då någon gått bort samt hur man klädde sig då man var hemma eller gick på visit. Huvudbonaderna för kvinnor ändrades från månad till månad i de modereportage som Boijes Magasin publicerade. Herrskapshemmen fylldes med bekvämligheter och hemmen inreddes sakta med olika möbler, tavlor och textilier. Till det sociala livet hörde att ordna olika tillställningar, som tebjudningar och middagar och man gjorde visiter hos andra. Boijes Magasin visade både vardagliga föremål blandat med lyxföremål. Nya material såsom kashmir och mahogny blev vanligt i kläder och möbler. Även de dyraste föremålen gjordes i billigare varianter och nådde således ut till den växande medelklassen.

Saksan keisarikunta oli monella tapaa myöhäinen osanottaja siirtomaakilpailussa, johon suuri osa läntisen Euroopan suurvalloista oli ottanut osaa jo vuosikymmenten ajan. Vaikka Saksan tapauksessa varsinainen siirtomaiden valloitus sai alkunsa vasta 1880-luvulla, oli saksalaisten kollektiivisen itseymmärryksen valloitus ollut käynnissä jo vuosikymmenten ajan. Saksalaisten kirjailijoiden, matkakirjoittajien, filosofien sekä varhaisten siirtomaiden hankinnan puolestapuhujien toimesta saksalaiset asettuivat sivustakatsojan rooliin yhä kiihtyvän siirtomaakilpailun areenalla. Ilman käytännön haasteita, paikallisten kansojen vastarintaa tai siirtolaisten itsensä ristiriitaisia mielipiteitä, saksalainen siirtomaa-ajattelu sai kehittyä eräänlaisessa intellektuaalisessa tyhjiössä – saksalaisen itseymmärryksen valtasi 1800-luvun lopulle mennessä siirtomaafantasioiden kirjo. Esikoloniaalisen ajan siirtomaafantasiat joutuivat koetukselle varsinaisen siirtomaa-ajan alettua, kun siirtolaiset itse sekä siirtomaiden paikalliset kansat haastoivat siirtomaafantasioita, kuten ajatusta kuvitellusta paremmasta saksalaisesta siirtomaahallinnosta verrattuna muihin kolonialistisiin suurvaltoihin tai fantasiaa uusien alueiden, niiden resurssien ja alkuperäisväestöjen valloituksesta ja alistamisesta. Siirtomaafantasioiden läsnäolon voi havaita monissa saksalaisissa siirtomaa-ajan kirjallisissa tuotoksissa, kuten Saksan Lounais-Afrikan (nykyisen Namibian) pitkäaikaisen kuvernöörin Theodor Leutweinin muistelmissa. Leutweinin yksitoistavuotinen valtakausi oli aikaa, jolloin saksalainen siirtomaahallinto pyrki vakiinnuttamaan asemaansa alueella, jossa lukuisat paikalliset heimot ja kansat, keskeisimpinä Herero- ja Nama-kansat, kukin nauttivat paikallista valtaa ja kilpailivat hegemoniasta. Leutweinin johdolla pyrittiin laatimaan alisteisia sopimuksia, joilla Lounais-Afrikan lukuisat kansat saataisiin alistettua vallitsevien siirtomaafantasioiden mukaisesti osaksi siirtomaahallinnon hierarkiaa. Siirtomaafantasiat kuitenkin haastettiin 1900-luvun alkupuolella, kun aikakauden uudet vallitsevat ajatukset tieteellisestä rasismista, asutuskolonialismista sekä naisten aseman muuttamisesta, paikallisten kansojen antikoloniaalisen vastarinnan ohella, murensivat entiset haaveet Lounais-Afrikasta osana saksalaista siirtomaajärjestelmää. Uuden polven kirjoittajat Adda von Liliencron, Gustav Frenssen sekä Clara Brockmann ovat esimerkkejä saksalaisten kolonialistien asenteiden muutoksesta ja radikalisoitumisesta – paikallisten kansojen alistaminen korvautui nyt ajatuksilla näiden kansojen tuhoamisesta. Saksalaiset siirtomaafantasiat, jotka luotiin siirtomaiden ollessa vielä haave, haastettiin heidän itsensä toimesta, kun haaveesta tuli todellisuutta. Samalla siirtomaafantasiat kohtasivat haasteen myös kolonisoidun alkuperäisväestön taholta, kun se ei suostunut asettumaan alisteiseen rooliin osana siirtomaahallintoa. Tuloksena oli 1900-luvun ensimmäinen kansanmurha, jossa Herero- ja Nama-kansat suurilta osin tuhottiin saksalaisen siirtomaahallinnon toimesta.

Tudelningen av Europa efter andra världskriget präglade världen med geopolitisk förändring, maktblockspolitik och intressesfärer. Gränsen mellan sfärerna i väst och öst kom med tiden att bli känd som järnridån. Det var viktigt på bägge sidor om järnridån att värna de egna intressena och uppehålla fiendebilden om det andra maktblocket. I Ungern, som efter andra världskriget blivit en del av östblocket började starka känslor av misstro och missnöje mot det politiska systemet öka under 1950-talet. Detta ledde till fullskalig revolt mot Sovjetunionen samt den ungerska regeringen under hösten 1956. I denna magistersavhandling studeras hur två dagstidningar bevakade händelserna under upproret. De studerade tidningarna är Helsingin Sanomat och New York Times. I avhandlingen granskas hur framträdande tidningarna rapporterade, ur hurdant perspektiv de rapporterade samt hur man kan kontextualisera och tolka rapporteringen. Utöver detta granskas även skillnader och likheter i rapporteringen samt händelseförloppets narrativ. Pressens perspektiv på delaktiga parter kontextualiseras genom kalla krigets maktförhållanden. I avhandlingen framförs att bägge tidningar var starkt påverkade av den så kallade västsfären även om det förekom vissa skillnader. Pressen inbjöd läsarna att känna empati för de ungerska demonstranterna och att fördöma Sovjetunionens hantering av östblockspolitiken. Pressen framhöll ofta text om frihet, moral och mänskliga rättigheter i stödjandet av ungrarnas sak medan den sovjetiska politiken beskrevs som orättvis, falsk och brutal. Direkta hot och fiendebilder målades också upp för att understryka behovet för hjälp till ungrarna. Pressen bevakade och beskrev upproret omgående och enhetligt på flera nivåer. Innehållet skiljde sig främst i retorik, material och aktualitet men kompenserades genom aktivt fokus på andra aspekter av upproret. Bevakningen av upproret och synen på delaktiga parter hålls likadant genom hela händelseförloppet.

Denna avhandling behandlar Jalmari Jaakkolas propagandapublikation Suomen idänkysymys (sv. Finlands östproblem), som gavs ut år 1941. Bokens syfte var att motivera Finlands rätt till att göra anspråk på Östkarelen och Kolahalvön och forma ett Storfinland. Suomen idänkysymys fick sin början som ett tyskt beställningsarbete. Den tyska statsmakten hade våren 1941 framfört en önskan om att få en historiskt, geografiskt och etnografiskt motiverad sammanställning om Finlands gränsönskemål. Den finska statsmakten valde Jalmari Jaakkola, som var professor i historia vid Helsingfors universitet, till att förverkliga detta uppdrag. Han fick hjälp av ett antal aktiva medlemmar i Akademiska Karelen-Sällskapet. Resultatet av detta samarbete var först memorandumet ”Itä-Karjalan ja Kuolan kysymys” som cirkulerade i slutna kretsar i Tyskland under våren 1941. Hösten 1941 bearbetades memorandumet till en bok, Suomen idänkysymys, som gavs ut till den finländska allmänheten och översattes till svenska, tyska, engelska och franska. Avhandlingens centrala frågeställningar är vilka argument för ett Storfinland som presenteras Suomen idänkysymys och hur dessa harmoniserar med Jalmari Jaakkolas historiska uppfattningar han uttryckt i sina tidigare skrivelser. De gränskrav som Jaakkola ställde i sitt verk påverkade den finska och tyska statsmaktens förhandlingar om hur Sovjetunionens område skulle delas efter kriget i den mån att den tyska statsmakten gick med på att Finland skulle få förutom Östkarelen även Kolahalvön. Allt som allt var Suomen idänkysymys en del av en större helhet där den tyska statsmakten ritade om Europas gränser för att skapa ett nytt Europa efter att ha vunnit det andra världskriget. Ett Storfinland var en del av Tysklands gränsplaner. Efter att Tyskland och Finland förlorat andra världskriget tystades diskussionen om ett Storfinland ner. Jalmari Jaakkola höll resten av sitt liv låg profil om boken och tog avstånd till sin delaktighet i den krigstida Storfinlandpropagandan.