Browsing by Subject "1700-luku"

Luon tutkimuksessani katsauksen englantilais-irlantilaisen naiskirjailija Maria Edgeworthin (1768―1849) kaunokirjalliseen ja kasvatusopilliseen tuotantoon keskittyen Irlantia koskeviin teoksiin. Selvitän, millaisen kuvan tuotanto antaa 1800-luvun vaihteen vallan teknologioista: koulutukseen, sukupuoleen, rotuun sekä sääty-luokkaan liittyvistä diskursseista. Rekonstruoin kuvan aikakauden säädynmukaisista toimintatavoista, sukupuolirooleista, sääty-luokkien suhteista sekä luokkaistetuista ja rodullistetuista stereotypioista Englannissa, Irlannissa ja osittain myös Pariisin seurapiireissä. Lisäksi hahmottelen, miten Maria itse näihin asennoitui. Tarkastelen Marian tuotannossa esiintyviä diskursseja Foucaultin eri tulkitsijoiden, eritoten postkolonialistisen tutkimusperinteen historijoitsijan Ann Laura Stolerin tarjoamassa viitekehyksessä. Tutkimukseni osoittaa, että vallan teknologiat olivat limittyneitä, ja rotu- ja luokkadiskurssit kietoutuivat toisiinsa Stolerin foucaultin tulkinnan mukaisesti. Kiistän tutkimuksessani aiemmat tulkinnat Marian rasistisesta ja elitistisestä suhtautumisesta kansallisuus- ja sääty-luokkakysymyksiin. Maria on noussut historiallisena hahmona esiin nimenomaan feministisessä tutkimusperinteessä, jonka kanssa tutkimuksessani postkolonialistisen tutkimuksen ohella keskustelen. Osoitan, kuinka Maria kontrastoi tuotannossaan naisen arkkityyppejä ja asettui tukemaan konservatiivista ihannetta, kuten aiempi tutkimus on esittänyt. Kyseenalaistan kuitenkin sen, ettei Mariaa ole hyväksytty feministien kaanoniin. Esitän, että vaikkakin maltillisesti joihinkin aikalaisiinsa verrattuna, pyrki Maria luonnostelemaan tapaa, jolla naiset saisivat äänensä esiin poliittisessa ja tieteellisessä diskurssissa. Osoitan tutkimuksessani, että Maria ajoi paitsi eri kansallisuuksien myös naisten emansipaatiota koulutuksen kautta ja oli niin koulutusnäkemyksiltään kuin suvaitsevaisuudeltaankin parisataa vuotta aikaansa edellä.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Helsingin linnaoikeutta vuosina 1755–1776 ja Hämeenlinnan linnaoikeutta vuosina 1777–1807. Arkistolähteinä käytän Hämeenlinnan linnaoikeuden arkistoa, Uudenmaan lääninhallituksen kanslian arkistoa Hämeenlinnan linnaoikeutta koskevilta osin ja Helsingin linnaoikeuden arkistoa. Arkistolähteet koostuvat linnaoikeuksien pöytäkirjoista ja niiden liitteistä. Linnaoikeuksia on aiemmin tutkittu hyvin vähän ja niistä on esitetty varsin ristiriitaisia näkemyksiä, mistä johtuen työni tarkoituksena onkin omalta osaltaan täydentää 1700-luvun oikeushistoriaa ja linnaoikeuksia koskevaa tutkimusta. Tutkielmani tavoitteena on luoda kokonaiskuva Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksista sekä sijoittaa linnaoikeus tuomioistuimena muiden aikakauden tuomioistuinten joukkoon. Työni tarkoituksena on vastata kysymyksiin siitä, miksi linnaoikeudet perustettiin, miten ne toimivat, mikä niiden tehtävä oli ja millaisia oikeustapauksia ne käsittelivät. Tutkielmassani olen jakanut linnaoikeuksien tarkastelun kahteen osaan, joista ensimmäisessä tutkimuksen kohteena ovat linnaoikeuksien toimintakaudet ja -tavat sekä tuomioistuinten jäsenet. Toisessa osassa tarkastelun kohteena ovat syytetyt ja linnaoikeuksissa käsitellyt oikeustapaukset. Linnaoikeuden sijoittamisen omalle paikalleen pyrin tekemään linnaoikeuksia koskevan yleisen tarkastelun pohjalta. Tutkimukseni perusteella Helsingin ja Hämeenlinnan linnaoikeuksien toiminnassa oli paljon yhteisiä piirteitä. Linnaoikeudet kokoontuivat ainoastaan tarpeen vaatiessa eli silloin, kun niille oli osoitettu oikeustapaus käsiteltäväksi. Linnaoikeudet saivat tapauksia käsiteltäväkseen muiden tuomioistuinten siirtäminä, ilmiantoina sekä kirjeitse annettuina tiedonantoina. Tapausten tutkinnassa ja ratkaisemisessa linnaoikeudet noudattivat legaalista todistusteoriaa, eikä tuomioita jaettu ilman kunnollisia todisteita. Linnaoikeuksien ratkaisuista oli mahdollista valittaa kuninkaalle. Rangaistuskeinoina linnaoikeudet käyttivät pääasiassa ruumiinrangaistuksia, mutta myös jonkin verran sakko-, häpeä- ja vapausrangaistuksia. Linnaoikeuksien jäseninä oli sekä sotilaita että siviilejä. Puheenjohtajan tehtävä kuului maaherralle tai tämän poissa ollessa sotilasarvoltaan korkea-arvoiselle upseerille. Työssäni syytetyt jaettu neljään pääryhmään: palovahteihin, sotaväkeen, vankeihin ja vanginvartijoihin sekä siviileihin. Eniten linnaoikeuksia työllistivät sotaväkeen liittyvät oikeustapaukset, kun taas palovahteja koskeva tapaukset jäivät selkeään vähemmistöön. Yleisimmiksi rikostyypeiksi osoittautuivat väkivalta- ja omaisuusrikokset, sotilaskarkuruus sekä virkavirheet. Suurimmat erot linnaoikeuksien välillä liittyivät niille osoitettuihin tehtäviin ja niiden käsittelemiin oikeustapauksiin. Helsingin linnaoikeuden tehtäväksi oli annettu kaduilla tapahtuneiden väkivaltaisuuksien tutkinta ja ratkaiseminen vuoden 1733 asetuksen mukaisesti, minkä lisäksi sen tehtäviin kuului vuodesta 1761 lähtien myös vankien törkeiden rikosten tuomitseminen. Hämeenlinnan linnaoikeuden tehtävänä oli Helsingistä poiketen sotilaiden vähäisiksi katsottujen rikosten tuomitseminen. Pöytäkirjojen perusteella linnaoikeudet käsittelivät kuitenkin paljon myös sellaisia tapauksia, joita niiden ei oltu ohjeistettu käsittelevän. Tutkielmani perusteella linnaoikeus sijoittuu tuomioistuimena siviilituomioistuimiin kuuluvien alioikeuksien – raastuvan- ja kämnerinoikeuksien sekä pitäjänkäräjien – ja rykmenttien sotaoikeuksien välimaastoon. Linnaoikeuden voi luokitella myös erikoistuomioistuimeksi.

Tutkielmassa tarkastellaan Habsburgien monarkian perijän ja tämän sisarusten koulutusta ja heidän tulevaisuuttaan varten tehtyjä suunnitelmia 1780-luvulla. Lähteenä on monarkian hallitsijan, pyhän saksalais-roomalaisen keisarin Joosef II:n (1741–1790) ja tämän nuoremman veljen, Toscanan suurherttua Leopoldin (1747–1792) kirjeenvaihto vuosilta 1781–1790, kun Joosef hallitsi monarkiaa yksin äitinsä Maria Teresian (1717–1780) kuoleman jälkeen. Suurherttua Leopoldin, myöhemmän keisari Leopold II:n, vanhin poika Frans (1768–1835), josta tuli keisari Frans II ja joka tunnetaan myös Itävallan keisari Frans I:nä, oli syntymästään lähtien Habsburgien monarkian perijä setänsä ja isänsä jälkeen, sillä Joosef II ei koskaan saanut omaa poikaa. Tutkielmassa pyritään selvittämään lapsettomaksi jääneen Joosef II:n näkemyksiä perimysjärjestyksestä ja veljensä lapsista omina perillisinään sekä tarkastelemaan sitä, miten veljekset keskustelivat lasten kasvatukseen, koulutukseen, avioliittoihin ja tulevaisuuden näkymiin liittyvistä asioista. Argumentti on se, että suhtautumisessa nousevat voimakkaasti esille suvun painoarvo ja dynastiset näkökulmat, vaikka koulutus ja nuorten osoittamat kyvyt ja lahjakkuus olivatkin valistuneille hallitsijoille Joosefille ja Leopoldille tärkeitä. Aineistona tutkielmassa on käytetty Joosefin ja Leopoldin 1780-luvun kirjeenvaihdon lisäksi Joosefin kirjeenvaihtoa varakansleri Cobenzlin kanssa samalla vuosikymmenellä sekä keisarinna Maria Teresian kirjeitä aiemmilta vuosikymmeniltä. Aineisto on peräisin 1800-luvun jälkipuoliskolla julkaistuista, toimitetuista kirjekokoelmista. Kirjeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden pohjalta tarkastellaan tutkielmassa ensiksi Joosefin ja Leopoldin koulutusta sekä sitä, miten he näkivät perimysjärjestyksen. Sitten on vuorossa arkkiherttua Fransin koulutuksen ja hänelle suunnitellun poliittisen avioliiton tarkastelu. Lopuksi käydään vastaavasti läpi Fransin sisarusten, Leopoldin muiden lasten koulutusta ja heille suunniteltuja avioliittoja ja muita elämänuria. Perimyksen osalta on selvää, että keisari Joosef II oli toisen vaimonsa kuoleman jälkeen, eli jo 1760-luvun lopulta lähtien sitä mieltä, että hän ei saisi omaa poikaa, ja 1780-luvulle tultaessa veljenpoika Frans oli ilmiselvästi kruununperijän asemassa. Kirjeistä näkyy, että Joosefille Frans oli kuin oman pojan asemassa perimykseen liittyen. Mitä tulee koulutukseen, aineiston pohjalta käy ilmi, että sitä pidettiin hyvin tärkeänä. Joosefin ja Leopoldin itsensä nuorina saama koulutus pohjautui perinteiseen ruhtinaskasvatukseen ja humanistiseen koulutukseen, jossa korostettiin kirjallisuutta ja kielten oppimista, ja hyvin samankaltainen oli myös Leopoldin lasten koulutus. Leopold oli isänä hyvin kiinnostunut omien lastensa kasvatuksesta ja koulutuksesta, ja Joosef osoitti niin ikään kiinnostusta tähän aiheeseen. Keisari ja suurherttua järjestivät jälkimmäisen lapsille järjestelmällisen, ajanmukaisen koulutuksen. Frans veljineen ja sisarineen tutustui kouluvuosinaan paitsi antiikin kirjallisuuteen ja sai perinteistä moraalikasvatusta, heillä luetutettiin myös huomattavan paljon tuoretta 1700-luvun kirjallisuutta liittyen mm. historiaan, talouteen ja poliittiseen filosofiaan. Poikien kohdalla tärkeätä oli myös valmistaa heitä heidän tulevia tehtäviään varten. Joosef piti erityisesti huolen siitä, että Fransia valmistettiin monella tavalla hallitsijan tehtävään, johon tämä syntymänsä perusteella oli oikeutettu. Keisari laati kattavia suunnitelmia arkkiherttua Fransin opetukseen liittyen sekä järjesti omia ulkopoliittisia tavoitteitaan tukevan poliittisen avioliiton Fransille Venäjän suurherttuatar Maria Fjodorovnan siskon, Elisabeth Württembergiläisen kanssa. 1700-luvun valistusaatteeseen perehtyneet Joosef ja Leopold pitivät itseään hallitsijoina valtakuntansa ensimmäisinä palvelijoina, ja kirjeet osoittavat, että tämä oli heidän mielestään myös seuraavan sukupolven tärkein tehtävä.

Tutkielmani käsittelee ranskalaisen valistusfilosofin Voltairen (1694–1778) vapauskäsitysten toiminnan ulottuvuuksia. Tutkin, miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen metafyysisiä ja yhteiskunnallisia aiheita käsittelevissä kirjoituksissa, jotka käsittelevät vapauden ongelmaa. Tutkimuskysymys perustuu seuraavaan ongelmanasetteluun: miten toiminnan ajatus tulee esille Voltairen vapautta käsittelevässä pohdinnassa sekä miten toiminnallisuuden periaate vaikuttaa vapauden ja sen toteutumisen käsittämiseen kosmisessa maailmanjärjestyksessä ja yhteiskunnassa. Painotan analyysissani kahta vapauden ilmenemisen ulottuvuutta: 1) metafyysinen ulottuvuus, joka pitää sisällään ensisijaisesti Voltairen epistemologisten kysymysten sävyttämän pohdinnan ihmisen vapauden toteutumisen mahdollisuuksista kosmisessa maailmanjärjestyksessä; ja 2) yhteiskunnallinen ulottuvuus, jossa korostuu vapauden merkitys yhteiskunnallisessa tilassa ja hyveellisessä toiminnassa. Valistuksen historiografiassa on kiinnitetty vähän huomiota siihen, että sillä aikaa, kun monet valistusfilosofit korostivat yhteiskunnallisen vapauden tärkeyttä, heidän metafyysisissä pohdinnoissaan vapauden kysymys olikin epävarmuuden, epäilyn ja arvostelun kohteena. Monien johtavimpien filosofien, kuten Voltairen, Diderot’n ja d’Holbachin näkemykset olivat itse asiassa ristiriidassa heidän korostamansa yhteiskunnallisen vapauden merkityksen kanssa. 1750-luvun Ranskassa yleistynyt fatalismin idea on tästä perusteellinen osoitus. Sen mukaan jokaisen ihmisen elämää määrittää ihmisestä erillään oleva suurempi voima – kohtalo, Jumala tai luonnonlait. Tämä tosiasia viittaa siihen, että valistus ei edustanut universaalista itsevarmaa järjen auktoriteettiin ja yhteiskunnalliseen emansipaatioon perustuvaa valistusfilosofien reformistista ”projektia”. Näkemykseni mukaan se edusti perimmältään ihmiseen, maailmankaikkeuteen, uskontoon ja yhteiskuntaan liittyvien epistemologisten perustojen uteliaan epävarmaa tunnistelemisen ja uudelleen tulkitsemisen prosessia. Tämä tarkoitti taas sitä, että valistusta sekä sen kokemus- ja arvomaailmaa työstivät ja kehittivät valistusfilosofien lisäksi myös monet muut menneisyyden toimijat ja kulttuuriset käytännöt. Valistus edusti kaikin puolin ihmisen kykyjen ja yhteiskunnan kehitysmahdollisuuksien jatkuvaa tunnustelua. Vapauskäsitysten analyysini ajallinen rajaus sijoittuu kahteen ajanjaksoon: 1730-luvulle ja sittemmin 1760- ja 1770-luvulle. Tästä huolimatta kiinnitän huomiota myös 1750-luvulla Ranskassa yleistyneeseen fatalismin näkemykseen, jonka käsitteleminen on välttämätöntä Voltairen vapauskäsitysten ymmärtämiseksi. Koska Voltairen 1760-luvun vapausajattelussa näkyy selkeitä vapauden mahdollisuutta rajoittavia fatalismin piirteitä, 1750-luvun fatalismin diskurssin tarkasteleminen toimii kontekstuaalisena siltana Voltairen 1730- ja 1760–1770-lukujen vapauskäsitysten välillä. Voltaire säilyttää vapauden käsitystensä muuttumisen aikana toiminnan kyvyn merkityksen, mikä oletukseni mukaan edustaa Voltairelle vapauden toteutumisen viimeistä saareketta. Samaan aikaan 1760- ja 1770-luvulla Voltaire alleviivaa kirjoituksissaan, kirjeenvaihdossaan, muistikirjojensa muistiinpanoissa ja omistamiensa teosten marginaalimerkinnöissä toiminnan tärkeyden yhteiskunnassa. Päädynkin siihen lopputulokseen, että ihmisen kosmisen äärellisyyden tiedostaminen suo Voltairen mukaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa mahdollisuuden työstää ihmistoiminnan käytännöllistä, todenmukaista ja maallista puolta. Hyveellisyys eli hyvien tekojen vastavuoroinen tekeminen muille ihmisille on ihmisten hallittavissa oleva toiminnanmuoto. Tutkimukseni lähtökohta on samanaikaisesti aate-, käsite- ja kulttuurihistoriallinen. Pyrin analysoimaan Voltairen vapauden käsittämisen diskursiivista ja semanttista moninaisuutta suhteessa muihin – fatalismin, välttämättömyyden ja tietämättömyyden kaltaisiin – käsitteisiin, minkä tarkoituksena on kuvastaa Voltairen tapaa rakentaa ja työstää ymmärrystään maailmanjärjestyksen olemuksesta. Tavoitteenani ei ole johtaa suoraviivaisia lainalaisuuksia kahden vapautta tarkastelevan ulottuvuuden välille. Pyrin sen sijaan tutkimaan, miten inhimillisen toiminnan näkökulmasta kyseiset tasot kohtaavat toisensa.