Browsing by Subject "1950-luku"

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Helsingissä vuonna 1956 perustettu taiteilijaryhmä Prisma. Siihen kuuluivat taiteilijat Yngve Bäck (1904–1990), Gösta Diehl (1899–1964), Ragnar Ekelund (1892–1960), Torger Enckell (1901–1991), Unto Pusa (1913–1973), Sigrid Schauman (1877–1979) ja Sam Vanni (1908–1992). Tämä kansainvälisesti suuntautunut taiteilijaryhmä järjesti yhteisnäyttelyitä vuosina 1956–1970 sekä Suomessa että ulkomailla, ja sitä pidetään erityisesti ranskalaisen modernismin edustajana Suomessa. Ryhmä toimi aktiivisesti vuosina 1956–1961. Tutkielmassani arvioin sitä, mikä oli Prisma-ryhmän merkitys Suomen taidekentällä 1950-luvulla. Tutkielmani on aineistolähtöinen, laadullinen perustutkimus. Sen lähdeaineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta, 1950-luvun taidetta ja Prisma-ryhmän jäseniä käsittelevästä kirjallisuudesta, Prisman jäsenten omista taideteoreettisista kirjoituksista, sanomalehtikirjoituksista, näyttelyluetteloista, dokumenttifilmeistä, maalauksista sekä arkistoaineistosta, joka sisältää muistitietoaineistoa, taiteilijoiden kirjeenvaihtoa ja luonnos- ja muistikirjoja. Lähestyn aineistoa historiallisesti kontekstualisoivan analyysin keinoin. Prisman toiminnan tarkoituksena oli ennen kaikkea näyttelyiden järjestäminen mutta myös uusien taidevirtausten tunnetuksi tekeminen. Se saavutti läpimurron heti ensimmäisellä näyttelyllään, ja näyttelyt saivat myöhemminkin pääosin hyvän vastaanoton. Ryhmän jäsenet olivat jo ryhmän perustamisen aikaan etabloituneita ja arvostettuja taiteilijoita, ja he edustivat erilaisia modernistisia tyylisuuntia figuratiivisuudesta nonfiguratiivisuuteen. Taiteilijoiden teoksia yhdistivät puhtaat värit, selkeä muotorakenne sekä ranskalaisesta taiteesta saadut vaikutteet. Suurin osa heistä pyrki kohti abstraktia ilmaisua. Yhteistä kaikille Prisman jäsenille oli korkean taiteellisen laadun vaatimus sekä koloristisesti painottunut, maltillinen ja maalauksellinen tyyli. Prisma-ryhmä kytkeytyi osaksi kansainvälistä modernistista traditiota, ja sillä oli vahvat siteet erityisesti ranskalaiseen modernismiin. Monet prismalaisista olivat myös itse arvostettuja taidekriitikoita ja opettajia. He vaikuttivat toimintansa kautta abstraktien taidesuuntausten ja ranskalaisesta modernismista saamiensa vaikutteiden leviämiseen Suomessa. Prisma pyrki ottamaan etäisyyttä kansallisia vaikutteita painottaneista ryhmistä ja erosi niistä erityisesti kansainvälisten kontaktiensa ja uudistusmielisyytensä takia. Prismaa on usein pidetty vuonna 1912 perustetun, ranskalaisvaikutteista impressionistista värimaalausta edustaneen Septem-ryhmän perinteen jatkajana. Prisma toimi järjestelmällisesti ja ammattimaisesti poikkeuksellisen kansainvälisesti verrattuna aikakauden muihin suomalaisiin taiteilijaryhmiin. Prisma oli merkittävä toimija ja edelläkävijän asemassa suomalaisessa taidekentässä 1950-luvulla.

Tutkielman tutkimusongelmana oli tunnistaa ja analysoida nonfiguratiiviseen taiteeseen ja Sam Vanniin liittyviä 1950-luvulle ajoittuvia diskursseja Suomessa julkaistuissa sanomalehtiartikkeleissa. Tutkielma taustoittaa kahteen lukuun liittyvällä kirjallisuusanalyysillä 1950-luvun keskeisiä tapahtumia nonfiguratiivisen taiteen ja Sam Vannin osalta. Empiirinen tutkimusaineisto koostettiin Suomessa 1.1.1950–31.12.1959 julkaistuista suomen- ja ruotsinkielisistä taidekritiikkiin liittyvistä sanomalehtiartikkeleista. Valituilla hakukriteereillä tarkasteluun tuli yhteensä 215 sanomalehtiartikkelia. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi kaikki artikkelit käytiin lävitse ja luokiteltiin. Näistä 68 artikkelia otettiin varsinaiseen lähilukuun. Sosiaalisen konstruktionismin ja aiemman lähdekirjallisuuden tukemana aineistosta hahmottui kolme päädiskurssia, jotka esiteltiin, analysoitiin ja kytkettiin laajempaan, tutkielman kirjallisuuskatsauksessa esiteltyyn kontekstiin. Nonfiguratiivisen ilmaisutavan hidasta omaksumista Suomen maalaustaiteessa voi selittää kolmella diskurssilla ja niiden taustalla vaikuttavilla ajattelutavoilla. Nämä tutkielmassa tunnistetut ja analysoidut diskurssit olivat:) traditio ja modernismi, 2) kansallinen ja kansainvälinen ja 3) figuratiivinen ja nonfiguratiivinen. Jokaiseen näistä liittyi oma sisäinen jännitteensä. Traditioon liittyvä diskurssi kannusti pitäytymään suomalaisessa kulttuuriperinnössä ja perinteisessä vanhassa ilmaisutavassa. Modernismiin liittyvä diskurssi korosti Suomea nykyaikaisena ja uudistuvana yhteiskuntana. Kansallista taidetta painottava diskurssi painotti Suomen nuoren kansallisvaltion kansallista taidetta, joka piti pohjautua suomalaisiin juuriin, ei niinkään kansainvälisiin herätteisiin. Kansainvälisyyttä painottava diskurssi korosti Suomen kuuluvan laajempaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Figuratiiviseen taiteeseen pitäytyvä diskurssi ylläpiti näkemystä, että teoksen pitää kuvata sen kohdetta. Nonfiguratiivisen ilmaisun taustalla on ajatus, että teoksen kohteen tuli olla enintäänkin inspiraation lähteenä. 1950-luvun lopulle tultaessa abstrakti ja nonfiguratiivinen taideilmaisu saivat myös Suomessa laajemman yleisön hyväksynnän. Sam Vanni oli tässä keskeinen toimija niin taidemaalarina kuin taiteenopettajanakin. Hän edisti omalla toimijuudellaan nonfiguratiivisen maalaustaiteen omaksumista.

Pro gradu-tutkielmani tarkastelee yhdysvaltalaisten diplomaattien ja poliitikkojen näkemystä Suomen kansainvälisestä asemasta 1950-luvun puolivälissä. Suomen kansainvälinen asema oli silloin muutostilassa, minkä seuraukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Lyhyen ajan sisällä Suomi sai Neuvostoliitolta takaisin Porkkalan alueen ja pääsi liittymään YK:n jäseneksi sekä Pohjoismaiden neuvostoon. Tutkimuksen yhdysvaltalaisena lähdemateriaalina on aikakauden keskeisiä diplomaattisia linjapapereita Suomeen liittyen, Helsingin suurlähetystön raportteja, YK:n jäsenyyden laajenemiseen liittyviä asiakirjoja ja kongressin asiakirjasarjoja. Suomalaisen tutkimusmateriaalin osalta keskeisiä ovat Washingtonin suurlähetystön raporttisarjat ja YK-jäsenyyteen liittyvä ulkoministeriön materiaali. Yhdysvaltojen keskeisimmät poliittiset linjaukset määriteltiin Suomen osalta asiakirjassa NSC-5403. Siinä tuodaan esiin Suomen sijainnin geopoliittinen ulottuvuus. Suomea oli tarkoitus auttaa niin, ettei Suomen asema Neuvostoliiton naapurissa joudu vaaranalaiseksi. Asiakirja julkaistiin vuonna 1988 FRUS-kokoelmassa, mutta osa toimintaohjelman kohdista jätettiin salaisiksi. Tarkastelen muiden asiakirjojen avulla niiden sisältöä ja niiden salaisuusluokituksen muutosta. Salaisissa pykälissä tuodaan esiin Suomen auttaminen salaisten operaatioiden avulla kommunistien vastaisessa taistelussa ja pyrkimys saada Suomi mukaan idän ja lännen välisen kaupan rajoitteisiin. Porkkalan palautuksen osalta yhdysvaltalaiset pelkäsivät suomalaisten sopineen salaa Itä-Saksan tunnistamisesta vastapalveluksena Neuvostoliitolle. Eisenhowerin hallinnon linjaan Neuvostoliittoa reunustavien valtioiden tukemisesta sopi pienehkö salainen asetoimitus, jossa suomalaiset pääsivät tutustumaan yhdysvaltalaiseen panssarintorjuntateknologiaan. Suomen geopoliittisen aseman merkitys tulee esiin monenlaisista asiakirjoista, joissa toistuvasti viitataan Suomen kriittiseen asemaan Neuvostoliiton reunavaltiona. Vaikka yhdysvaltalaiset suhtautuivat kielteisesti strategisten tuotteiden viemiseen Neuvostoliittoon, sallittiin Suomelle tässä suhteessa erivapauksia kuten tietyille muillekin maille. Yhdysvaltalaiset suhtautuivat Suomen YK-jäsenyyteen hyvin myönteisesti. Suomen pääsy jäseneksi oli kiinni monenlaisista kansainväliseen poliittiseen tilanteeseen liittyvistä tekijöistä kuten liennytyksestä ja nousevan kolmannen maailman paineesta uusien jäsenien hyväksymiseksi. Myös erilaisia sisäpoliittisia tekijöitä oli huomioitava jäsenyyskysymyksen ratkaisemisessa. Yhdysvaltojen YK-edustaja Henry Cabot Lodge työskenteli uutterasti uusien jäsenien hyväksymisen eteen huomattavalla arvovallalla, millä oli välillisesti merkitystä Suomenkin kannalta. Suomen YK-jäsenyys sopii esimerkiksi tutkimuskohteesta, jossa kokonaisnäkemyksen muodostamiseksi pitää huomioida kansainvälisen politiikan globaali viitekehys. Yhdysvalloissa oli monenlaisia näkemyksiä ulkopolitiikan suunnasta, vaihtelua oli ministeriöiden välillä ja puolueiden sisälläkin. Tässä mielessä yhdysvaltalainen ulkopolitiikka on moniulotteinen kokonaisuus. Tärkeää on myös erottaa, milloin polittisissa puheissa on kyse politiikan tekemisestä ja milloin poliitikon varsinaisista mielipiteistä käsiteltävään asiaan liittyen. Siinä mielessä tutkittavaa riittäisi sen osalta, mikä itseasiassa oli viitekehys missä tunnetuimmat viittaukset Suomeen tehtiin. Parhaiten kokonaiskäsitykseen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan sisällöstä päästään tutkimuksilla, jotka ylittävät keinotekoisen rajan sisä- ja ulkopolitiikan välillä.