Browsing by Subject "1980-luku"

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millainen naiskuva on 1980-luvun hard rock -musiikissa. Tutkimus toteutettiin laulujen sanoituksia analysoimalla ja sanoituksia käsiteltiin fiktiivisinä puheakteina. Tutkimuskysymykset olivat: millainen on sanoitusten naiskuva, miten stereotyyppisiä sanoitukset ovat ja eroavatko miesten ja naisten laatimat sanoitukset toisistaan. Lisäksi tutkittiin, kuvattiinko naiset itsenä (self) vai esineellistettynä toisena (other) eli luokiteltiinko naiset itsenäisiksi toimijoiksi vai miehelle alisteisiksi objekteiksi. Tutkimuksessa kiinnitettiin huomiota myös siihen, oliko naiset kuvattu suoralla vai epäsuoralla sanallisella ilmaisulla. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä käytettiin feminististä kirjallisuudentutkimusta ja erityisesti Josephine Donovanin kehittämää stereotypia-mallia. Tutkimusaineistona oli 17 hard rock -laulun sanoitukset. Sanoitukset luokiteltiin laadullisen aineistonkäsittelyn perusteella kolmeen luokkaan: huonosti käyttäytyvät naiset, esineellistetyt naiset ja traagiset naiset. Miesten laatimia sanoituksia oli 14 kappaletta ja loput kolme olivat naisten tekemiä. Kuvaus naisesta on hyvin samankaltainen kaikissa analysoiduissa sanoituksissa. Sanoitusten naiskuva on varsin suppea ja rajoittunut. Naiset on kuvattu usein pinnallisesti ja yksipuolisesti. Naiset nähdään useimmiten esineellistettynä toisena ja miltei poikkeuksetta ainoastaan suhteessa miehiin. Lähes kaikissa sanoituksissa kuvataan miehen ja naisen välistä voimasuhdetta. Melkein aina joko miehellä tai naisella on enemmän valtaa suhteessa toiseen eli ihmiskuvaa luonnehtii alisteinen suhteessa oleminen. Suurimmassa osassa miesten kirjoittamista sanoituksista nainen on kuvattu suoralla sanallisella ilmaisulla. Naiskirjoittajat puolestaan kuvaavat sanoituksissaan naisen - yhtä sanoitusta lukuun ottamatta - epäsuoralla sanallisella ilmaisulla. Laulujen sanoitukset ovat erittäin stereotyyppisiä. Lähes aina nainen kuvataan huonosti käyttäytyväksi, pahaksi ja vain neljässä sanoituksessa nainen kuvataan myönteisesti. Kahdessa sanoituksessa myönteisyys ilmenee idealisoivin kuvauksin, mikä voidaan luokitella antifeministiseksi. Sanoituksissa ilmenee myös naiskuvia, joissa nainen esiintyy viettelijänä tai seksiobjektina. Miesten ja naisten laatimien sanoitusten välillä ei ole juurikaan eroa naiskuvassa. Naisten kirjoittamissa sanoituksissa nainen näyttäytyy kuitenkin useammin inspiroivana. Tulosten mukaan Josephine Donovanin kehittämä stereotypia-malli osoittautui toimivaksi teoreettiseksi lähestymistavaksi. Naiskuva ilmenee stereotyyppisenä sekä varsin negatiivisena. Mielenkiintoista on, ettei miesten ja naisten laatimien sanoitusten välillä ole juurikaan eroa naiskuvassa. Tulos kuvannee yleisemmin hard rock -sanoitusten maailmankuvaa sekä 1980-luvun yleistä kulttuuritaustaa, mutta tähän kysymykseen ei voi vastata luotettavasti, koska vertailuaineistoa toiselta vuosikymmeneltä ei ollut analysoitavana.

Tekstiili- ja vaatetusteollisuus (teva) on perinteikäs ja historiallisesti merkittävä teollisuudenala, jolla oli pitkään vankka rooli suomalaisten työllistäjänä. Suomalainen tevateollisuus oli rakentunut vahvasti sukupuolittuneen työnjaon varaan ja alan työtehtävät oli jaoteltu naisten ja miesten tehtäviin. Halpa naistyövoima toimi kotimaisen teollisuuden valttina, joka houkutteli ulkomaisia teva-alan yrityksiä siirtämään tuotantoaan edullisempien työvoimakustannusten perässä Suomeen. Nykyistä globalisaatiota edelsi ”uusi kansainvälinen työnjako”, joka sai alkunsa 1970-luvulla. Se merkitsi työvoimavaltaisten tuotantovaiheiden siirtämistä teollisuusmaista kohti maita, joissa työvoima oli halpaa. Halvan työvoiman maiden kilpailuetu johtui muun muassa alhaisista palkoista, voimattomista ammattiliitoista ja investointi- ja veroetuuksista. Suomalaisessa tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa kehitys näkyi muun muassa ulkomaisten yritysten vetäytymisenä, minkä lisäksi kotimaista tevateollisuutta nakersi vaatteiden ja tekstiilien halpatuonti maista, joissa tuottaminen oli vielä Suomeakin edullisempaa. Tutkin maisterintutkielmassani millä tavoin tekstiili- ja vaatetusteollisuudessa tapahtunut kansainvälisen työnjaon muutos vaikutti alan työntekijöihin Suomessa vuosien 1975 ja 1989 välillä ja kuinka he itse suhtautuivat kehitykseen. Selvitän, mitkä tekijät vaikuttivat halpatuonnin kasvuun markkinoilla ja millaisia toimenpiteitä lisääntyvää tuontia vastaan tehtiin. Kysyn lisäksi, kuinka yhteiskunnassa vallalla olleet asenteet naisista, heidän työnteostaan sekä heille sopivista rooleista vaikuttivat alan palkkaukseen ja tevateollisuuden pelastamiseksi tehtyihin toimenpiteisiin. Tarkastelen matalapalkkaisten tekstiili- ja vaatetusteollisuuden naistyöntekijöiden asemaa myös osana ammattiyhdistysliikettä. Vastaan tutkimuskysymyksiini laadullisen sisällönanalyysin avulla. Alkuperäislähteinäni käytän Tekstiili- ja Vaatetustyöväen Liitto Teva ry:n jäsenlehtiä. Esitän tutkielmassani, että kansainvälisessä työnjaossa tapahtuneet muutokset vaikuttivat voimakkaasti ja läpileikkaavasti suomalaiseen tekstiili- ja vaatetusalaan ja sen työntekijöihin. Vastatakseen kiristyvään kilpailuun suomalainen tevateollisuus pyrki erikoistumaan ja panostamaan laatuun. Taistelu halpatuontia vastaan oli kuitenkin vaikeaa, sillä edullisen tuotannon taustalla vaikuttivat halpatuotantomaiden alhaiset työvoimakustannukset, jotka juonsivat juurensa puutteellisiin työntekijöiden oikeuksiin. Suomalaiset tevatyöntekijät suhtautuivat halpatuonnin kasvuun pelokkaasti ja katsoivat sen uhkaavan sekä heidän omaa työllisyyttään että koko teollisuudenalan tulevaisuutta. Yhtenä halpatuonnin epäreiluimmista piirteistä pidettiinkin sitä, että se iski pahasti alaan, joka oli matalapalkkainen ja naisvaltainen. Kehityksessä keskeistä roolia näyttelivät myös kauppa ja kuluttajat, jotka tekemillään valinnoilla vaikuttivat tekstiili- ja vaatetusteollisuuden työllisyystilanteeseen Suomessa.

Tutkielman aiheena on vuonna 1987 perustettu kuvatoimisto Gorilla ja sen välittämät valokuvat arjesta. Gorilla oli valokuvaajien oma kuvatoimisto, jonka yhtenä pyrkimyksenä oli uudistaa ja moninaistaa kuvankäytön kulttuuria taidekouluista saaduilla opeilla. Parhaimmillaan yli 40:ää valokuvaajaa edustaneen Gorillan tavaramerkki oli dokumentaarista lähestymistapaa tavoitellut mustavalkoinen kuvituskuva. Tutkielma jakautuu kahteen tutkimukselliseen osaan. Ensimmäisessä selvitetään perustutkimuksen omaisesti Gorillan toimintaa, tavoitteita ja kuvamaailmaa. Ajallisesti painopiste on kuvatoimiston varhaisissa vuosissa – perustamisvuodesta 1987 noin 1990-luvun puoliväliin. Tutkielman toisessa osiossa paneudutaan kuvatoimiston välittämiin valokuviin, joita analysoidaan arjen ja arkipäiväisyyden esittämisen näkökulmasta. Kuva-aineistosta nousee esiin kaksi arjen tilaa tai näyttämöä, katu ja koti. Tilojen oletetun erilaisuuden perusteella tutkielmassa tehdään erottelu julkiseen arkeen ja yksityiseen arkeen. Varsinaiset tutkimuskysymykset ovat: Millaisia olivat Gorillan toimintatavat ja intressit kuvatoimistona 1980–90-luvun kulttuurisessa kontekstissa? Millaisia ovat Gorillan valokuvat arjesta? Millaista kuvaa ne arkielämästä välittävät, ja millä keinoin? Tutkimusaineiston muodostavat Suomen valokuvataiteen museon hallinnoimat kuvatoimisto Gorillan valokuvat ja paperiarkisto. Museolla on ollut tutkielmaa tehtäessä käynnissä Gorilla-hanke, jonka puitteissa Gorillan suurta valokuva-aineistoa on seulottu ja liitetty museon kokoelmiin. Osa aineistosta muodostuu kokoelmiin liitetyistä valokuvista (noin 1250 valokuvaa). Lisäksi tutkielmaa varten on käyty läpi valikoimatonta kuvamateriaalia. Yhteensä on käyty läpi noin 3500 Gorillan valokuvaa, 22 valokuvaajalta. Gorillan toiminnan selvittämiseksi on haastateltu kahta valokuvaajaa, Petri Kuokkaa ja Pauli Vanhalaa, sekä kuvatoimittaja Sini Seppälä-Vanhalaa. Tutkielmassa sitoudutaan kriittisen valokuvatutkimuksen traditioon, joka korostaa valokuvan merkitysten muovautumista historiallisissa, kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa käytännöissä. Arki ja arkipäiväisyys ovat rajoittavia, diskursiivisia välineitä, jotka kiinnittävät valokuvista tehtävät tulkinnat tiettyyn odotushorisonttiin. Tämä mahdollistaa Gorillan valokuvien analysoinnin itsenäisinä teoksina, irrallaan journalistisesta kontekstistaan. Tutkimuksessa tuodaan myös esiin valokuvalle luontainen tapa taipua toisaalta taide-esineeksi, toisaalta arkiesineeksi. Teoreettinen tausta arjen käsitteellistämiselle saadaan kahden ranskalaisen yhteiskuntafilosofin, Henri Lefebvren (1901–1991) ja Michel de Certeaun (1925–1986), kirjoituksista. Tutkielman kannalta tärkeitä käsitteitä ovat Lefebvren eletty tila (l’espace vécu) sekä Certeaun taktiikka (tactique). Lisäksi Lefebvren kulutuskulttuurin kritiikki ja ajatukset modernin elämän vieraannuttavista vaikutuksista ovat keskeisiä. Perustutkimus antaa tietoa vaihtoehtoisesta kuvatoimistosta, jossa luotettiin valokuvan mahdollisuuksiin vaikuttaa. Gorillan historia kertoo laajemmin 1980–90-luvuilla kuvankäytön kulttuuria kohdanneista muutoksista, joita olivat mm. siirtyminen mustavalkoisista valokuvista kohti värillistä ilmaisua ja digitaalista kuvanvälitystä. Tutkitut valokuvat pyrkivät esittämään rehellisesti "oikeaa elämää" ja niiden aiheet liittyvät tavallisen ihmisen kokemusmaailmaan. Valtaosa kuvista on Suomesta, mutta vertailukohtia on haettu myös ulkomailta. Valokuvissa liikutaan puhtaasti dokumentaarisen otteen ja niin sanotun subjektiivisen valokuvauksen välillä. Katuvalokuvissa arkea esitetään anonyymin, kaupunkilaisen elämäntavan kautta. Ne välittävät kokemuksia kaupunkitilassa liikkumisesta ja tuovat esiin katukuvan kaupallistumisen sekä yhteiskunnan sosiaalisia ilmiöitä. Kotivalokuvat puolestaan ottavat lähtökohdakseen arkisen elämän yksityiset ja tutut puolet. Koti näyttäytyy ennen muuta yhdessäolon tilana, joka tarjoaa ihmiselle suojapaikan ja mahdollisuuden tunteisiin ja kuvitteluun.

Tutkielma käsittelee Helsingin alakulttuuriyhteisön toimintaa ja tapakulttuuria vuosien 1981–1985 aikana. Tutkielman tavoitteena on yhteisön tilallisen ja toiminnallisen ulottuvuuden lisäksi selvittää ajan alakulttuuriyhteisön ajatusmaailmaa ja yhteiskunnallista asemaa. Edellä mainitun tavoitteen lisäksi tutkielma pyrkii selvittämään alakulttuuriyhteisön ja valtakulttuurin välisen vuorovaikutussuhteen tilaa kyseisenä aikakautena. Tutkin vertailevalla tutkimusotteella Helsingin Sanomia, Suosikkia sekä Aloha!-mielipidelehteä. Näiden alkuperäislähteiden ja aiemman tutkimuskirjallisuuden lisäksi hyödynnän tutkimuksessa muistelmakirjallisuutta kuten Elävän musiikin yhdistys ry:n historiikkia. Käytän tutkielmassa aiempaa alakulttuuritutkimusta ja helsinkiläisen alakulttuurin analyysissa Dick Hebdigen, John Irwinin ja Birminghamin yliopiston CCCS-keskuksen teorioita alakulttuurien yhteiskunnallisesta sekä kulttuurisesta arvosta. Tutkielmani jakautuu keskeisten tutkimuskysymysteni kautta kolmeen käsittelyosuuteen. Ensimmäisessä keskityn vaihtoehtokulttuurin tilallisen ja toiminnallisen ulottuvuuden kautta esimerkiksi Lepakkoluolaan ja klubeihin kuten Bela Lugosiin. Toisessa käsittelyluvussa keskityn alakulttuurin tyyliin ja tapakulttuuriin vaatetuksen ja musiikin kautta. Viimeisessä käsittelyluvussa tarkastelen alakulttuurin ja valtakulttuurin suhdetta etenkin yhteiskunnallisen kritiikin kautta. Helsingissä vaikuttanut alakulttuuriyhteisö nojasi vahvasti estetiikan ja tietynlaisen musiikin lisäksi oman elämänsä itsemääräämisoikeuteen sekä toiminta-alttiuteen. Alakulttuuriyhteisöön kuuluneet kulkivat määrätietoisesti kohti tavoitteitaan ja loivat Helsinkiin kaupunkitiloja kuten Lepakkoluolan sekä kulttuurisia tuotteita kuten Radio Cityn. Normista poikkeavan ulkoisen habituksen lisäksi alakulttuuriyhteisö poikkesi valtakulttuurista esimerkiksi vasemmistolaisen politiikan ja työhön liittyvien käsitysten kautta.

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.

Tutkimuksen aiheena on Jorma Vennolan ja Markku Salon kultakauden lasisuunnittelun sekä postmodernismin vaikutus muotoilijan työssä 1980-luvulla Iittalan ja Nuutajärven lasitehtaissa. Tutkimuksessa määritellään, miten postmoderni muotokieli, ja toisaalta myös 1940–50-lukujen niin kutsuttu kultakausi näkyivät Jorma Vennolan ja Markku Salon tuona aikana suunnittelemassa käyttö- ja taidelasissa. Tutkimuksessa määritellään myös, millaiset vapaudet muotoilijoilla oli työssään sekä miten Suomen taideteollisuudessa sekä Iittalalla ja Nuutajärvellä suhtauduttiin postmoderniin tyyliin. 1980-luku oli muutoksien aikaa suomalaisille lasitehtaille. Iittalan tehtaalle palkattiin uudistusmielinen johtaja, tehdas yhdistyi vuosikymmenen lopulla Nuutajärven lasitehtaan kanssa ja 1970-luvun lasin tuonnin vapautuminen sekä energiakriisi olivat jättäneet jälkensä lasiteollisuuteen. Talouden noususuhdanteen vuoksi lasin menekki ja vienti ulkomaille kärsi korkeista hinnoista. Tuotantoa ruvettiin painottamaan myyntihinnaltaan kalliimpaan ja palkkakustannusten korkeus sekä Suomen lasiteollisuuden riippuvuus tuontiraaka-aineista korosti muotoilun merkitystä kilpailussa. Lasiteollisuuteen vaikutti myös postmoderni tyyli, jota on pidetty muotoilun alalla niin positiivisena kuin negatiivisena suuntauksena. Uuden tyylisuunnan rinnalla alaan vaikutti niin sanotun lasimuotoilun kultakausi. Tutkimus perustuu pääosin arkistotutkimukseen sekä erityisesti haastatteluaineistoihin. Tutkimusta varten on haastateltu kahta muotoilijaa, Jorma Vennolaa sekä Markku Saloa. Vennola työskenteli Iittalan lasitehtaalla vuosina 1975–1986 ja Salo työskenteli Wärtsilä Nuutajärven lasilla (vuodesta 1988 Nuutajärvi-Iittala) vuosina 1983–1991. Tutkimusaineistona on hyödynnetty Helsingin Sanomien postmodernia muotoilua käsitteleviä artikkeleita vuosilta 1980–1990 sekä 1980-luvun suomalaisen taideteollisuuden keskeisimpiä julkaisuja: Design Forumin Finlandin julkaisemaa Form Function Finland -lehteä, Suomen ulkomaankauppaliiton julkaisemaa Design in Finland -lehteä sekä Ornamon perustamaa Muoto-lehteä. Tutkimusaineistona ovat myös Designmuseon Postmodernismi-näyttelyn (30.1.–17.5.2015) näyttelytekstit. Lisäksi hyödynnän muotoilijoiden lausuntoja Designmuseon 10.3.2015 järjestämässä paneelikeskustelussa Postmoderni muotoilu, mitä se on? Tutkimukseni osoittaa, että Iittalalla taidelasin suunnitteluun annettiin täysi vapaus, kun taas käyttölasin suunnittelutyö tehtiin tarkkojen rajojen ja toiveiden puitteissa. Iittalalla oleellisin suunnittelua rajoittava tekijä oli kustannusten pitäminen minimissä. Vennolan suunnitteluun kultakauden perintö on vaikuttanut lähinnä siinä mielessä, että Sarpanevan ja Wirkkalan menestystuotteiden linjasta poikkeamista pidettiin liian radikaalina. Nuutajärven ilmapiiri 1980-luvulla oli intensiivinen, mutta vapaa. Työskentelyn vapaus ja yhteistyö tuotannon kanssa loppui, kun Iittala ja Nuutajärvi yhdistyivät ja tehtaalle palkattiin tuotepäälliköt. Uniikin taidelasisarjan toimeksiannossa ei Iittalalla tai Nuutajärvellä painotettu lainkaan teosten kaupallisuutta, vaan mahdollisuutta toteuttaa itseään. Suunnittelua rajoittavat tekijät olivat teknisiä tai taiteilijan omiin kykyihin liittyviä. Vennolan suunnittelun postmodernistiset piirteet jäivät pöytälaatikkoon luonnoksiksi eikä hän lue 1980-luvulla suunnittelemiaan tuotteita postmodernin tyylin piiriin. Salo teki tietoisia postmodernille tyylille ominaisia valintoja muotoilussaan. Salon kokemus postmodernismista on vapautuneempi kuin Vennolan johtuen Nuutajärven ilmapiiristä, jossa ei pelätty vanhasta linjasta poikkeamista. Postmodernismi, joka nauroi funktionalismille, otettiin mielenkiinnolla vastaan Nuutajärvellä, mutta Iittalalla se ei ollut kovin tervetullut ilmiö. Sekä Salon, että Vennolan tuotannossa on postmodernille muotoilulle ominaista huoletonta ironiaa.