Browsing by Subject "Chikc lit"

Tämä työ käsittelee minäkertoja-päähenkilön kokemaa traumaa ja siitä seuraneita dissosiaatio-oireita Sophie Kinsellan chick lit-lajiin kuuluvassa teoksessa The Undomestic Goddess (2005). Tutkimuksessa tuodaa esille, miten trauma on peräisin lapsuudenperheen kanssa koetusta, ja miten edelleen lapsuudenperheen vaikutuksesta päähenkilö kantaa traumaa mukanaan. Päähenkilö ajautuu Joseh Campbellin kuvaaman sankarin matkan mukaiseen seikkailuun, jossa matkan eri vaiheet käydään läpi. Tutkimus keskittyy tarkastelemaan irrallisuuden kokemusta ja siihen liittyvää häpeää päähenkilön äiti-tytär-suhteessa oman äitinsä kanssa. Irrallisuuden kokemus on aiheuttanut päähenkilölle traumoja. Suhteeseen liittyy vahvasti häpeä, josta päähenkilön on kyettävä irrottautumaan. Vasta tämän jälkeen, ja toisaalta osittain tästä motivoituneena, hän on valmis kohtaamaan kasvumatkansa vertauskuvalliseen kotiin, eli itseensä. Päähenkilö kokee kriisin, joka sysää hänen kasvumatkalleen kohtaamaan oman kuplansa ulkopuolista maailmaa sekä omaa itseään. Sankaritar on menestyvä, työnarkomaani lakimies Cityssä Lontoossa, joka elää äitinsä käskyvallan alaisena, suorittaen muiden halujen mukaista elämää. Elämänsuunnitelmien uusiksi meneminen muuttuu alun järkytyksestä onnekkaaksi mahdollisuudeksi omalle itselle kasvaa ja kukoistaa. Yhteyden kokeminen tulee sankarittaren aiemman irrallisuuden kokemuksen tilalle. Tutkimuksessa selvitetään, miten tämä tapahtuu. Millaista on päähenkilön kokema yhteys, ja keneen hän sitä kokee? Tarkastelussa on myös se, millainen merkitys yhteyden kokemisella on. Yhteys luo mahdollisuuksia päähenkilölle eheytyä traumamenneisyydestään sekä tulla ”kotiin” omaan itseensä. Yhteyden löytymisen myötä hän pystyy palauttamaan itselleen terveen ja toimivan identiteetin. Martin Buberin mukaan yhteyden kokeminen on paljaimmillaan perussanassa minä-sinä koettavassa aidossa kohtaamisessa. Paul Verhaeghen mukaan perheen yhteyttä määrittää paljolti se, syövätkö he yhdessä. Tämä teema tule teoksessa esille vahvana, ja siihen kiinnitetään tutkimuksessa huomiota. Päähenkilöllä on kaipuu perheyhteyteen. Tärkeämpää kuin löytää yhteys muihin, on kokea yhteyttä omaan itseensä. Muut ovat tässä prosessissa apuna. Toisten avulla päähenkilö kykenee löytämään ja näkemään omia vahvuuksiaan sekä tiedostamaan omia ulottuvuuksiaan ja mahdollisuuksiaan. Se oman itsen kokemisen tila, mikä on aiemmin ollut kaventunut ja ahdas päähenkilön elämässä, pääsee laajenemaan ja muuttumaan elinvoimaiseksi, terveeksi minuudeksi. Kinsella kuljettaa lukijaa mukanaan tyypilliseen tapaansa. Minäkertoja-päähenkilön ja lukijan välillä on omanlaisensa suhde, jonka avulla myös lukija voi kokea yhteyttä luettuun. Luenta toimii todellisuuspaon lisäksi terapiana lukijalle. Teksti tuo lohtua lukijalle, joka voi siitä peilata omia kipukohtiaan ja toisaalta kokea vertaustuellista kannatelluksikin tulemista. Kinsella kirjoittaa kaavamaisia teoksia, joissa tarina on lukijalleen jo entuudestaan tuttu tiettyjen toistuvien elementtien osalta. Lukija tietä, mitä odottaa, vaikka itse tarina ei olekaan entuudestaan tuttu, on lukemisen antama tunnekokemus sitä, mitä lukija odottaakin. Kinsellalla on vakiintunut lukijakunta, joille teoksten sanoma on puhutteleva. Teoksella on feministinen tausta, ja se on puheenvuoro naisten asemasta etenkin työelämän kontekstissa käytävään keskusteluun.