Browsing by Subject "Dokumenttikirjallisuus"

Tarkastelen tutkielmassani dokumentaristisen runon teoriaa ja Karri Kokon Varjofinlandiaa (2005) esimerkkinä kotimaisesta dokumentaristisesta runoudesta. Tutkimuksen tavoitteena on vastata dokumentaristista runoutta määrittäviin kysymyksiin: mitä dokumentaristinen runous on, miten se suhteutuu dokumentaristisen kirjallisuuden perinteeseen ja miten dokumentaristista runoutta luetaan? Tarkastelu jakaantuu tutkielmassa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa käsittelen dokumentaristista runoutta dokumentaristisen kaunokirjallisuuden yhtenä muotona. Toisessa osassa tarkastelen Varjofinlandiaa dokumentaristisena runoteoksena. Lähestyn dokumentaristisen runouden teoriaa ei-fiktiota ja dokumentaristista proosaa käsittelevien tutkimusten kautta. Perustana tarkastelulle ovat Dorrit Cohnin (2006) fiktion ja ei-fiktion rajoja käsittelevät määritelmät sekä Jonas Ingvarssonin (1997) esittelemä ajatus dokumentaristisen tekstin strategiasta. Cohnin mukaan ei-fiktiiviset, toisin kuin fiktiiviset tekstit perustuvat siihen, että ne ovat (aina) referentiaalisessa suhteensa tekstin ulkopuoliseen maailmaan. Dokumentaristinen strategia sisällyttää itseensä erilaisia kaunokirjallisia menetelmiä ja piirteitä, jotka ohjaavat ei-fiktiiviseen luentaan. Se kuitenkin tiedostaa samalla suhteensa omiin keinoihinsa ja todellisuudenkuvauksen kysymyksiin. Tarkasteluni pohjalta dokumentaristinen runous hahmottuu seuraavasti: Dokumentaristinen runo ei ole niinkään lajityyppi vaan strategia, johon sisältyy joukko ei-fiktiivisyyttä rakentavia tekstuaalisia menetelmiä ja piirteitä. Se käyttää lähdeaineistoja materiaalinaan ja samanaikaisesti tuottaa niitä. Dokumentaristista runoutta määrittävät ennen kaikkea sen runomuoto ja ei-fiktiivinen luonne. Dokumentaristisessa tulkinnassa huomio on kiinnitettävä niihin keinoihin, joilla teos kykeytyy toden kerronnan tapoihin. Tekstin totuudellisuuden tulkinta on poliittista toimintaa. Tutkielmani ensimmäisen osan lopuksi tarkastelen hahmottelemieni ajatusten valossa kolmea yhdysvaltalaista dokumentaristista runoteosta. Varjofinlandia on esimerkki 2000-luvun alun suomalaisesta hakukonerunoudesta. Se on koostettu ahdistuneiden verkkopäiväkirjoista kerätyistä lauseista. Teoksen menetelmä osoittautuu dokumentaristiseksi, sillä sen hauilla tuotettu lähdeaineisto on tarkasti rajattu ja lukijan tiedossa. Lähestyn Varjofinlandian puheenvuoroja tunnustuksen ja todistuksen käsitteiden kautta. Perustan käsittelyni Heikki Kujansivun ja Laura Saarenmaan (2007) määritelmään, jonka mukaan tunnustuksessa puhuja paljastaa jotakin todellista itsestään ja todistuksessa hän todistaa jostakin merkittävästä itsensä ulkopuolisesta asiasta, ilmiöstä tai tapahtumasta. Varjofinlandian tunnustuksissa esille nousevat mielenterveyden häiriöt, päihdeongelma, voimattomuus ja häpeä. Tulkintani mukaan Varjofinlandian puhe laajenee lopulta todistukseksi 2000-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta syrjäytetyn kokemuksesta, jossa yksinäisyys, viha ja katkeruus yhdistyvät.