Browsing by Subject "Edo-kausi"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2016)Tutkielmassani käsittelen kitsune- ja tanuki-hahmoja japanilaisissa Edo-kauden (1603-1867) hyakumonogatari-kauhutarinakokoelmissa. Kitsune ja tanuki ovat japanilaisessa kansantarustossa esiintyviä yliluonnollisia voimia omaavia kettu- ja supikoirahahmoja. Yksi niiden tärkeimmistä ominaisuuksista on kyky muuttaa muotoa ja tämä muodostaa usein tarinoiden ytimen. Tutkielman keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat millaisia hahmoja kitsune ja tanuki ovat ja millaisia piirteitä niihin liitetään. Olen ottanut myös selvää hahmojen suhteesta ihmisiin. Lisäksi olen pohtinut tarinoiden suosiota narratiivisuuden (mm. Prince 1982, Fludernik 1996) käsitteen avulla. Narratiivisuudella viitataan ominaisuuksiin, jotka tekevät tarinasta ns. ”hyvän tarinan”. Tutkielman aineistona on käytetty Edo-kaudella julkaistuja hyakumonogatari-kokoelmia Shokoku hyakumonogatari (1677), Taihei hyakumonogatari (1732), Kokon hyakumonogatari hyōban (1751), Shinsetsu hyakumonogatari (1767) sekä Kindai hyakumonogatari (1770). Teoksista poimin tarinat, joissa esiintyi kitsune- ja tanuki-hahmoja. Aineiston analyysissa olen käyttänyt apunani sisällönanalyysia. Sisällönanalyysin kautta olen etsinyt tarinoissa toistuvia motiiveja ja pohtinut niiden merkityksiä. Lähestymistapani on ollut aineistolähtöinen ja olen pyrkinyt analysoimaan aineiston tarinoita niiden kulttuurisessa kontekstissaan. Tarinoissa hahmoihin liitetään sekä positiivisia että negatiivisia mielikuvia. Kitsune on samalla Inari-jumalan pyhä lähettiläs ja toisaalta myös ihmisiä huijaava ja nöyryyttävä trickster-hahmo. Tanuki on samalla vaarallinen, ihmisiä syövä olento ja kaupankäynnille onnea tuova hahmo. Uskon, että kitsunen ja tanukin monimuotoisuus ja niihin liittyvät tarinat ovat säilyttäneet hahmot mielenkiintoisena. Tarinoiden narratiivisuus ja se, että ne ovat käsitelleet aikalasten mielestä kiehtovia ja päätä vaivaavia aiheita joko pelottavalla tai hauskalla tavalla, on myös vaikuttanut siihen, että kitsunea ja tanukia käytetään yhä nykyään japanilaisessa popkulttuurissa.
-
(2020)Tutkielma käsittelee huumorin kysymystä japanilaisen Matsuo Bashōn (1644—1694) tuotannossa. Bashō tunnetaan nykyään ympäri maailmaa merkittävänä haikurunoilijana, joskaan haikua ei vielä tuolloin ollut olemassa. Bashōn genrenä oli haikai no renga, joka kääntyy “leikkisän laadinnan ketjurunoudeksi”. Bashōn yhtenä meriittinä nähdään tämän yhteisöllisesti laadittavan runomuodon avaussäkeistön, eli hokkun kehittäminen ilmaisuvoimaiseksi, itsenäisestikin toimivaksi runoksi, joka vastaa muodoltaan nykyistä haikua. Lähtökohtaisesti haikai no renga popularisoi ja asettuu vastakkain klassisen, hovin piirissä kehittyneen ketjurunouden eli rengan kanssa, sen tiukasti säädeltyjä sanastollisia ja rakenteellisia konventioita rikkoen. Bashō on kanonisoitu kuitenkin vakavastiotettavana ”haikun pyhimyksenä”, joka uransa kehittyessä alkoi kiertää maata kirjallisten esikuviensa ”ei jalanjäljissä, vaan etsien sitä mitä hekin olivat etsineet”. Bashō pyrki aktiivisesti uusiutumaan tyylissään, ja nostamaan haikain profiilia pelkän sanaleikin tai hovikuvaston vulgaarin parodioinnin tasolta varteenotettavaksi taidemuodoksi. Kanonisoidun aseman ja vakavien pyrkimystensä vuoksi kenties tutkimuskin on enimmäkseen keskittynyt hänen poetiikkaa koskevien käsitystensä ja termien syväanalyysiin, tai maalaamaan kuvaa melankolisvoittoisesta menneiden aikojen erakkokirjailijoita lähenevästä hahmosta. Kuitenkin omassa luennassani aineistosta, jonka muodostavat Bashōn hokkut sekä matkapäiväkirjat, nousi yhtä lailla humoristisia kuin vakavia vaikutelmia, vieläpä saman tekstin ja lauseenkin sisällä. Päätin tutkimuksessani jäljittää Bashōn teksteissä esiintyvää huumoria ja tyypitellä siitä esiin keskeisimmiltä tuntuvia muotoja, samalla tarkastellen niiden yhteensopivuutta koulukunnan keskeisten poeettisten käsitteiden kanssa. Näitä käsitteitä ovat mm. fueki ryūkō l. ”muuttumaton-ja-alati-virtaava”; fūkyō l. ”poeettinen eksentrisyys” sekä karumi, ”keveys, luonnollisuus, läpikuultavuus”. Lähestyn aihettani sisällönanalyysia, hermeneuttista tulkintaotetta, sekä huumorin- ja haikaiteoriaa yhdistellen. Tutkimuksestani käy ilmi, että vaikka Bashōn teksteistä on helppo paikantaa inkongruenssia ja parodiaa, liioittelua ynnä muita koomisen keinoja, vie huumorin kysymyksen avaaminen paljon tekstin pintaa syvemmälle. Se kytkeytyy niin kirjailijan asenteeseen ja kokemuksiin, runoteoreettisiin koodeihin ja konventioihin, kuin niiden venyttämiseenki. Bashōn tapauksessa haikaissa vaikuttaisi olevan kyse ympäristön ja itsen monitahoisesta, puolueettomuuteen pyrkivästä havainnoimisesta, jonka sivutuotteena syntyy niin melankolisia kuin humoristisiakin sävyjä, niiden painoarvoa erottelematta.
Now showing items 1-2 of 2