Browsing by Subject "Fairclough"

Ympäristökasvatus on kehittynyt kansainvälisesti ennen kaikkea vastauksena vakavoituviin maailmanlaajuisiin ympäristöongelmiin, joiden vyyhtiä kutsutaan nykyään jopa ekokriisiksi. Näkemyksiä siitä, mikä on oikea ratkaisu ympäristöongelmiin ja ekokriisiin on monia, ja osa näistä näkemyksistä on kehittynyt omiksi ympäristödiskursseikseen, joista kestävän kehityksen diskurssi on saavuttanut vankan aseman kansainvälisessä yhteistyössä tehtävässä ympäristökasvatuksen linjauksessa 1990-luvulta nykypäivään. Kestävää kehitystä on myös kritisoitu diskurssina ja kasvatuksen uutena päämääränä mm. sen antroposentrisyydestä, eli ihmiskeskeisyydestä, ja antroposentrisyyden ongelmallisuutta ympäristökasvatuksen ja ekokriisin ratkaisujen lähtökohtana. Perinteisessä japanilaisessa ajattelussa ihmisen suhteesta ympäristöönsä on painotettu luonnon kanssa harmoniassa elämistä ja luonnon kunnioittamista. Tämän perinteisen ajattelun ja kestävän kehityksen välistä yhteyttä on pohdittu, vaikka Japanissa ympäristökasvatuksen poliittisessa ohjauksessa selkeästi omaksutun kestävän kehityksen diskurssin myönnetäänkin olevan antroposentrinen. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään, millaisen määritelmän japanilaisen ympäristökasvatuksen ohjaus tällä hetkellä muodostaa ympäristökasvatuksen ja kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen välisestä suhteesta sekä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, ja kuinka kestävän kehityksen diskurssi vaikuttaa tässä muodostuksessa. Tutkimuksen metodiksi valittiin kriittisen diskurssianalyysin ja argumentaatioanalyysin yhdistävä viitekehys, jossa aineistosta etsitään käytännön argumentteja, joiden eri rakenteellisten osien muodostusta diskurssien nähdään ohjaavan. Analyysin aineistoksi valittiin Japanin muodollista ympäristökasvatusta tukevan julkaisusarjan Ympäristökasvatuksen ohjausmateriaalit uusin painos vuodelta 2016. Siitä eristettiin ympäristökasvatuksen määrittelyä ja järjestämistä koskevia argumentteja, joiden kokonaisuuksien analyysissä arvioitiin erityisesti kestävän kehityksen diskurssin vaikutusta. Samalla pohdittiin argumenttien vakuuttavuutta ja aineiston muodostaman diskurssin hyväksyttävyyttä aiemmassa tutkimuksessa ja pohdinnassa esitettyihin kasvatuksen ja ympäristökasvatuksen vaihtoehtoisiin normatiivisiin lähtökohtiin nähden. Analyysin keskeisimmät löydökset ovat se, että ympäristökasvatuksen tulevaisuus nähdään kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen päämääriä ja arvoja palvelevana kasvatuksena, että ympäristö pelkistyy lähinnä ihmistä palveleviksi resursseiksi tai vahingoittavien ongelmien vyyhdiksi, ja että ihmiset nähdään pohjimmiltaan luonnosta erillisenä entiteettinä. Analyysissä tulkittiin, että nämä löydökset myötäilevät kestävän kehityksen diskurssia, ja että niiden yhteensopivuuden ongelma muiden luonnon arvoa koskevien ainesten kanssa jää ratkaisematta. Lisäksi oli kiinnostavaa, että olosuhteiden kuvailussa ongelmiin todellisuuden representaatioina ja niiden ratkaisuun sekä pedagogisiin motiiveihin keskityttäessä, yksilön vastuu ympäristöongelmien aiheuttamisessa ja ratkaisussa sekä tulevaisuuden imaginaarina kestävän yhteiskunnan rakentamisessa korostuu, kun taas rakenteelliset tekijät häivytetään. Kasvatustieteen näkökulmasta kiinnostava jatkotutkimuksen suunta olisi esimerkiksi tämän tutkimuksen aineiston kaltaisten tekstien ja niiden konstruoimien ja uusintamien diskurssien merkitys varsinaisessa kasvatustoiminnassa ja kasvattajien itsensä päätöksenteossa. Koska ympäristökasvatuksen ohjauksessa, kuten muussakin ympäristöpolitiikasa vaikuttavat olennaisella tavalla kansainväliset ympäristödiskurssit, olisi myös kiinnostavaa laajentaa tutkimusta kansainväliseen vertailuun.