Browsing by Subject "draama"
Now showing items 1-5 of 5
-
(2020)Tutkielman tarkoituksena on selvittää miten suomalaiset englannin opettajat käyttävät draamaa opetuksessaan ja millaisia hyötyjä tai haittoja he kokevat draamametodin käytöstä olevan. Tutkimukseen haastateltiin kymmentä opettajaa, jotka kaikki kertoivat käyttävänsä draamaa metodina. Haastateltavista osa opetti alakoulussa, osa yläkoulussa ja osa lukiossa. Yksi haastateltava opetti ammattikoulussa. Kaksi haastattelua pidettiin kasvotusten ja muut etänä videopuhelun välityksellä. Tutkimusmenetelmänä käytettiin puolistrukturoitua haastattelua ja haastattelut äänitettiin sekä litteroitiin. Tämän jälkeen aineisto analysointiin laadullisen sisällönanalyysin avulla. Kaikkien haastateltavien mielestä draamaan kielten opetuksessa kuului roolin ottaminen ja vuorovaikutus. Draamalle annettiin myös muita merkityksiä. Osalle draama oli erityisesti toiminnallisuutta, viestintää tai empatiataitojen harjoittelemista. Eniten draaman avulla opetettiin suullista kielitaitoa. Kielitaidon lisäksi haastateltavat opettivat draaman avulla myös muita taitoja kuten taitoa toimia tosielämän tilanteissa, vuorovaikutusta sekä ongelman ratkaisua. Haastateltavien eniten käyttämä harjoitustyyppi oli tosielämän tilanteen simulaatio, mutta opettajat käyttivät useita erilaisia harjoitustyyppejä. Oli myös tekijöitä, jotka saattoivat rajoittaa haastateltavien draaman käyttöä. Tällaisia tekijöitä olivat esimerkiksi opettajan taito käyttää draamaa, oppilaiden persoonallisuus, ryhmädynamiikka, oppilaiden taidot, oppilaiden kokemus, ryhmäkoko tai tilat. Haastateltavat kokivat yleisesti draaman hyödylliseksi metodiksi. Suurin osa opettajista kertoi draaman rohkaisevan oppilaita puhumaan. Draaman nähtiin myös vaikuttavan myönteisesti oppimiseen sekä oppilaiden ja opettajan hyvinvointiin. Draama metodin käytöstä ei koettu olevan erityisesti haittaa. Mahdollisina haittoina mainittiin esimerkiksi kiusaaminen, oppilaiden pelot ja stereotypioiden vahvistaminen.
-
(2016)Tutkielmassa tarkastellaan metaforisuuden ilmenemistä teatteritaiteessa – sen kielessä, näyttämöllä ja vuorovaikutuksessa. Samalla pyritään vastaamaan kysymyksiin, millainen työkalu metafora on inhimilliselle ajattelulle ja etenkin miten se ohjaa taideteoksen tulkintaprosessia. Tutkimusaihetta lähestytään teksti- ja esitysanalyysin kautta. Aineistona käytetään suomalaisen näytelmäkirjailija-ohjaajan Laura Ruohosen näytelmää Kuningatar K (2002). Aineistoon kuuluu sekä näytelmäteksti että tallenne Ruohosen itsensä Suomen Kansallisteatterille vuonna 2003 ohjaamasta esityksestä. Näytelmän nimikkohahmo pohjautuu historialliseen henkilöön, Kuningatar Kristiinaan, joka hallitsi Ruotsia vuosina 1632–1654. Historiallisesta kontekstista ammentaen Ruohonen luo näytelmän fiktiivisen maailman, jossa mielikuvien monitasoinen verkosto avaa pääsyn vallan, sukupuolen ja vapauden teemoihin. Näytelmän keskeisimmät metaforat motivoituvat linnan kaivosta löytyneen ankeriaan ja Kristiinan välisestä suhteesta. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on George Lakoffin ja Mark Johnsonin kognitiivisen metaforateorian käsitys metaforan kokonaisvaltaisuudesta: metafora ei ole vain kielellinen tehokeino vaan inhimilliselle hahmotuskyvylle välttämätön kognitiivinen rakenne. Abstraktin ajattelun voidaan nähdä toteutuvan metaforisina siirtyminä konkreettisilta käsitteistyksen aloilta, jotka perustuvat ruumiilliseen kokemukseen ja havainnointiin. Lisäksi analyysissa hyödynnetään mentaalisten tilojen teoriaa sekä kirjallisuudentutkimuksessa käytettyjä tekstimaailmoja. Dialogin analyysiin on yhdistetty keskustelunanalyysin metodista mm. vuorottelujäsennyksen ja preferenssin käsitteitä. Työssä luodaan myös lyhyt katsaus metaforan historiaan kielitieteissä sekä teatterintutkimuksessa. Teatterintutkimuksesta keskeiseksi nousee Eli Rozikin metaforanäkemys. Työhön on poimittu näytelmäkokonaisuudesta esimerkkikatkelmia, joita käsitellään kolmesta eri näkökulmasta. Ensin keskitytään tekstiin: kielenanalyysin, tekstimaailmojen ja blendin käsitteen avulla havainnollistetaan, kuinka ankeriasmetafora rakentuu näytelmän edetessä. Seuraavaksi rajataan huomio dialogiin ja käytetään keskustelunanalyysin välineitä apuna osoittamaan, miten henkilöhahmojen väliset valtasuhteet on kirjoitettu vuorovaikutukseksi. Kolmantena nostetaan esille esityksen näyttämöllisiä metaforia, jotka syntyvät lavalla nähtävän toiminnan ja esityksessä käytetyn rekvisiitan kautta. Tulkinta teoskokonaisuudesta syntyy näiden kaikkien tasojen kutoutuessa katsojan mielessä yhteen. Tutkielma osoittaa, kuinka teatteri voidaan nähdä juuri metaforisille suhteille perustuvana ilmaisukeinona. Käsitellyssä näytelmässä tulkintojen syntymiselle ja abstraktien kokonaisuuksien hahmottamiselle on välttämätöntä hallita yhtä aikaa useita kognitiivisia alueita ja teoksen synnyttämiä maailmoja. Näiden tietorakenteiden samanaikaisen ylläpitämisen lisäksi on katsojan osattava muodostaa niiden välille järkeviä suhteita ja tunnistettava niistä rakenteellisia samankaltaisuuksia. Verkosto saa alkunsa kielen konventionaalisimmista elementeistä ja jatkuu uudempien ilmausten, dialogin, näyttämöllepanon ja tarinan rakenteen kautta siihen, minkälaisia vastaavuussuhteita teoskokonaisuuden ja sitä ympäröivän todellisuuden välille voidaan hahmottaa eli millä tavoin näytelmän teema rakentuu. Työn tarkoituksena on tavoittaa teatterin – ja metaforan – luonteesta olennaisia piirteitä kielen, vuorovaikutuksen ja esitysanalyysin keinoin. Samalla se on keskustelunavaus kielitieteitä, kognitiotieteitä ja taiteentutkimusta yhdistelevälle tutkimukselle.
-
(2019)Pro gradu –työn aihe on kolmiodraamojen kuvaaminen Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmäsarjassa. Tavoitteena on tarkastella teossarjan kolmiodraamateemaa kolmesta eri näkökulmasta: henkilöiden kuvauksen ja kehityksen kautta, kirjallisuudessa toistuvana teemana ja eri motiivien esilletuojana sekä 1900-luvun alun yhteiskunnallisena kysymyksenä. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan Niskavuori-sarjan lajityyppiä. Aineistona käytetään Hella Wuolijoen Niskavuori-sarjaan kuuluvia näytelmiä Niskavuoren naiset, Niskavuoren leipä, Niskavuoren nuori emäntä, Niskavuoren Heta ja Entäs nyt, Niskavuori. Tutkimuksen teoriataustana ovat draamateoria, rakkautta kirjallisuudessa tarkastelevat tutkimukset, kehitysromaanin teoria ja tutkimus sekä seksuaalisuutta ja avioliittoa tarkasteleva sosiologinen tutkimus. Niskavuori-sarjan lajityyppiä tarkasteltaessa huomataan sarjan olevan lajien sekoitus. Toiset näytelmistä ovat enemmän tragedioita, toiset taas draamoja tai tragikomedioita. Koomisia piirteitä näytelmissä edustaa toistuva ironia, mutta realistisuus rajoittaa komiikkaa samoin kuin tragiikkaakin. Näytelmien elokuvasovitukset ovat pitkälti melodraamoja, ja myös tekstissä on paljon melodramaattisia aineksia, erityisesti kolmiodraamojen käsittelyssä. Henkilöhahmot kehittyvät draaman lakien alaisina, mutta he myös taantuvat, ja heidän kehityksensä jakautuu koko sarjan läpi kestäväksi. Usein tutkimuksissa toistellut käsitykset henkilöiden heikkoudesta, vahvuudesta, vaikutuksesta toisiinsa ja kehityksestä eivät lähemmässä tarkastelussa pidäkään paikkaansa: henkilöt ovat kompleksisia ja realistisia. Kielletyn rakkauden ja kolmiodraamojen motiivit, kuten kuolema, elämä, kielto, mustasukkaisuus ja kaipuu luontoon toimivat myös henkilökuvauksen keinoina. Yhteiskunnallisesti teokset ottavat kolmiodraamakysymyksissä kantaa erityisesti yksinhuoltajien ja naisten asemaan. Laajempi suvaitsevaisuus on kuitenkin teossarjassa rajallista. Tämä näkyy esimerkiksi Martan hahmon voimattomuudessa ja sisäistekijän tuomitsevassa asenteessa Marttaa kohtaan. Siksi tutkimus keskittyy varsin paljon tähän henkilöön, jossa yhdistyy monta kolmiodraaman hahmoa sekä josta syntyy teossarjan myötä melodraamaa jo käytöksessään kantava, moniulotteinen hahmo.
-
(2020)Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani poissaolon käsitettä näkökulmana draamatekstin tutkimiseen sekä vuodelta 1918 peräisin olevan Maria Jotunin Kuningas Hilarius -näytelmän analysointiin. Kysyn työssäni, onko poissaolon näkökulman kautta mahdollista tutkia draamaa uudesta ja hyödyllisestä suunnasta katsoen. Lisäksi tarkastelen draamatekstin lukemisessa käytettävien viitekehysten muuttumista ajassa ja tämän vaikutusta siihen, millaiseksi teksti tulkitaan. Luon tutkielmassani poissaolon käsitteelle määritelmän, joka asemoi sen osaksi jatkumoa, jossa katkosten, yllätysten ja epämääräisyyksien tapaiset määreet näyttäytyvät kasvavassa määrin rakentavina ja positiivisina osina taidetta. Työssäni poissaolo määrittyy asioiden välisenä suhteena, joka muodostuu rajanvedoissa ja niihin liittyvissä odotuksissa. Osoitan poissaolon näkökulman linkittyvän otollisesti nykyaikaisiin taidediskursseihin, jolloin se ilmenee toimivana tapana tutkia draamaa. Tutkielmani on suuntaukseltaan hermeneuttista tutkimusta ja etenee spiraalimaisesti kokonaisuuden ja yksityiskohtien välillä. Näytelmän analysoinnissa hyödynnän myös kulttuurintutkija Tony Bennettin lukemismuodostuman käsitettä sekä kulttuurintutkija Stuart Hallin artikulaatioteoriaa, joiden kautta näytelmän analysointi hahmottuu aina tietyissä konteksteissa tapahtuvaksi asioiden välisten kytkentöjen muodostamiseksi ja jäljittämiseksi. Draamatekstin ja esityksen välinen suhde osoittautuu tutkielmassani alueeksi, jota poissaolon käsitteellä on mahdollista hyödyllisesti tutkia ja valaista. Tutkielmani laajentaa teatterintutkija Benjamin Bennettin kehittämää ajatusta draamatekstin ontologisesta puutteesta, jossa esitys nähdään poissaolevana suhteessa draamatekstiin. Esityksen poissaololla ilmenee yhteyksiä ruumiillisuuteen ja siihen, millaisiin läsnäoloihin tekstin lukijan huomio voi kohdistua. Kuningas Hilarius -näytelmän dramaturginen rakenne näyttäytyy työssäni poissaolon näkökulman kautta tarkasteltuna uudessa valossa. Konventionaalisen draamakäsityksen hylkääminen ja korvaaminen nykydraamallisella perspektiivillä osoittaa, että Jotunin näytelmätekstin keskeneräisyys voidaan puutteen sijasta lukea myös rakentavaksi elementiksi, joka tukee näytelmän sisällöllistä tematiikkaa.
-
(2020)Tutkielmassa tarkastellaan Leo Tolstoin kertomusta Fal’šivyj kupon (Väärennetty korkolippu) sekä sen filmatisointeja. Keskeneräiseksi jäänyt kertomus päätyi kirjallisuustutkijoiden kritiikin kohteeksi. Tuo kritiikki kohdistui mm. kertomuksen taiteelliseen yhtenäisyyteen sekä sen sisällön tarkoitushakoisuuteen, opettavaisuuteen ja täten ”puhtaan taiteen” periaatteista poikkeamiseen. Tutkijat ovat ottaneet kantaa myös siihen, että kertomuksen henkilöhahmojen tekemien valintojen ja tekojen motiivit ovat usein jokseenkin epämääräisiä tai puutteellisia. Tutkijoiden mielipiteet kertomuksen puutteista jakaantuvat laajalti. Tutkielman ensimmäisenä tavoitteena on määritellä ja eritellä aiempien tutkijoiden kiinnostuksen ja kritiikin kohteita sekä tehdä analyyttinen katsaus aiempaan tutkimuskorpukseen. Toisena tavoitteena on kerätä tarkkaa tietoa elokuva-adaptaatioista sekä vertailla elokuvissa käytettyä materiaalia kirjalliseen lähteeseen. Työn hypoteesissa väitetään, että kritiikin kohteeksi joutuneet kertomuksen osat soveltuvat elokuva-adaptaatioihin luontevasti ja huomamaattomasti. Hypoteesi osoittautuu oikeaksi. Tutkielma jakautuu kahteen lohkoon: ensimmäinen perehtyy kertomukseen ja toinen sen filmatisointeihin. Ensimmäinen lohko jakautuu karkeasti neljään osaan. Ensimmäisessä osassa keskitytään Tolstoin uskonnollisiin ja aatemaailman taustatekijöihin, joilla on todistettavasti ollut vaikutusta kirjailijan tuotantoon. Toisessa osassa kertomus otetaan lähiluvun kohteeksi. Siinä kertomuksen lyhyen juoniselostuksen ja syntyhistorian lisäksi tekstin ja olemassa olevan tutkimusmateriaalin pohjalta käsitellään mm. kertomuksen rakennetta ja keskeneräisyyttä sekä kertomuksen intertekstuaalisia yhteyksiä V.I. Dal’in novelliin Seren’kaja ja F.M. Dostoevskijn romaaniin Prestuplenie i nakazanie (Rikos ja rangaistus), henkilöhahmojen nimien symboliikkaa sekä hagiografisia motiiveja. Ensimmäisen lohkon kolmannessa osassa käsitellään aiempien tutkijoiden käsityksiä kirjailijan poetiikasta. Kesken jäänyt teos oli ollut Tolstoin työpöydällä miltei 20 vuotta, minä aikana hänen poetiikkansa oli kehittynyt ”kansan kertomuksista” kohti uudenlaista ”suuren kertomuksen” tyyliä. Tolstoin samaan aikaan tapahtuneiden draamakokeilujen on arveltu vaikuttaneen ko. kertomuksen tyyliin, jopa siinä määrin, että kertomuksessa on elokuvakäsikirjoituksen piirteitä. Neljännessä osassa on esitelty koko joukko tutkijoiden kriittisiä näkemyksiä kertomuksen ”taiteellisesta yhtenäisyydestä”, Tolstoin uskollisuudesta realismin periaatteille, kertomuksen henkilöhahmojen tekojen sosiaalisten ja psykologisten motiivien uskottavuudesta. Enemmän tai vähemmän argumentoitujen kriittisten mielipiteiden lisäksi on Tolstoita puolustaviakin puheenvuoroja, jotka korostavat teoksen tarkoitusperiä ja sen yhteyttä kirjalliseen kansanperinteeseen. Eritoten tässä yhteydessä on nähty kertomuksen hagiografisen perinteen piirteitä, joilla selitetään kertomuksen väitettyjä puutteita. Toisessa lohkossa perehdytään kertomuksen filmatisointiin. Kertomukseen perustuvia elokuvia on viisi: v:na 1913 Venäjällä tehty Fal’šivyj kupon, v. 1914 Italiassa tehty Il falso cupone, v. 1926 Saksassa tehty Die Abenteuer eines Zehnmarkscheines, v.1983 Ranskassa tehty L’Argent ja v. 2005 Suomessa tehty Paha maa. Tutkielman kiinnostuksen kohteena on selvittää, miltä osin elokuvien juonet vastaavat alkuperäistä tekstiä, ensimmäisessä lohkossa löydetyt piilomotiivit mukaan lukien.
Now showing items 1-5 of 5