Browsing by Subject "eeposkääntäminen"

Tutkielmassa tarkastellaan alkusoinnun esiintymistä Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa (1849) sekä Lars ja Mats Huldénin ruotsinnoksessa vuodelta 1999. Alkusointu määritellään tutkielmassa saman tai samanlaisen äänteen esiintymisenä kahden tai useamman sanan ensimmäisessä tavussa yhdellä säerivillä. Tutkielman tarkoitus on selvittää, kuinka paljon alkusointua kyseisissä teoksissa on määrällisenä kokonaisuutena sekä millaisia yksittäisiä ratkaisuja kääntäjät ovat alkusoinnun näkökulmasta säeriveillä tehneet. Tutkimusmateriaali koostuu laajimmillaan koko Kalevalasta ja sen ruotsinnoksesta (eli runoista 1–50) silloin kun tarkastellaan ns. sporadista alkusointua, jolloin yksittäiset kieliopillisesti välttämättömät sanat huomioidaan alkusointuisuutta laskettaessa. Näitä sanoja ovat mm. olla-verbi (sv vara) ja kieltoverbi ei (sv kieltosanat, esim. inte ja icke). Tutkimusmateriaali koostuu vain runoista 1–25 silloin kun tarkastellaan ns. strukturaalista alkusointua eli mainittuja välttämättömiä sanoja ei lasketa mukaan. Lisäksi säerivittäisen vertailun kohteena ovat runot 20, 33 ja 49 sporadisen ja runot 11, 16 ja 22 strukturaalisen alkusoinnun näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettinen tausta perustuu käännöstieteen osalta James S. Holmesin runokääntämisen kolmeen ongelmatasoon, Andrew Chestermanin esittelemiin paikallisiin käännösstrategioihin, Christiane Nordin käsitteeseen akustinen fantasia sekä eeposkääntämisen haasteita koskevaan kirjallisuuteen. Alkusoinnun määrittelemisessä on nojauduttu Pentti Leinon ja Jukka Saarisen väitöskirjoihin sekä muuhun kyseiseen tyylikeinoon liittyvään kirjallisuuteen. Runsas Kalevala-tutkimus luo puitteet niin teoreettiselle taustalle kuin analyysiosuudellekin. Tutkimusmenetelmä on alkusointua koskevien määrällisten tietojen vertailu lähde- ja kohdetekstin välillä ja säerivikohtaisten ratkaisujen tarkastelu Holmesin kolmen ongelmatason pohjalta. Alkusointu on jaoteltu kymmeneen eri tyyppiin sen mukaan, kuinka monessa tavussa alkusointua esiintyy ja kuinka samanlaista tavujen alkusointu on. Tiedot on kerätty manuaalisesti sanastamalla, ja sanastetut säerivit on koottu taulukoihin alkusointutyypeittäin. Tutkimus on lähinnä kvantitatiivinen, tosin siinä myös havainnollistetaan, miltä tyylikeino säerivitasolla näyttää ja millaisessa tekstiyhteydessä käännöksen alkusointuratkaisut ovat syntyneet. Runoissa 1–50 alkusointua on lähdetekstissä 81,0 prosentissa säeriveistä ja ruotsinnoksessa 60,6 prosentissa. Strukturaalista alkusointua on runoissa 1–25 lähdetekstissä 78,2 prosentissa säeriveistä ja kohdetekstissä 51,5 prosentissa säeriveistä. Paikalliset käännösstrategiat vaihtelevat alkusointutyypeittäin. Tulokset osoittavat myös, ettei lähdetekstin tiettyjä alkusointutyyppejä ole kohdetekstissä säännönmukaisesti ilmaistu aina jonakin tiettynä (siis toisena tai samana) alkusointutyyppinä. Lars Huldén on todennut, ettei alkusoinnun kääntäminen ole ollut ruotsinnoksessa etusijalla. Analyysi kuitenkin osoittaa, että tyylikeinoa on pyritty luomaan käännökseen. Lähde- ja kohdetekstillä on omat ominaiset alkusointutyyppinsä, mikä perustuu suomen ja ruotsin rakenteellisiin eroihin. Kalevala ja sen ruotsinnos ovat siis äänimaisemaltaan vääjäämättömästi erilaisia. Yksittäisissä ratkaisuissa tämä yhdistelmä näyttäytyy vaihtelevina ratkaisuina: toisinaan ruotsinnos on (omalla tavallaan) hyvinkin yhteneväinen lähdetekstin kanssa, toisinaan tyylikeinosta taas on pidättäydytty jonkin toisen ominaisuuden (kuten runomitan tai soljuvuuden) hyväksi.