Browsing by Subject "haastattelututkimus"

Pro gradu -tutkielmani aihe on ei-idiomaattisen improvisaation käsite japanilaisen rumpalin Seijiro Murayaman ja ranskalaisen saksofonistin Jean-Luc Guionnet'n musiikkia koskevassa ajattelussa. Murayama ja Guionnet ovat molemmat nykymuusikoita, jotka ovat erikoistuneet niin sanottuun vapaaseen improvisaatioon. Vapaalla improvisaatiolla tarkoitetaan tässä yhteydessä usein esimerkiksi englantilaiseen kitaristiin Derek Baileyyn henkilöityvää ja 1960-luvun lopulla nimensä saanutta musiikkityyliä. Myös termin ei-idiomaattinen käyttö vapaan improvisaation yhteydessä on lähtöisin Baileyltä. Bailey kirjoitti 1980 julkaistussa kirjassaan Improvisation. Its Nature and Practice in Music muun muassa omista kokemuksistaan vapaan improvisaation parissa. Kirjassa Bailey pyrkii erottamaan oman ja kollegoidensa musiikin muista improvisaatiota laajalti hyödyntävistä musiikkiperinteistä, kuten esimerkiksi jazzista tai flamencosta esittämällä, että hänen musiikkinsa on ei-idiomaattista. Tarkemmin sanottuna Baileyn musiikki ei hänen mukaansa pyri representoimaan mitään olemassaolevia musiikkityylejä, vaan pyrkii pysymään musiikillisten idiomien ulkopuolella. Baileyn tapauksessa tämä idiomittomuus vaikuttikin tarkoittavan nimenomaista vapautta improvisaatiossa. Vapaan improvisaation historia kuitenkin osoittaa, että sen ympärille on muodostunut monia vakiintuneita käytäntöjä ja idiomeja. Baileyn jälkeen, 1990-luvulta lähtien vapaasti improvisoidun musiikin parissa työskennelleet Murayama ja Guionnet taas ovat palanneet omaa musiikkiaan koskevissa kirjoituksissa ei- idiomaattisuuden käsitteen käyttöön. He ovat kirjoittaneet aiheesta tekstissä “Idioms and Idiots”, jossa he suhtautuvat termiin ja Baileyn ja tämän aikalaisten eli niin sanotun ensimmäisen sukupolven edustamaan vapaan improvisaation haaraan kriittisesti. He tarjoavat toisenlaisia ratkaisuja ei-idiomaattisuuden tavoitteluun. Murayaman ja Guionnet'n musiikissa on havaittavissa selkeitä eroja Baileyn musiikkiin nähden. Tutkielmani pääkysymys on: mitä ei-idiomaattisuus improvisaatiossa Murayamalle ja Guionnet'lle tarkoittaa sekä ajattelun että musiikillisten käytäntöjen tasolla. Tutkielman työhypoteesit ovat: ei-idiomaattisuus on keskeinen käsite ja teema vapaan improvisaation yhteydessä. Ei- idiomaattisuudesta vapaassa improvisaatiossa tulee kuitenkin idiomaattista. Murayaman ja Guionnet'n musiikki eroaa Baileyn musiikista. Tutkielma on ongelmakeskeinen perustutkimus, jonka aineisto on sekä menneisyydestä ja nykyajasta. Näkökulma on musiikkiesteettinen, musiikkianalyyttinen, laadullinen ja etnografinen. Tutkielmassa yhdistän tekstianalyysiä, haastatteluanalyysiä sekä musiikkianalyysiä. Primääriaineisto koostuu muusikoiden omista kirjoituksista ja heistä tekemistäni haastatteluista. Käytän esimerkiksi Baileyn kirjaa Improvisation. Its Nature and Practice in Music sekä Murayaman ja Guionnet'n kirjoittamaa tekstiä “Idioms and Idiots” sekä keväällä 2016 heistä tekemiäni haastatteluja, joissa pyrin saamaan lisäselvyyttä asiaan. Haastattelumetodi oli teemahaastattelu. Musiikkianalyysin aineistona käytän Murayaman ja Guionnet'n improvisoidun kappaleen levytystä. Tutkielmassa päädyn lopputulemaan, että ei-idiomaattisuus on käsitteenä ristiriitainen ja vaikeasti määriteltävä, mutta siitä huolimatta puolustaa paikkaansa osana vapaan improvisaation tutkimusta. Haastattelujen avulla olen saanut selville Murayaman ja Guionnet'n menetelmiä pyrkiessään kohti ei-idiomaattisuutta musiikissa. Ei-idiomaattisuus palautuu lopulta improvisaatiota määrittäväksi jatkuvaksi ja toistuvaksi prosessiksi sekä emergentiksi, liikkuvaksi määreeksi. Musiikkianalyysin perusteella Murayaman ja Guionnet'n käyttämät keinot improvisoida ei-idiomaattisesti sisältävät muun muassa hiljaisuuden, kuuntelun ja sävelkielen abstrahoinnin keinoja.

Tutkielma käsittelee kävijätutkimuksen näkökulmasta museokävijän ja näyttelyn välistä vuorovaikutusta Birckala 1017 – näyttelyssä nojaten museokokemuksen, museopedagogiikan sekä museoviestinnän teoriaan. Työn pyrkimyksenä on arvioida kävijöiden suhtautumista Birckala 1017- näyttelyyn ja heidän kokemuksiaan näyttelystä. Pyrin haastattelemalla näyttelyn kävijöitä selvittämään heidän kokemuksiaan suhteessa näyttelyn asettamiin tavoitteisiin, sekä näyttelyn kohokohtiin. Kävijähaastatteluiden tarkoitus on tutkia lopputulosta, eli miten näyttely onnistui tavoitteissaan ja miten kävijät kokivat sen. Tutkimuksen toisena tavoitteena on verrata kävijöiden kokemuksia näyttelyn suunnittelijoiden haastatteluihin ja pohtia näyttelyn toteutuksen onnistuneisuutta. Tutkimuksen aineisto käsittää kahdelle näyttelyn suunnittelijalle tehdyt puolistrukturoidut haastattelut, kolmellekymmenelleviidelle näyttelyn kävijälle tehdyt haastattelut sekä itse Birckala 1017 – näyttelyn. Aineisto analysoidaan pääosin kvalitatiivisella tutkimusotteella temaattisesti, jolloin teemoittain järjestetystä aineistosta pystytään tutkimaan eri aiheiden ilmenemistä ja vertailemaan niiden esiintymistä. Aineiston temaattinen analyysi nojaa vahvasti myös museokokemuksen teoriaan. Analyysin perusteella selvitetään kävijöiden kokemuksen kautta muodostuneita tulkintoja itse näyttelystä, sen esittämästä historiasta sekä sitä, millainen viesti on näyttelyn kautta välittynyt kävijöille ja mitkä tekijät ovat vaikuttaneet heidän näyttelykokemukseensa. Tulosten valossa kävijöiden kokemukset korreloivat suunnittelijoiden näyttelylle asettamien tavoitteiden kanssa, mutta eroavaisuuksia oli myös havaittavissa. Erityisesti kävijöiden henkilökohtaisten motiivien ja taustojen voidaan nähdä vaikuttavan museokokemukseen ja näyttelyn perusteella tehtyihin tulkintoihin. Tutkimus osoittaa, että näyttelykokemuksen tutkiminen on hyödyllinen työväline tieteen, museoiden sekä yleisön välillä ja auttaa ymmärtämään erilaisten kontekstien vaikutusta museokokemukseen ja sen kautta näyttelystä tehtyihin tulkintoihin, sekä auttaa kehittämään museonäyttelyitä. Näyttely toimii viestinnällisenä väylänä tieteen ja yleisön välillä, joten sen ymmärtäminen yleisöarkeologian näkökulmasta toimii vuorovaikutuksen kehittäjänä.

Tutkimus käsittelee kulttuurienvälistä kompetenssia ja sen merkitystä lukion saksan kielen opetuksessa. Tutkielmassa tarkastellaan kulttuurienvälisen kompetenssin toteutumista saksan uusissa oppikirjoissa sekä lukion oppitunnilla saksanopettajien näkökulmasta. Työn teoriaosuudessa avataan ensin kulttuurin ja kulttuurienvälisen kompetenssin käsitteitä. Kulttuurienvälisen kompetenssin osa-alueet kulttuuritietous, asenteet, taito tulkita kulttuureja ja suhteuttaa niitä toisiinsa, taito hankkia uutta tietoa kulttuureista ja toimia vuorovaikutuksessa sekä kriittinen kulttuuritietoisuus esitellään Michael Byramin mallista käsin. Kulttuurienvälistä kompetenssia tarkastellaan myös Eurooppalaisessa viitekehyksessä sekä lukion vuosien 2003 ja 2015 opetussuunnitelmien perusteissa, joiden vertailu osoittaa kulttuurin merkityksen olevan uusissa opetussuunnitelman perusteissa yhä näkyvämpi. Lisäksi tutustutaan kulttuurienvälisen kompetenssin opetusmetodeihin sekä sen välittämiseen oppikirjojen ja kieltenopettajien näkökulmasta. Kyseessä on kvalitatiivinen tutkimus, joka jakautuu kahteen osaan. Tutkimusaineiston ensimmäinen osa koostuu kahdesta saksan oppikirjasta Magazin.de 1 ja Plan D 1, jotka perustuvat uuden opetussuunnitelman perusteisiin. Tutkimuksen toinen osa puolestaan käsittää neljä lukion saksan opettajan haastattelua. jotka on suoritettu keväällä 2017. Sekä oppikirjojen että haastattelujen analyysi suoritetaan ennen kaikkea Byramin mallin osa-alueiden pohjalta. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että kulttuurilla on tutkituissa oppikirjoissa näkyvä rooli. Ne välittävät ennen kaikkea kulttuuritietoutta, mutta tarjoavat oppilaille mahdollisuuden myös kulttuurienvälisten asenteiden ja joissain määrin myös taitojen kehittämiseen. Myös haastateltujen opettajien mukaan kulttuurienvälinen kompetenssi on tärkeä tavoite saksan kielen opetuksessa ja suurin osa heistä pyrkii myös tietoisesti ja monipuolisesti huomioimaan tätä tavoitetta opetuksessaan. Myös he keskittyvät enimmäkseen kulttuuritietouden välittämiseen. Videot ja muut mediat sekä opettajien jakamat kokemukset kohdekulttuurissa ovat käytetyimpiä tapoja välittää kulttuurienvälistä kompetenssia oppitunnilla. Kulttuurienväliset kontaktit sekä vaihto kohdemaassa koetaan erityisen tehokkaina kulttuurienvälisen oppimisen kannalta. Tutkimustulokset havainnollistavat, millä keinoin kulttuurienvälisen kompetenssin eri osa-alueita voidaan toteuttaa lukion saksan kielen opetuksessa.

Tutkielma käsittelee tapaustutkimuksen näkökulmasta arkeologisen tiedon rakentamista museo-opastuksilla kasvatustieteellisiin teorioihin ja yleisöarkeologian tutkimushistoriaan nojaten. Työn tavoitteena on selvittää, miten Espoon kaupunginmuseon KAMU:n oppaat ja toisaalta museon toiminnallisille esihistoriaopastuksille osallistuvat espoolaiset viidesluokkalaiset käsittävät arkeologian ja arkeologisen tiedon luonteen ja mikä on heidän käsityksensä siitä, kuinka arkeologiaan liittyviä aiheita tulisi opettaa ja oppia opastuskontekstin kautta pohdittuna. Työn toisena tavoitteena on pohtia, voisiko kouluopetusta ja etenkin museo-opastuksia vielä parantaa ja ehkä laajentaa silloin kun niiden kohteena on arkeologia ja arkeologinen tieto. Tutkimuksen aineisto käsittää museon neljälle vakituiselle oppaalle tehdyt puolistrukturoidut haastattelut ja esihistoriaopastukselle osallistuneilta viidesluokkalaisilta kerätyt kyselylomakkeet, joita oli yhteensä 104 kappaletta. Aineistoa analysoidaan pääosin kvalitatiivisella tutkimusotteella, kyselyaineistoa analysoidaan myös kvantitatiivisesti. Aineistoa analysoidaan vasten tutkimuksen kasvatustieteellistä teoriataustaa, jonka mukaan tiedon luonteen käsitys ja samalla käsitykset ihmisen oppimisen kannalta on museopedagogiikassa muuttunut. Muutoksen mukaan tieto ja sen rakentuminen on ihmisistä riippuvaista eikä oppijaa kohdella passiivisena tiedon vastaanottajana vaan aktiivisena toimijana, joka rakentaa itselleen merkityksellistä tietoa. Ajattelutavan muutosta heijastetaan tutkimusaineistoon ja pyritään näin pohtimaan, näkyykö ajattelun muutos myös toiminnassa, tässä tapauksessa museo-opastuksilla ja sitä, miten se vaikuttaa arkeologisen tiedon rakentamiseen ja rakentumiseen. Tulosten valossa museo-opastukset ovat oleellisessa osassa konstruktiivisen museon ideaalin tavoittelussa ja siinä, mitä arkeologiasta ja arkeologisesta tiedosta nostetaan tässä kontekstissa esiin. Kouluopetuksessa esihistorian ja arkeologian rooli on häviävän pieni. Yleisöarkeologista taustaa vasten nähtynä opastukset voi nähdä edistysaskeleina, sillä ne auttavat ymmärtämään arkeologisen tiedon moninaisuutta ja muutosalttiutta. Tutkimus osoittaa myös sen, että näyttelyitä ja opastuksia on jatkuvasti kehitettävä muuttuvan tutkimustiedon mukaan yleisöjen antamaa palautetta unohtamatta.

Tutkielmassa tarkastellaan miesten syömishäiriötä sairastuneiden omaelämänkerrallisen puheen kautta. Puheesta etsitään merkityksiä, joita sairastuneet antavat syömishäiriölle ja siihen liittyville teoille. Lisäksi kerrotaan, millaisiin elämäntapahtumiin syömishäiriön puhkeamiseen koetaan liittyneen ja miten syömishäiriö on vaikuttanut sairastuneiden myöhempään elämään. Syömishäiriötä käsittelevää puhetta käsitellään kriittisen miestutkimuksen ja queer-tutkimuksen näkökulmista. Tarkoitus on selvittää, millaisiin miehenä olemiseen liittyviin paineisiin syömishäiriöoireilu vastaa ja millaista sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin rakentamista syömishäiriössä tapahtuu. Tutkielman ontologinen tausta on Judith Butlerin sukupuolen performatiivisuuden teoriassa, jonka avulla syömishäiriö käsitteellistetään sukupuolta ja henkilön identiteettiä rakentavaksi toiminnaksi, joka ei kuitenkaan ole itse valittua tai sairastuneen hallitsemaa. R. W. Connellin ja James W. Messerschmidtin teoriaa hegemonisesta maskuliinisuudesta on sovellettu miesten keskinäisten sosiaalisten suhteiden ja niissä toteutuvien hierarkioiden käsitteellistämiseen. Tutkimusaineisto koostuu teemahaastatteluista. Niiden analyysimetodina sovelletaan diskurssianalyysiä, jonka avulla puheesta on etsitty syömishäiriöoireiluun liittyviä arvostuksia ja sairautta kuvaavia kiteytyneitä merkityksellistämisen tapoja. Aineisto on kerätty haastattelemalla kuutta syömishäiriöön jossain elämänsä vaiheessa sairastunutta miestä. Tutkimus osoittaa miesten syömishäiriöoireilun liittyvän heidän käsityksiinsä muiden ihmisten arvostamista ominaisuuksista. Sairaus puhkesi tilanteissa, joissa haastateltavat tulivat torjutuksi tai alkoivat pelätä yksinäisyyttä. Osa sairastuneista sai uudenlaisesta syömiskäyttäytymisestä mielihyvää, joka auttoi heitä kestämään sosiaalisissa suhteissa epäonnistumiseen tai sen pelkoon liittyvää ahdistusta. Kaikki tutkimukseen osallistuneet kuvailivat jaksoja, joiden aikana syömishäiriöoireilulla pyrittiin kehittämään ominaisuuksia, joiden myötä heidät kohdattaisiin aikaisemmasta poikkeavalla tavalla. Haastatteluhetkellä syömishäiriöoireilun sävyttämä elämänvaihe nähtiin hukkaan heitettynä aikana, joka olisi pitänyt käyttää toisin. Akuutin sairausjakson aikaiseen toimintaan liittyneet päämäärät eivät toteutuneet siinä muodossa kuin sairastuneet olisivat halunneet.

Tämä tutkielma käsittelee ohjelmistosuunnittelun haasteita teatterinjohtajan näkökulmasta ja erityisesti Vesa Tapio Valoa sekä hänen 2009-2015 johtamaansa Seinäjoen kaupunginteatteria. Tutkielma pyrkii kartoittamaan millaisia haasteita ohjelmistosuunnitteluun liittyy ja aiheeseen perehdytään tutkimalla millaisia kokemuksia teatterinjohtajilla on työstään. Tarkastellut teatterinjohtajat ovat 1990-2010 - luvuilla suomalaisissa kaupunginteattereissa työskennelleitä. Teoreettisesti tutkimus on toteutettu etnografisena tutkimuksena, jossa kenttä muodostuu teatterinjohtajien kokemuksista ja on muodoltaan pääosin tekstuaalinen, yhdestä teemahaastattelusta ja kirjallisista lähteistä koostuva. Tutkija on kentän ulkopuolinen tutkija ja havainnoija. Yksi tutkimusmetodeista on ollut teemahaastattelu, joka toteutettiin Vesa Tapio Valon kanssa. Ohjelmistosuunnittelu on sidoksissa sekä teatteriin että teatterinjohtajaan. Teatteri vaikuttaa ohjelmistosuunnitteluun esimerkiksi henkilökuntansa ilmapiirin ja mahdollisten ongelmien kautta määrittäen minkä verran teatterinjohtaja joutuu keskittymään muiden tehtävien hoitoon ohjelmistosuunnittelun sijaan. Teatterinjohtaja itsessään vaikuttaa ohjelmistosuunnitteluun oman taustansa ja tavoitteidensa kautta. Tutkielma nostaa esiin keskeisimmät ohjelmistosuunnitteluun liittyvät haasteet. Ne ovat henkilökunta, yleisö, suhde teatterin omistajatahoon eli kaupunkiin ja ajanpuute. Haaste henkilökunnan suhteen liittyy henkilökunnan määrään ja teatterin sisäiseen ilmapiiriin. Yleisö on teatterinjohtajalle haaste, koska kaupunginteattereiden yleisöpohja koostuu keskenään erilaisista yleisöistä ja paikallisen ilmapiirin tunteminen on olennaista ohjelmistosuunnittelulle. Suhde omistajatahon ytimessä on teatterin hallitus ja kaupungin suhtautuminen omaan teatteriinsa. Ajanpuute johtuu monesta asiasta ja johtaa nopeisiin ohjelmistopäätöksiin ja lyhyeen ennakkosuunnitteluun. Nämä keskeisimmät ongelmat toistuvat teatterinjohtajien kokemuksissa viime vuosikymmeninä mutta myös aiemmin historiassa ja näin voidaankin todeta niiden olevan ajasta ja paikasta riippumattomia universaaleja haasteita suomalaisen ammattiteatterin ohjelmistosuunnittelussa ja teatterinjohtamisessa.

Tutkielmassa tarkastellaan nuorten aikuisten, jotka eivät oman määrittelynsä mukaan ole koskaan seurustelleet, kokemuksia seurustelemattomuudesta sekä kokemuksille annettuja merkityksiä. Tutkimusaineisto koostuu kuudesta puoli-strukturoidusta teemahaastattelusta. Työn teoreettinen viitekehys on sosiaaliskonstruktiivinen. Toisin sanoen tutkielman lähtökohtana on ymmärrys siitä, että ihmisen käsitys hänestä itsestään ja häntä ympäröivästä maailmasta rakentuu suhteessa muihin ihmisiin ja on vahvasti kielellistä. Se, mikä ymmärretään seurusteluksi ja minkälaista roolia sen oletetaan edustavan yksilöiden elämässä, muuttuu ajassa ja paikassa. Tutkielmassa tarkastellaan seurustelua, ja sitä kautta seurustelemattomuutta, normikriittisesti euro-amerikkalaisessa kontekstissa 2010-luvun loppupuolen Suomessa. Tutkimusote työssä on queer-teoreettinen eli normatiivisuuden osoittamiseen ja sen purkamiseen pyrkivä. Seurustelemattomuutta lähestytään parisuhdenormatiivisuuden kautta. Parisuhdenormatiivisuus viittaa vallalla oleviin käsityksiin ja olettamuksiin, joiden mukaan eksklusiivisen rakkaussuhteen tulisi olla yksilölle ensisijainen ihmissuhdetyyppi, sillä se on ihmisille normaalia ja nähdään universaalina tavoitteena. Parisuhdenormatiivisuuden käsitteessä yhdistyy siis romanttisen rakkauden korokkeelle nostettu asema sekä monogamianvaade. Analyyttisenä työkaluna se avaa uudenlaisia mahdollisuuksia tarkastella läheissuhteita ja niihin kytkeytyvää rakenteellista valtaa. Tutkielma asettuu osaksi kriittisen parisuhdetutkimuksen kenttää ja on samalla puheenvuoro tämän vielä hajanaisen tutkimusalan tarpeellisuudesta. Seurustelemattomuus näyttäytyy analyysin perusteella ja ei-koskaan-seurustelleiden ihmisten kertomana näkymättömiin työnnettynä kokemuspositiona, jonka suora sanallistaminen on haastavaa. Ei-koskaan-seurustelleet aikuiset ihmiset eivät juurikaan näy mediarepresentaatioissa, eikä ilmiötä huomioida julkisessa keskustelussa. Tämä vaikuttaa ei-koskaan-seurustelleiden ihmisten mahdollisuuksiin luoda omakuvaa suhteessa kyseiseen asiaan, sekä vaikeuttaa omien kokemusten ja tunteiden jakamista toisten ihmisten kanssa. Parisuhteen asema muihin ihmissuhteisiin nähden on ensisijaistettu institutionaalisella tasolla ja se kytkeytyy lukuisiin symbolisiin, sosiaalisiin ja taloudellisiin etuihin. Seurustelu ymmärretään saavutuksena, mikä itsessään rakentaa ei-seurustelevista ihmisistä käsitystä ”viallisina” yksilöinä. Tämä ohjaa ei-koskaan-seurustelleita ihmisiä vaikenemaan tilanteestaan. Parisuhteen ja perhekäsityksen välinen luonnollistettu yhteys sulkee ei-seurustelevia ihmisiä kulttuurisen perheymmärryksen ulkopuolelle antaen ymmärtää, että seurustelemattomuus merkitsee yksin jäämistä. Lisäksi seurustelu linkittyy problemaattisesti sekä aikuisuuden määritelmään että elämänkaariajatteluun kehityspsykologiassa, mikä osaltaan luo kuvaa ei-seurustelevien ihmisten ”viallisuudesta”. Olemassa olevana valtarakenteena parisuhdenormatiivisuus on pitkälti epäpolitisoitu, heikosti tunnistettu ja vailla yhteiskunnallista keskustelua.

Tässä tutkielmassa perehdyn suomi–japani-kieliparin tulkkauksen erityispiirteisiin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaiset japanin kielen ominaisuudet aiheuttavat haasteita suomalaistaustaisille tulkeille ja minkälaisia kulttuurieroja tulkit kohtaavat tulkkaustilanteissa. Japanin kieli eroaa suomesta niin sanaston, kieliopin ja rakenteen tasolla kuin pragmaattisella ja kielen käyttötilanteisiin liittyvällä sosiolingvistisellä tasolla. Suomen ja japanin välisissä tulkkaustilanteissa tapahtuu myös kulttuurien kohtaamista. Koska tulkki on kielten ja kulttuurien välisen viestinnän ammattilainen, on tärkeää selvittää, millaisia kieleen ja kulttuuriin liittyviä seikkoja tulkkien on otettava huomioon tässä kieliparissa tulkatessaan. Toteutin tutkimuksen haastattelemalla neljää suomi–japani-tulkkia. Haastattelut toteutettiin yksilöhaastatteluina ja ne olivat metodiltaan avoimia teemahaastatteluja. Kysymysrunko koostui taustakysymysten lisäksi kieleen ja kulttuuriin liittyvistä kysymyksistä sekä muutamasta lisäkysymyksestä. Haastattelut olivat keskustelunomaisia, eikä niissä noudatettu täysin samanlaista formaattia. Litteroin haastatteluaineiston ja käytin analyysin apuna teemaluokittelua. Tulkatessaan suomi–japani-kieliparissa tulkit kokevat haasteelliseksi muun muassa japanin kielen erilaisen sanajärjestyksen, subjektin puuttumisen, sanaston ja sen sisältämät lukuisat homonyymit, kiteytyneet (kohteliaisuus)fraasit ja erilaisen numerojärjestelmän. Japanissa verbi sijoitetaan virkkeen loppuun, ja koska verbi sisältää koko viestin kannalta keskeistä informaatiota, tulkit joutuvat odottamaan sitä ennen tulkkaamisen aloitusta. Japanin kielessä subjekti jätetään usein pois kuuntelijan päätellessä sen kontekstista, mikä ei ole tulkille aina helppoa. Vaikeita tulkattavia ovat myös kiinalaisperäiset kango-sanat, koska niitä on runsaasti ja niitä on vaikeaa erottaa toisistaan, sekä fraasit, joille ei löydy suomen kielessä vastineita. Haastateltavat eivät koe kulttuurieroja voimakkaiksi, eivätkä kulttuurierot vaikuta heidän mielestään merkittävästi tulkkaustilanteisiin. Kulttuurintuntemusta pidetään kuitenkin tärkeänä. Tulosten perusteella tärkeää on esimerkiksi huomioida japanilaiset kohteliaisuussäännöt, mikä konkretisoituu tulkeilla kohteliaisuusrekistereiden käyttönä ja joskus ilmaisutavan huolellisella valinnalla heidän tulkatessaan japaniin päin. Lisäksi tulkit törmäävät työssään kulttuurisiin käsitteisiin, joita saattaa olla vaikeaa tulkata.

Tutkielmassa tarkastellaan ilman emätintä syntyneiden henkilöiden kokemuksia emättimen dilataatiohoidosta sekä niiden yhteyttä sukupuolen kokemukseen. Dilataatiohoidon tavoitteena on yhdynnät mahdollistava emätin. Emättimen dilataatiohoitoa käsittelevää puhetta tarkastellaan kriittisen vammaistutkimuksen näkökulmasta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä motivoi ilman emätintä syntyneitä henkilöitä toteuttamaan henkisesti ja fyysisesti rankaksi havaitun hoidon. Tutkielman teoriatausta pohjautuu feministisen, queer- ja vammaistutkimuksen risteyksestä kumpuavaan crip-teoriaan. Tutkielmassa hyödynnetään crip-teorian alaisuuteen kuuluvaa Alison Kaferin poliittis-relationaalista mallia, jonka avulla lääketieteellisiä hoitokäytäntöjä voidaan arvioida kriittisesti. Tutkimusaineisto koostuu teemahaastatteluista. Haastatteluaineiston analyysimetodina käytetään diskurssianalyysiä, jonka avulla puheesta on etsitty dilataatiohoidon lopputuloksiin eli toiminnalliseen emättimeen liitettyjä odotuksia ja oletuksia. Tutkielmassa keskitytään pohtimaan, miten toiminnallinen emätin on ilman emätintä syntyneiden haastateltavien näkemyksissä yhteydessä naiseuteen, naiselta odotettuun kehoon ja kehon toimintoihin. Aineisto on kerätty haastattelemalla viittä 90-luvulla syntynyttä pääkaupunkiseudulla asuvalta henkilöltä, jotka ovat toteuttaneet emättimen dilataatiohoidon. Tutkimustulokset haastavat lääketieteen käsityksiä sekä ilman emätintä syntymisestä että dilataatiohoidon toteutuksesta. Tieto synnynnäisestä emättimen puuttumisesta ei ollut haastateltaville automaattisesti traumaattinen kokemus, eikä dilataatiohoidon toteutus vahvistanut haastateltavien kokemusta sukupuolesta. Haastateltavien käsitys itsestään ja tulevaisuudestaan perustui kokemukseen lääketieteen ammattilaisista. Jos haastateltavat tulivat kohdatuksi ja saivat tietoa synnynnäisestä kehostaan, synnynnäinen keho ei ollut haastateltaville traumaattinen kokemus. Sen lisäksi tutkimus osoittaa dilataatiohoidon toteutusta motivoineen lääketieteen hallinnoima pakollinen kyvykkyys. Hoitokokemuksesta riippuen haastateltavat toteuttivat hoidon joko syrjinnän välttämiseksi tai heterosuhteiden mahdollistamiseksi.

Tämä tutkielma perehtyy kuulustelun tulkkaukseen poliisin näkökulmasta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millainen on poliisin mielestä onnistunut tulkkaus kuulustelussa ja millaisena poliisi näkee tulkin roolin kuulustelussa. Jotta asioimistulkit pystyisivät tarjoamaan yhä parempaa tulkkausta, on tärkeää selvittää, mitä asiakas eli tässä tapauksessa poliisi tulkkaukselta odottaa. Tutkimus toteutettiin yksilöhaastatteluina neljälle työssään tulkkia aktiivisesti käyttävälle poliisille. Haastattelukysymykset koostuivat 14 pääkysymyksestä, jotka oli jaettu kahteen ryhmään niiden aiheen perusteella (tulkkauksen laatu ja tulkin rooli). Lisäksi haastateltaville esitettiin tarvittaessa lisäkysymyksiä. Tutkimusmetodina oli puolistrukturoitu haastattelu, joten jokaiselta haastateltavalta kysyttiin samat kysymykset, mutta haastateltava sai itse päättää kuinka laajasti niihin halusi vastata. Haastateltavat pitävät onnistuneen tulkkauksen tärkeimpinä kriteereinä tulkin vahvaa kielitaitoa molemmissa kielissä, poliisin käyttämän termistön hallitsemista, puolueettomuutta, neutraalia ja hillittyä esiintymistä, rauhallista puherytmiä sekä kykyä rytmittää keskustelua sanallisella tai sanattomalla viestinnällä. Tulkin on tärkeää tulkata kaikki tarkasti tiivistämättä ja sensuroimatta mitään. Lisäksi tulkin on mainittava huomaamistaan väärinymmärryksistä. Onnistuneen tulkkauksen kannalta on myös olennaista, että tulkki tuntee oman roolinsa ja käyttäytyy sen mukaisesti. Haastateltavien mielestä kuulustelussa tulkin roolina on olla neutraali ammattilainen, joka on paikalla yhtä lailla molempia tulkattavia varten. Haastateltavat kuvailevat tulkkia näkymättömäksi kielenkääntäjäksi ja kommunikaation helpottajaksi. Tulkin ei missään tilanteessa pidä toimia kummankaan osapuolen avustajana, vaan hänen on säilytettävä puolueettomuutensa kaikissa tilanteissa. Tulkin roolin on pysyttävä aina samana, eikä esimerkiksi tulkattavan asema kuulustelussa saa vaikuttaa siihen. Tulosten perusteella haastateltavat arvostavat piirteitä, jotka takaavat tulkkauksen puolueettomuuden, luotettavuuden, tarkkuuden ja läpinäkyvyyden. Koska poliisi ei useimmiten ymmärrä kuulustelussa käytettävää toista kieltä, on hänen pystyttävä luottamaan siihen, että kaikki tieto välittyy tulkin kautta oikein ja tarkasti. Näin ollen tulkkauksen on oltava myös helposti seurattavaa ja ymmärrettävää. Lisäksi tulkkauksen on edettävä riittävän rauhallisesti, jotta poliisi pystyy täyttämään kuulustelupöytäkirjaa tulkin puhuessa.