Browsing by Subject "julkiset veistokset"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2019)Tutkin antaako panofskylainen ikonografis-ikonologinen tarkastelu uusia merkityksiä taideteokselle. Erwin Panofsky julkaisi ikonografis-ikonologisen taideteoksen tulkintamallinmallinsa vuonna 1932 Logos-aikakausijulkaisussa. Koska Panofskyn Logosartikkelia ei ole juurikaan käsitelty suomalaisessa taidehistoriallisessa kirjallisuudessa, esittelen tutkielmassani tämän mallin ja kerron sen erot Suomessa yleisesti käytettyyn malliin, joka mielestäni on johdanto Panofskyn teokseen Meaning in the Visual Arts. Kerron myös Panofskyn roolista ja merkityksestä saksalaisen filosofian kentässä 1900-luvun alussa. Koska tutkimusaineistoni aiheet periytyvät kreikkalais-roomalaiseen antiikkiin ja useimpien teosten aiheena on myyttinen henkilö, kerron taustoittavissa luvuissa myös myyteistä, niiden representaatiosta ja tulkinnasta. Tutkielmassani yhdistyvät veistosten tutkimus, antiikin aineellisen kulttuurin ja kirjallisuuden tuntemus ja ikonografinen tutkimusote. Tutkimusaineistoni muodostavat kahdeksan Helsingin taidemuseon (HAM) veistospankissa olevaa julkista veistosta, joiden nimi viittaa antiikkiin. Veistoksista seitsemän on esittäviä yhden ollessa arkkitehtuuriviitteitä omaava veistosinstallaatio. Niinikään seitsemän veistosta on valettu pronssiin yhden ollessa valmistettu keramiikkamurskaa sisältävästä betonista. Tutkittavista veistoksista vanhin on Walter Runebergin veistämä Danaidit vuodelta 1893 ja nuorin Kimmo Kaivannon Nereidi-veistos vuodelta 1985. Tutkimusmenetelmäni noudattaa Erwin Panofskyn ikonografista kolmevaiheista tutkimusmallia. Tutkimusvaiheet eivät kuitenkaan välttämättä seuraa toisiaan mallin esittämässä järjestyksessä, vaan voivat esiintyä yhtäaikaisesti ja interaktiivisesti. Ensimmäisessä vaiheessa, joka on esi-ikonografinen kuvailu, kuvaan veistoksen tavallisin, jokapäiväisin termein. Noudatan veistoksen kuvauksessa taideteoksen kuvailun järjestystä: ensin kokonaisuus, jonka jälkeen yksityiskohdat alhaalta ylöspäin ja vasemmalta oikealle. Toisessa vaiheessa, joka on ikonografinen tulkinta, pyrin löytämään aiheen pohjalla olevan alkuperäistekstin, joka useissa tapauksissa palautuu 700-luvulle eaa. Homerokseen ja Hesiodokseen. En käytä alkuperäistekstiä tulkintani perusteena, vaan antiikintutkimuksessa käytettyjä hakuteoksia, joista tärkein on mielestäni Der Neue Pauly. Analysoin, miten veistos noudattaa aiheensa kuvaustraditiota ja vertaan veistäjän tulkintaa muihin Suomessa oleviin aiheen representaatioihin. Kolmannessa vaiheessa, joka on ikonologinen synteesi, pyrin liittämään veistoksen valmistumisajankohtansa laajempaan historialliseen, aatteelliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Veistosten esi-ikonografinen kuvailu ja ikonografinen tulkinta ovat selkeitä ja vastaavat Panofskyn tavoitteeseen tehdä taidehistoriasta tieteellinen oppiala. Sen sijaan ikonologinen synteesi jää alisteiseksi tutkijan valitsemalle näkökulmalle sekä hänen historian, kulttuurihistorian ja taidehistorian tuntemukselleen ja intuitiolleen. Tältä osin panofskylainen tulkintamalli ei täysin täytä tieteellisen metodin vaatimuksia kuten toistettavuutta. Tutkielmani tärkein löytö on uusi tulkinta Viktor Janssonin veistokselle Convolvulus. Lähdekirjallisuudessa veistosta ei ole aiemmin nähty elämänlangan kehrääjänä. Myöskin esiintuomaani ekfrasiskäsitteen (visuaalisen taideteoksen verbaalinen kuvaus) paralleelisuutta panofskylaisen esi-ikonografisen kuvailun ja ikonografisen tulkinnan kanssa ei ole aiemmin kirjallisuudessa esitetty. Panofskyn ajoista taidehistorian tutkimuskenttä on laajentunut ja mahdollisten lähestymistapojen ja näkökulmien määrä kasvanut, eikä taidehistorian tieteenalalla ole enää vain yhtä paradigmaa. Taideteoksen aiheen merkityksen tutkimuksessa panofskylainen tulkintamalli on kuitenkin edelleen relevantti ja voi tuoda esille uusia tulkintoja, minkä tutkielmanikin osoittaa. Tärkeimmiksi tekijöiksi tulkintamallista nostaisin jokaiselle taidehistorioitsijalle välttämättömät taidehistoriallisen representaatiotradition ja ikonografisen tradition tuntemuksen sekä taideteoksen verbaalisen kuvailun hallitsemisen.
-
(2020)Piirtokirjoitukset eli epigrafit ovat tyypillisesti kovaan pintaan kuten kiveen, lasiin, tiileen tai metalliin pysyvin keinoin toteutettuja tekstejä. Piirtokirjoitukset ovat vahvasti antiikkiin viittaavia kaupunkitilan elementtejä, sillä eurooppalaisen peruskoulutuksen tuottama yleissivistys on saanut aikaan sen, että käytännössä kaikki kulttuuripiirimme kasvatit tunnistavat kyseisen peruskuvaston. Tämän tutkielman tavoitteena on selvittää, minkälaisissa yhteyksissä piirtokirjoituksia Helsingin profaaneissa julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa tavataan ja miten nämä kokonaisuudet sijoittuvat sekä antiikin piirtokirjoitustraditioon että länsimaisen arkkitehtuurin ja kuvataiteen kaanoniin. Vastaukset syntyvät pääsääntöisesti epigrafiikan ja taidehistorian tarjoamista näkökulmista. Epigrafinen tutkimus kertoo, esiintyykö helsinkiläisissä piirtokirjoituksissa erikoisia ortografisia piirteitä tai jopa virheitä, sisältävätkö ne lainauksia toisista teksteistä ja onko mahdollisia lainauksia muokattu. Taidehistorian työkalujen avulla tutkimus puolestaan laajenee kokonaisuuden tarkasteluun: miten latinankielinen piirtokirjoitus pyrkii ohjaamaan katsojan tulkintaa kohteesta ja millä tavoin latinankielisellä piirtokirjoituksella varustettu rakennus tai veistos vaikuttaa ympäristöönsä. Kontekstualisoinnin vuoksi tutkimuksessa tarkastellaan melko laajasti latinankielisten monumentaalisten rakennuspiirtokirjoitusten historiaa Euroopassa. Latinan kielen käytön traditio esitetään arkkitehtonisissa kohteissa ja muissa aikaa kestämään tarkoitetuissa taidehistoriallisissa teoksissa käymällä pääpiirteissään läpi se monitahoinen ajallinen silta, joka on tuonut inskriptiot nykyiseen länsimaiseen kaupunkikuvaan. Kaikki Helsingin piirtokirjoitukset ovat peräisin vasta 1800-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Tutkimuksen tuloksena voidaan todeta niiden asettuvan osaksi kaupunkitilaa pitkälti samoin kuin samanikäiset piirtokirjoitukset muissakin länsimaisen kulttuuripiirin pääkaupungeissa – joskin meillä ne, kuten pääsääntöisesti kaikki arkkitehtoniset ja julkisen taiteen vaikutteet, ovat toteutuneet pienimuotoisemmin kuin esimerkiksi Etelä- ja Keski-Euroopassa. Helsingin piirtokirjoitukset liittyvät pääsääntöisesti kaupungin arvokkaimpaan, kulttuurista pääomaa tuottavaan tai ylläpitävään rakennuskantaan, mutta toisaalta niitä tapaa myös varsin vaatimattomissa käyttökohteissa. Yhteistä niille on kuitenkin valittuun kieleen liitettävien arvojen tavoittelu; latinaksi käynnistetty dialogi tilassa liikkuvan havainnoitsijan kanssa ohjaa tulkintaa kohti klassisen sivistyksen kestäviä ihanteita. Muodoltaan ja sisällöltään piirtokirjoitukset ovat säilyttäneet pitkälti niitä piirteitä, joita niihin muodostui jo Rooman imperiumin kulttuurisen menestystarinan varhaisina vuosisatoina, ja varsin monilla on suora esikuvansa antiikissa. Piirtokirjoituksiin kuten kaikkiin muihinkin antiikkiin viittaaviin elementteihin liittyvät pysyvyyden, ajattomuuden ja vallan merkit jättävät vain vähän sijaa tulkinnoille, mutta käytännössä ne nykypäivänä usein katoavat monenlaisista visuaalisista elementeistä tukkeutuvaan katukuvaan.
Now showing items 1-2 of 2