Browsing by Subject "kylmä sota"

Pro gradu -tutkielma käsittelee DDR:n ystävyyskaupunkitoimintaa ja kunnallisten ulkomaansuhteiden hoitoa Suomessa 1950-luvulta 1970-luvulle. DDR:n keskeisin tavoite oli saada Suomi tunnustamaan se kansainvälisoikeudellisesti suvereeniksi valtioksi. Suomi nähtiin DDR:ssä tähän potentiaalisesti valmiimpana kuin moni muu maa: se ei ollut ulkopoliittisista syistä tunnustanut kumpaakaan vuonna 1949 Saksan miehitysvyöhykkeille syntynyttä valtiota. Tutkimuksella pyritään syventämään kuvaa itäsaksalaisen diplomatian keinovalikoimasta, osaamistasosta sekä sen valtiojärjestelmän rakenteellisista puitteista, erityisesti toimittaessa läntiseen järjestelmään kuuluvassa maassa. Samalla siinä tuodaan esiin ristiriitoja paikallistason suomalaisten kunnallistoimijoiden ja kansainvälispoliittisen DDR:n ulkoministeriön toisistaan eroavien tavoitteiden välillä. Tutkimuksen alkuperäislähdeaineistona on käytetty Berliinissä säilytettäviä DDR:n ulkoministeriön ja valtiojärjestöjen arkistoja, Suomen Kansallisarkistossa säilytettävää Suomi—DDR-seuran arkistoa, Helsingissä säilytettävää Suomen kaupunki- ja kuntaliittojen arkistoa sekä suomalaisten ystävyyskaupunkien kaupunginarkistoissa säilytettäviä kunnallispoliittisia päätösasiakirjoja. Tutkimus tuo esiin DDR:n ensimmäisten ystävyyskaupunkiyhteyksien synnyn Suomessa 1950-luvun lopulla sekä niissä koetut onnistumiset ja epäonnistumiset. DDR:n tavoittelemat, maiden välisten suhteiden puolivaltiollisuutta korostaneet kirjalliset ystävyyskaupunkisopimukset kaatuivat suomalaisten vastustukseen. Myös Berliinin muurin pystyttäminen elokuussa 1961 muuttaa itäsaksalaisten ystävyyskaupunkien toimintaedellytyksiä Suomessa. DDR- ja suomalaistoimijoita peilataan tutkimuksessa aiemman tutkimuksen pohjalta Länsi-Saksan tavoitteisiin Suomessa. Kylmän sodassa eri puolen järjestelmiin kuuluneet Saksat ajoivat omia etujaan myös ystävyyskaupunkitasolla toistensa toimia valvoen. Ystävyyskaupunkitoiminta asetetaan tutkimuksessa kylmän sodan kontekstiin kaupunki- ja kuntaliittojen kansainvälisen yhteistyön kautta. Suomalaiset liitot korostivat suhteiden tasapuolisuutta idän ja lännen välillä läntisen järjestelmän eduksi. Vuodesta 1963 alkaen ystävyyskaupunkeja arvioitiin yhä keskeisemmin osana DDR:n laajempaa julkisuustyötä ja kulttuuripoliittista näkyvyyttä Suomessa. Samalla kunnallispoliitikkojen tapaaminen muuttui rutiininomaisemmaksi 1960-luvun aikana. Kansainvälispoliittisen liennytyksen ja Saksojen välisten suhteiden parantuessa 1960-luvun lopulla DDR aloitti laajennetut toimet diplomaattisen tunnustamisen aikaansaamiseksi. Vuosina 1971—1973 aktivoituneet DDR:n tunnustamiskomiteat näkyivät tunnustamisviikkojen kautta myös ystävyyskaupungeissa. Ystävyyskaupunkisuhteilla oli kuitenkin DDR:n ulkoministeriölle vain välineellinen arvo. Niiden ylläpitäminen vaati varoja, joita oltiin yhä haluttomampia käyttämään vuonna 1973 saavutetun kansainvälispoliittisen tunnustamisen jälkeen. DDR luopuikin kaikessa hiljaisuudessa ystävyyskaupunkisuhteiden edistämisestä 1970-luvun aikana jättäen aloitteenteon suomalaisille.

Tutkin, kuinka kylmän sodan päättymisen myötä Neuvostoliiton uhkakuva tilalle rakennettiin uusia uhkakuvia. Tutkimuksessa keskityn yhdysvaltalaisten uuskonservatiivien Irakista rakentamaan uhkakuvaan vuosien 1996-2003 välisenä aikana. Uuskonservatiivien Irakista rakentaman uhkakuvan rinnalla esitän, kuinka Yhdysvaltojen hallintojen viralliset uhkakuvat muuttuivat ja kuinka erityisesti hallintojen Irak-politiikka muuttui vuosien mittaan. Koska uuskonservatiivisuudesta on tullut poliittisessa keskustelussa heittopussitermi, määrittelen tutkimuksessa myös sen, minkälaisen ryhmittymän kylmän sodan päättymisen jälkeiset uuskonservatiivit muodostivat. Tutkielmassa käytän nk. Kööpenhaminan koulukunnan konstruktivistista teoriaa (Buzan, Waever & de Wilde) uhkakuvien rakentamisen analyysiin. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Keitä uuskonservatiivit ovat? Mitä uuskonservatiivit edustivat ja miksi? Miten uuskonservatiivien rakentamat uhkakuvansa erosivat Yhdysvaltojen hallinnon virallisesta kannasta? Miksi Yhdysvaltojen hallinto jakoi uuskonservatiivien luoman uhkakuvan, jos uuskonservatiivit todella onnistuivat vaikuttamaan hallintoon? Miksi uuskonservatiivit ylipäätään rakensivat uhkakuvaa Irakista? Tärkeimpinä alkuperäislähteinä käytän uuskonservatiivien The Weekly Standard -lehteä, jonka sivuilla uuskonservatiivisuuden keskeiset edustajat rakensivat uhkakuvaa Irakista. Toisen keskeisen lähteen muodostaa uuskonservatiivien perustaman The Project for a New American Century -ajatushautomon julkaisema materiaali. Uuskonservatiivien ajatuksien kannalta myös heidän julkaisemansa kirjat ovat näyttävässä roolissa. Uuskonservatiivien kirjoituksia julkaistiin myös muissa lehdissä, kuten Foreign Policy ja National Interest. Yhdysvaltojen hallinnon virallisten uhkakuvien käsittelyn kannalta keskeisiä lähteitä ovat Kansallinen turvallisuusstrategia -asiakirjat, joita on julkaistu vuodesta 1987 lähtien. Tutkielmassa esitän, että kylmän sodan päättymisen jälkeiset uuskonservatiivit olivat korkeasti koulutettuja tutkijoita, virkamiehiä ja sotilaita. He muodostivat löyhän episteemisen yhteisön, jonka jäsenet jakoivat ajatuksen siitä, että Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus, liberaali demokratia ja markkinatalous muodostavan universaalit hyveet. He kokivat, että kylmän sodan voittaneen Yhdysvaltojen pitää vahvistaa hegemonia-asemansa ja toimia aktiivisesti maailmanpolitiikassa hyväntahtoisena imperiumina. Sen tehtävänä olisi olla vapauden majakka ja taistella maailman pahuutta ja hirviöitä vastaan. Uuskonservatiivit kokivat, että tahot jotka eivät jakaneet heidän universaaleja arvojaan, siis totalitaariset yhteiskunnat ja diktatuurit, edustivat pahuutta. Uuskonservatiiveille pelkkä Saddam Husseinin totalitaarisen hallinnon olemassaolo oli jo sinänsä syy hankkiutua siitä eroon. Yhdysvaltojen hallinto oli ajanut maltillista Irakin eristämispolitiikkaa, mutta syyskuun 11. päivän terrori-iskujen aiheuttama tarve näyttävälle vastaiskulle ja toisaalta Bushin hallintoon työllistyneet uuskonservatiivit saivat hallinnon virallisen kannan tiukentumaan ja lopulta aloittamaan sotatoimet. Toisaalta Kansalliset turvallisuusstrategiat ja Iraq Liberation Actin kaltaiset hallinnon toimet viittaavat siihen, että vastaavaan lopputulokseen oltaisiin voitu päätyä ilman terrori-iskuja tai George W. Bushin presidenttiyttä.

Tutkimukseni käsittelee Berliinin Finnenhaussiedlung-asuinalueita, joiden puuelementtirivitalot rakennettiin vuosina 1957–1959 Lichterfelden ja Kladowin kaupunginosiin. Lisäksi Mariendorfiin valmistui kolme mallirivitaloasuntoa. Finnenhaussiedlungit olivat sosiaalisen asuntotuotannon erityisprojekti, jossa Yhdysvallat lahjoitti Länsi-Berliinille Puutalo Oy:n teollisesti esivalmistamat puuelementit. Asuinalueiden rakennuttajana toimi Gemeinnützige Heimstätten-, Spar- und Bau-Aktiengesellschaft eli GEHAG, joka tunnetaan varsinkin 1920-luvun sosiaalisesta asuntotuotannostaan Berliinissä. Puutalo Oy taas oli merkittävä toimija tyyppipuutalojen ja puurakenteiden tuottajana sekä kehittäjänä Suomessa, ja sen toiminta suuntautui alusta lähtien myös ulkomaanmarkkinoille. Tutkimukseni on sekä ensimmäinen Berliinin Finnenhaussiedlung-asuinalueisiin kohdistuva taidehistoriallinen tutkimus että ensimmäinen suomalaisten puutalojen vientiä avaava tutkimus. Tutkimuksen fokus on asuinalueiden 1950-luvun rakennushistorian ja rakentamiseen liittyvien taustojen selvittämisessä, ja siinä on kaksi päänäkökulmaa: poliittinen ja kylmän sodan näkökulma ja taide- ja tyylihistoriallinen näkökulma. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miksi ja miten Berliinin Finnenhaussiedlungit rakennettiin, mitä arkkitehtonisia periaatteita ne ilmentävät ja mikä merkitys alueilla on asuntoarkkitehtuurin historiassa. Käytän tutkimuksessani useampaa menetelmää: arkistotutkimusta, taidehistoriallista vertailua ja muistitietotyyppistä lähestymistapaa. Pääaineistoni koostuu Suomen ulkoministeriön arkiston Yhdysvaltain ylijäämämaataloustuotteiden ostoja koskevista asiakirjoista 1953–1959, Puutalo Oy:n tilannekatsauksista ja hallituksen kokousten pöytäkirjoista 1955–1959 Suomen elinkeinoelämän keskusarkistosta, Berliinin Landesarchivin pakolaisasuntoja käsittelevistä asiakirjoista sekä Spandaun, Steglitz-Zehlendorfin ja Tempelhof-Schönebergin rakennusvalvontavirastojen arkistojen rivitaloja koskevista dokumenteista. Lisäksi keskeistä aineistoa ovat asemakaava- ja rakennuspiirustukset, valokuvat, aikalaislehtien artikkelit, GEHAG:n toimintakertomukset vuosilta 1954–1959 sekä Kladowin Finnenhaussiedlungin alkuperäisasukkaalta saamani GEHAG-materiaali ja suulliset tiedonannot. Tutkimukseni osoittaa, että puurivitalojen rakennuttaminen Berliiniin oli poliittinen päätös ja osa Yhdysvaltojen kylmän sodan avustuspolitiikkaa. Valuuttapulasta kärsinyt Suomi sai 1950-luvulla ostaa Yhdysvalloista ylijäämämaataloustuotteita, pääasiassa tupakkaa ja puuvillaa, suomenmarkoilla. Saadut varat Yhdysvallat talletti Suomen Pankissa olleelle markkatilille ja käytti ne Suomen viennin edistämiseen kohti länttä. Kun Neuvostoliitto äkisti lopetti puutalo-ostot Suomesta, puutaloista tuli ylijäämämaataloustuotteiden avustusohjelmassa Suomen ykkösvientituote. Puutaloja suunniteltiin etenkin Yhdysvaltain puolustusministeriön käyttöön eri maihin. Berliinin puutalot oli kuitenkin tarkoitettu DDR:stä Länsi-Berliiniin paenneille pakolaisille, joiden asumisen tukeminen oli Yhdysvalloille kylmän sodan propagandakeino. Lopulta puolet omistusasunnoiksi tarkoitetuista puurivitaloasunnoista kohdistettiin DDR-pakolaisille, osa siirtoväelle ja toisen maailmansodan pommituksissa asuntonsa menettäneille sekä osa hakijoille, joilla oli omaa pääomaa. Asukasvalinnoissa noudatettiin sosiaalisen asuntotuotannon mukaisia tulorajoja, ja ne suunnattiin erityisesti lapsirikkaille perheille. Finnenhaussiedlungien rakentaminen alkoi Mariendorfin mallirivitalosta, minkä jälkeen puurivitaloasuntoja rakennettiin Kladowiin yhteensä 377 ja Lichterfeldeen 67. Näiden lisäksi kaksi asuntoa toimitettiin Berliiniin yksityistilauksena. Puurivitaloasuntoja oli kolmea tyyppiä: A1 (80,34 m2), A2 (87,76 m2) sekä D (85,63 m2). Olen tutkimuksessani selvittänyt, että GEHAG laati asuinalueiden asemakaavat, asuntojen tyyppipiirustukset ja puutarhasuunnitelmat sekä vastasi rivitalojen rakennuttamisesta ja arkkitehtonisista piirteistä, kuten ulkoisesta ilmeestä ja väreistä. Puutalo Oy teki GEHAG:n piirustusten mukaan taloista omat puuelementteihin pohjautuvat rakennussuunnitelmansa, vastasi asuntojen sisustuksista ja toimitti puutaloelementit Berliiniin. Rakentamisessa käytettiin berliiniläisiä rakennusyhtiöitä, ja Puutalo Oy:stä paikalla oli talojen pystytyksen valvoja. Tulkintani mukaan Berliinin Finnenhaussiedlungeissa on ainutlaatuista suomalaisen puuelementtitekniikan ja saksalaisen GEHAG:n rakennusperinnön yhdistyminen. Puuelementit kytkevät rakennukset sekä puuelementtirakentamiseen että tehokkaaseen ja tyyppeihin perustuvaan moderniin rakennustapaan, jota oli toteutettu sekä Suomessa että Saksassa. Finnenhaussiedlungien kaavoituksessa ja rivitaloissa näkyy 1920-luvun saksalaisiin rakennussuuntauksiin, puutarhakaupunkiaatteeseen sekä Bruno Tautin ja Ernst Mayn arkkitehtuuriin viittaavia piirteitä. Rivitalomassojen geometrisuus ja suorat linjat muistuttavat yhtäältä Berliinin ja Frankfurtin 1920-luvun Siedlungien rivitaloja sekä toisaalta Puutalo Oy:n 1950-luvun rivitaloja Tapiolassa ja Herttoniemessä. Finnenhaussiedlungien ilmeelle oli olennaista myös riveittäin suunniteltu väriohjelma, mikä sekin muistuttaa Tautin ja 1920-luvun perinnöstä. Asuntojen sisätiloja leimaavat tehokas tilankäyttö ja pohjaratkaisut, jotka noudattavat funktionalistista tilan eriyttämisen periaatetta. Asuntoarkkitehtuurin historiassa Berliinin Finnenhaussiedlungit ovat poikkeuksellinen kokonaisuus, jonka syntyminen oli monimutkaisen kansainvälisen yhteistyön tulosta. Taloista neuvoteltiin ja päätettiin korkeimmilla poliittisilla tahoilla Yhdysvaltain ja Suomen ulkoministeriöitä, Saksan liittotasavallan ministeriöitä ja Berliinin senaattia myöten. Myös asuinalueiden suunnittelu ja rakentaminen oli vahvojen toimijoiden yhteistyötä: GEHAG:lla oli uniikki kokemus asuinalueiden kaavoituksesta ja asuntoarkkitehtuurista, ja Puutalo Oy kykeni joustavasti sovittamaan puuelementit paikallisiin vaatimuksiin. Finnenhaussiedlungien rakennushistoria herättää kuitenkin kysymyksen, olivatko puutalot todellinen vientimenestystuote vai enemmänkin suurvaltapolitiikan pelinappula. Puutalovienti ja Saksan lukuisat muut Finnenhaussiedlungit kaipaavat lisää tutkimusta, jotta puutalojen laajamittaisesta viennistä saataisiin muodostettua kokonaiskuva.

Tutkimukseni aihe ja tutkimuskysymys: Tutkimukseni aiheeseen liittyen, eräässä esimerkinomaisessa 1980-luvun alun historian oppikirjassa kehutaan estottomasti Neuvostoliiton elinoloja: ”vakaa talouskehitys, jota inflaatio ja työttömyys eivät haittaa". ”Talouskasvu on ripeää, elintarvikkeet ja vuokrat halpoja ja koulutus ilmaista…”. Oppikirjasta piirtyy kuva suorastaan ihanneyhteiskunnasta. Oliko tällainen joissakin historian oppikirjoissa annettu kuva historian opetuksesta todellisuutta 1970- ja 1980-luvuilla? Vai oliko kyseessä yhden tai kahden oppikirjasarjan ylilyönneistä, joita opettajat täydensivät totuudenmukaisemmalla opetuksella? Opettivatko opettajat 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa samassa sävyssä, kuin ajan historian oppikirjoista voisi päätellä? Miten ”suomettunutta” historian opetus oli tuolloin? Tutkimukseni tarkoitus oli selvittää oletetun suomettumisilmiön ja Neuvostoliiton vaikutusta peruskoulujen ja lukion historian opetuksessa 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Aiheeseen liittyen on tehty pro gradu -tutkimuksia, joiden tuloksia käyn läpi omassa tutkimuksessani, sekä jonkin verran muuta tutkimuskirjallisuutta – tärkeimpinä Ahonen: Historiaton sukupolvi, Helsinki, 1998; sekä Castren, Ahonen, Arola, Elio & Pilli: Historia koulussa, Helsinki, 1992. Tutkimuskysymys pro gradu -tutkielmassani oli: Miten oletettu suomettumiskehitys vaikutti historian opetukseen ja miten se näkyi historian opetuksessa tutkimusaikana, 1970-luvun loppupuoliskolla ja 1980-luvun alkupuoliskolla? Menetelmät: Tutkimukseni oli ennen kaikkea oraalinen tutkimus, puolistrukturoituina haastatteluina. Haastattelin viittä 1970- ja 1980-luvuilla historiaa opettanutta opettajaa. Heidän taustansa ja yhteiskunnalliset ajatuksensa edustivat yhteiskuntaa ja opettajakuntaa kattavasti. Haastattelututkimuksen tukena tein myös oppikirja-analyysia. Tulokset ja johtopäätökset: Haastattelututkimukseni toi esille vastauksia tutkimuskysymykseeni ja paljon mielenkiintoista taustamateriaalia kylmään sotaan ja YYA-Suomeen liittyen. Haastattelut antoivat kattavan kuvan siitä tutkimuskirjallisuudessakin esiintyneestä olettamasta, että niin sanottu suomettumiskehitys ei kovin paljoa vaikuttanut historianopetukseen koko kylmän sodan aikana. Neuvostoliittoa esiteltiin oppikirjoissa myönteiseen sävyyn, mutta esimerkiksi talvisodan tapahtumia ei vääristelty. Leninin kauden hirmutekoja ei kuitenkaan käsitelty opetuksessa; Stalinin kylläkin. Stalinin kauden veriteot, jotka hakevat maailmanhistoriallisesti vertaistaan, muotoiltiin tosin oppikirjoissa osin hyvin ympäripyöreästi – esimerkiksi toteamalla, että ”kollektivisointi maksoi verta” tai ”monet joutuivat vaikeuksiin”. Opettajien vastuulle jäi siis asioiden todellisen laidan ja vainojen mittakaavan kertominen. Suomettumisilmiö vaikutti historian opetukseen, mutta selvästi vähemmän, kuin voisi olettaa. Suomettumisilmiö näkyi toisaalta oppikirjamateriaalin ja oppituntien opetuksen merkittävänä sisällöllisenä erona, toisaalta opettajan suurena vastuuna ja toisaalta suurena varovaisuutena, jota varmasti pääosa historian opettajista myös noudatti – esimerkiksi Baltian maiden karua kohtaloa käsiteltäessä. Opetussuunnitelmiin ei tullut missään vaiheessa kovin radikaaleja yhtäkkisiä muutoksia. Suomettumisilmiön ja Neuvostoliiton vaikutuksen myöhemmin hellittäessä nämäkin tapahtumat vaikuttivat opetussuunnitelmiin vasta hitaasti ja vähitellen. Opettajakunnan suuri valtaosa säilyi varsin kriittisinä ja asioita eri näkökannoilta tarkastelevina.

Tutkielma käsittelee Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden rakentumista toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina 1946–53. Tutkin ensisijaisesti, mikä edesauttoi ja mikä hidasti Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden rakentumista. Toisena tutkimuskysymyksenäni on, mikä vaikutus Neuvostoliitolla ja Suomen taloudellisilla eturyhmillä oli maiden väliseen kaupankäyntiin. Hypoteesinani on, että kylmän sodan konfliktit ja Suomen poliittisesti haastava tilanne idän ja lännen välissä vaikuttivat huomattavasti Suomen ja Länsi-Saksan kauppasuhteiden alkamiseen. Toisena hypoteesinani on, että taloudellisilla eturyhmillä oli enemmän valtaa kauppaneuvotteluissa kuin valtion virkamiehillä. Valtio oli perinteisesti ollut hyvin riippuvainen myyntiedustajien asiantuntemuksesta kauppaneuvotteluissa. Tutkielmani on merkityksellinen lisä tähän tutkimusalueeseen, koska näkökulmani poikkeaa aiemmasta tutkimuksesta. Olen rajannut tutkimuksestani pois Suomen ja Itä-Saksan välisen kaupan, keskityn Suomen ja Länsi-Saksan suhteisiin aiempia tutkimuksia lyhemmällä aikavälillä ja kiinnitän huomiota kauppaneuvottelijoiden taustoihin. Aikaisempaa tutkimusta kaupankäynnin alkuvuosista on vähän, sillä se on usein tullut sivuutetuksi kaupan vähäisyyden vuoksi. Itse päätän tutkimukseni siihen, kun kauppa maiden välillä kasvaa sotaa edeltävälle tasolle. Lähdeaineistoni koostuu pääasiassa ulkoministeriön arkistosta löytyvistä kauppasopimuksista, muistioista, raporteista, kirjeistä ja tiedotteista. Tilastoja Suomen ja Länsi-Saksan kaupan volyymeista sain Tilastokeskuksen Suomen virallinen tilasto -kokoelmasta. Tutkimukseni on tehty ainoastaan Suomen näkökulmasta, sillä minulla ei ole alkuperäislähteitä Saksasta. Tutkimustulokset yllättivät minut. Ne paljastivat, että Suomen ja Länsi-Saksan kaupan hitaaseen alkuun vaikutti olennaisesti länsiliittoutuneiden päätös tehdä Länsi-Saksasta metsäteollisuusmaa. Kylmän sodan ilmapiirillä oli myös vaikutusta varsinkin kauppaedustustojen perustamisessa, mutta varsinaisiin kauppasuhteisiin vaikutus ei ollut yhtä suuri kuin olin ajatellut. Minulle selvisi myös, että valtion virkamiesten rooli oli kauppaneuvotteluissa merkittävämpi kuin taloudellisten edunvalvontajärjestöjen. Kauppaneuvotteluita käytiin hiljaisina vuosina 1946–49 kokonaan ilman myyntiyhdistysten edustajia, ja kaupankäynnin vilkastuttua virkamiehet jatkoivat yhä neuvotteluiden johtamista.

Pro gradu-tutkielmani tarkastelee yhdysvaltalaisten diplomaattien ja poliitikkojen näkemystä Suomen kansainvälisestä asemasta 1950-luvun puolivälissä. Suomen kansainvälinen asema oli silloin muutostilassa, minkä seuraukset vaikuttavat vielä tänäkin päivänä. Lyhyen ajan sisällä Suomi sai Neuvostoliitolta takaisin Porkkalan alueen ja pääsi liittymään YK:n jäseneksi sekä Pohjoismaiden neuvostoon. Tutkimuksen yhdysvaltalaisena lähdemateriaalina on aikakauden keskeisiä diplomaattisia linjapapereita Suomeen liittyen, Helsingin suurlähetystön raportteja, YK:n jäsenyyden laajenemiseen liittyviä asiakirjoja ja kongressin asiakirjasarjoja. Suomalaisen tutkimusmateriaalin osalta keskeisiä ovat Washingtonin suurlähetystön raporttisarjat ja YK-jäsenyyteen liittyvä ulkoministeriön materiaali. Yhdysvaltojen keskeisimmät poliittiset linjaukset määriteltiin Suomen osalta asiakirjassa NSC-5403. Siinä tuodaan esiin Suomen sijainnin geopoliittinen ulottuvuus. Suomea oli tarkoitus auttaa niin, ettei Suomen asema Neuvostoliiton naapurissa joudu vaaranalaiseksi. Asiakirja julkaistiin vuonna 1988 FRUS-kokoelmassa, mutta osa toimintaohjelman kohdista jätettiin salaisiksi. Tarkastelen muiden asiakirjojen avulla niiden sisältöä ja niiden salaisuusluokituksen muutosta. Salaisissa pykälissä tuodaan esiin Suomen auttaminen salaisten operaatioiden avulla kommunistien vastaisessa taistelussa ja pyrkimys saada Suomi mukaan idän ja lännen välisen kaupan rajoitteisiin. Porkkalan palautuksen osalta yhdysvaltalaiset pelkäsivät suomalaisten sopineen salaa Itä-Saksan tunnistamisesta vastapalveluksena Neuvostoliitolle. Eisenhowerin hallinnon linjaan Neuvostoliittoa reunustavien valtioiden tukemisesta sopi pienehkö salainen asetoimitus, jossa suomalaiset pääsivät tutustumaan yhdysvaltalaiseen panssarintorjuntateknologiaan. Suomen geopoliittisen aseman merkitys tulee esiin monenlaisista asiakirjoista, joissa toistuvasti viitataan Suomen kriittiseen asemaan Neuvostoliiton reunavaltiona. Vaikka yhdysvaltalaiset suhtautuivat kielteisesti strategisten tuotteiden viemiseen Neuvostoliittoon, sallittiin Suomelle tässä suhteessa erivapauksia kuten tietyille muillekin maille. Yhdysvaltalaiset suhtautuivat Suomen YK-jäsenyyteen hyvin myönteisesti. Suomen pääsy jäseneksi oli kiinni monenlaisista kansainväliseen poliittiseen tilanteeseen liittyvistä tekijöistä kuten liennytyksestä ja nousevan kolmannen maailman paineesta uusien jäsenien hyväksymiseksi. Myös erilaisia sisäpoliittisia tekijöitä oli huomioitava jäsenyyskysymyksen ratkaisemisessa. Yhdysvaltojen YK-edustaja Henry Cabot Lodge työskenteli uutterasti uusien jäsenien hyväksymisen eteen huomattavalla arvovallalla, millä oli välillisesti merkitystä Suomenkin kannalta. Suomen YK-jäsenyys sopii esimerkiksi tutkimuskohteesta, jossa kokonaisnäkemyksen muodostamiseksi pitää huomioida kansainvälisen politiikan globaali viitekehys. Yhdysvalloissa oli monenlaisia näkemyksiä ulkopolitiikan suunnasta, vaihtelua oli ministeriöiden välillä ja puolueiden sisälläkin. Tässä mielessä yhdysvaltalainen ulkopolitiikka on moniulotteinen kokonaisuus. Tärkeää on myös erottaa, milloin polittisissa puheissa on kyse politiikan tekemisestä ja milloin poliitikon varsinaisista mielipiteistä käsiteltävään asiaan liittyen. Siinä mielessä tutkittavaa riittäisi sen osalta, mikä itseasiassa oli viitekehys missä tunnetuimmat viittaukset Suomeen tehtiin. Parhaiten kokonaiskäsitykseen Yhdysvaltojen ulkopolitiikan sisällöstä päästään tutkimuksilla, jotka ylittävät keinotekoisen rajan sisä- ja ulkopolitiikan välillä.

Tässä pro gradu-työssä tutkin Argentiinan vuoden 1976 sotilasvallankaappauksen ja sitä seuranneen el Proceso de Reorganización Nacionalin (PRN) nimellä tunnetun sotilasdiktatuurin aatteellista pohjaa ja toimintaa. Kysymyksenasetteluni on kaksiosainen ja työn ensimmäisessä luvussa keskityn käsittelemään, miten sotilasjohto itse oikeutti vallankaappauksensa ja millaisella aatemaailmalla he koettivat luoda legitimiteetin sotilashallinnolle ja sen toiminnalle. Lisäksi pohdin, miksi tällainen argumentaatio autoritaarisen ja ei-demokraattisen vallan puolesta oli mahdollista. Tutkielman toisessa osiossa keskeinen kysymykseni on, miten regiimi toimi tämän aatteellisen viitekehyksen puitteissa. Tässä erityisenä fokuksenani on toiminta likaisena sotana tunnetun valtioterrorin ja repression ajanjakson aikana. Ajallinen rajaukseni on sotilashallinnon alkuvuodet eli vuoden 1976 vallankaappaus ja valtioterrorin aktiivisimmat vuodet 1976–1978. Tärkeimpänä lähteenäni tutkiessani sotilashallinnon aatteellista pohjaa ja vallanoikeutusta on sotilashallinnon tuottama dokumenttikokoelma, josta löytyy asiakirjat muun muassa hallinnon tavoitteista ja poliittisista perusteista. Likaista sotaa ja juntan toimia tutkiessani tärkeimpinä lähteinäni toimii totuuskomission loppuraportti Nunca más sekä asevoimien toimintamanuaalit. Näiden lisäksi olen tulkintoja tukevana lähdemateriaalina hyödyntänyt kahta muistelmateosta, juntan säätämiä lakeja sekä Yhdysvaltojen ulkoministeriön digitaalisesta arkistosta löytyviä aineistoja. Sotilasjohto pyrki oikeuttamaan kaappauksensa ja legitimoimaan valtansa useiden syiden kokonaisuudella, jonka taustalla vaikutti muun muassa kansallisen turvallisuuden doktriini ja ajatus asevoimien institutionaalisesta luonteesta. Kansallisen turvallisuuden doktriini tarjosi aatepohjan, jonka mukaan asevoimien valta on oikeutettua, mikäli kansallinen turvallisuus on uhattuna sisältä päin tulevan vihollisen toimesta. PRN argumentoikin kumouksellisuuden olevan suuri uhka Argentiinalle ja vain asevoimien pystyvän vastaamaan tähän uhkaan. Lisäksi juntta vetosi sotilashallinnon olevan institutionaalinen vallanpitäjä, joka kohoaa henkilökeskeisyyden ja myrskyisän politiikan yläpuolelle. PRN:ää voi kuvata byrokraattisautoritaariseksi regiimiksi, sillä sotilashallinto koetti rakentaa legitimiteettiään sillä, että byrokraattinen ja institutionaalinen valta on pragmaattista ja järkevää ja sillä saadaan maahan järjestys. Lisäksi sotilasjohto käytti kristillistä, nationalistista ja konservatiivista arvomaailmaa tukemaan hallintonsa legitimiteettiä. Sotilashallinnon aatemaailma kansallisen turvallisuuden doktriinista institutionaaliseen valtaan laitettiin käytäntöön ennen kaikkea likaisessa sodassa. Sotilasjohto oli argumentoinut vastaavansa kumouksellisuuden uhkaan, mutta todellisuudessa likaisessa sodassa oli kyse laajasta valtioterrorista. Kansallisen turvallisuuden doktriinin ajatusten mukaisesti sotilasjohto näki ”sisäisen vihollisen” laajana konseptina ja aloitti systemaattisen terrorin kaikkia sellaisia henkilöitä kohtaan, jotka se näki aktiivisina tai potentiaalisina hallinnon vastustajina ja diktatuuri jätti jälkeensä 30 000 kadonnutta henkilöä. PRN:n likaisen sodan taktiikka pohjasi salaiseen ja suunnitelmallisesti hajautettuun toimintaan, joka kuitenkin oli systemaattista ja tarkan institutionalisoitua. Likaista sotaa käytiin myös muilla rintamilla ja hallinnon ja talouden toiminta valjastettiin sotilashallinnon tavoitteita tukemaan. Argentiinassa oli ollut pitkään epävakaa tilanne ja sotilasjohto oli rauhassa valmistellut kaappausta ja miettinyt miten oikeuttaa autoritaarinen ja repressiivinen sotilasvalta. Kaappauksen koittaessa he kytkivät argumentit maan tilanteeseen ja syventynyt kriisi mahdollisti kaappauksen onnistumisen. Myös kylmän sodan konteksti toimi taustatekijänä kaappaukselle ja sen rintamalinjat tarjosivat sotilashallinnolle mahdollisuuden vedota kumouksellisuuden uhkaan ja esittää laaja valtioterrori vastasissisotana