Browsing by Subject "luokitus"

Tutkimuksen pääsijaisena tavoitteena on kartoittaa Suomen luukampalöytöjä, koska sitä ei aiemmin ole tehty. Samalla tarkastellaan, kuinka tämä kampamateriaali suhteutuu lähialueiden löytöihin, joita on tutkittu enemmän. Kammat ryhmitellään ja luokitellaan mahdollisuuksien mukaan alatyyppeihin, jotta saataisiin selville, voidaanko eri ryhmien ja tyyppien jakautumisessa maantieteellisesti tai erilaisten löytöpaikkojen kesken havaita eroja. Lisäksi tarkastellaan hieman kampojen esineellistä löytöyhteyttä ja hautojen sukupuolijakaumaa. Luokittelun, lähialueiden vastineiden ja löytöyhteyksien perusteella luodaan kammoille kronologia. Aineisto, joka käsittää yhteensä 189 kampaa ja niiden palaa, jaetaan aluksi viiteen pääryhmään, jotka ovat yksiosaiset yksipuoliset kammat, yksiosaiset kaksipuoliset kammat, moniosaiset yksipuoliset kammat ja moniosaiset kaksipuoliset kammat sekä kampojen tukilistojen osat. Lisäksi mukana on kampakoteloiden kappaleita ja kuusi ryhmäjaon ulkopuolista kampaa. Ryhmät pyritään jakamaan edelleen tyyppeihin, mutta kaikkien ryhmien osalta tämä ei ole mahdollista. Tyyppeihin jako tapahtuu taksonomisia menetelmiä apuna käyttämällä. Yksiosaiset ja yksipuoliset kammat jaetaan neljään tyyppiin, samoin kuin yksiosaiset ja kaksipuoliset kammat. Moniosaiset ja kaksipuoliset kammat taas jaetaan seitsemään alatyyppiin. Muita ryhmiä tarkastellaan lähinnä lähialueiden vastineiden avulla. Kammat ajoittuvat vanhemmalta roomalaisajalta lähtien (100-luvulta jKr.) 1700-luvulle. Vanhimpien eli yksiosaisten ja yksipuolisten kampojen osalta voidaan havaita kronologista kehitystä tyypistä toiseksi ja niiden levintä vastaa läntisen rautakauden kulttuurien kalmistojen levintää. Lisäksi ne liittyvät muiden pohjoismaiden ja myös pohjoisen Manner-Euroopan kehitykseen. Toisaalta on havaittavissa kotimaista kehitystä. Nuoremman rautakauden kampojen palat liittyvät yhä tiiviimmin skandinaaviseen kulttuuripiiriin ja ovat hyvinkin samanlaisia laajoilla alueilla. Näiden moniosaisten ja yksipuolisten kampojen kehitys on tapahtunut koko skandinaavisen kulttuuripiirin alueella lähtien jo vanhemmalta rautakaudelta. Suomen osalta kuitenkin puuttuu osa tyypeistä. Lähinnä keskiaikaisiksi ajoittuvat yksiosaiset ja kaksipuoliset kammat ovat olleet käytössä melko samanlaisina pitkiä aikoja ja niiden tyypit ovat lähinnä kronologisia. Kaksipuoleiset ja moniosaiset kammat ovat kehittyneet ehkä nuoremman rautakauden moniosaisista ja yksipuolisista kammoista. Niitä esiintyy lähinnä keskiajalla, mutta muutama on myös rautakauden lopulta. Näiden kampojen tyyppejä on valmistettu Skandinavian kaupungeissa samanaikaisesti ja erilaiset tyypit esiintyvät samaan aikaan samoissa paikoissa, eikä niiden osalta pystytä havaitsemaan selvää kronologista kehitystä tyypistä toisesksi.

Tutkielma käsittelee Suomen tilattoman väestön elämän materiaalisten jäännösten löytämistä, tutkimusmenetelmiä, muinaismuistolain (295/1963) mukaista luokittelua, arvoja ja merkityksiä. Kirjallisuustutkimuksen lisäksi aiheita havainnollistetaan tapaustutkimuksen avulla. Tutkielma on osa historiallisen ajan arkeologiaan kuuluvaa maaseutuarkelogiaa. Tilattomat olivat säätyjen ulkopuolelle jäänyt maata omistamaton väestönosa, jonka määrä kasvoi Suomessa 1700–1800-luvuilla valtiovallan tavoitellessa väkiluvun ja maatalouden tuottavuuden kasvattamista. Suurimmillaan tilattomien osuus väestöstä oli ainakin 40 prosenttia. Tutkielmassa keskitytään torppareihin ja mäkitupalaisiin, jotka ovat oman taloutensa muodostaneita tilattomia ja joiden asuinpaikat on siten helpointa erottaa muista arkeologisista jäännöksistä. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään feministisen arkeologian (esim. Joan Gero) näkökulmia mm. tiedon paikantuneisuudesta, todellisuuden luonteesta ja empiirisestä alimääräytyneisyydestä. Niillä pyritään tuomaan esiin se, mihin nykyiset luokittelu- ja suojelukäytännöt perustuvat ja miten niillä otetaan tiedostaen tai tiedostamattomasti kantaa siihen, kenen menneisyys on tärkeää. Tutkimuksessa sovelletaan tapaustutkimukseen historiallisen ajan arkeologian metodeja: monilähtöistä menetelmää eli 1800-luvun torpan ja kiinteän muinaisjäännöksen yhteyttä selvitetään sekä arkistolähteistä että paikkatietoanalyyseillä ja maastokäynneillä. Arvojen pohdinnassa esitellään Päivi Maarasen kehittämää arvotyökaluhahmotelmaa sekä museaalisiin tarkoituksiin kehitettyä merkitysanalyysimenetelmää. Tilattomien asuinpaikkajäännökset luokitellaan kiinteiksi muinaisjäännöksiksi, jos ne ovat vuotta 1750 vanhempia, ja sitä nuoremmat asuinpaikkajäännökset luokitellaan pääsääntöisesti muiksi kulttuuriperintökohteiksi. Luokittelu vaikuttaa suojelustatukseen ja siten kohteiden säilymiseen. Luokittelu käsitetään usein objektiivisena tapana järjestää maailmaa, mutta se sisältää silti subjektiivisia elementtejä ja sen kehittymiseen vaikuttaa arkeologisen tutkimuksen kehityshistoria, jossa on lähdetty liikkeelle esihistoriallisista kohteita ja jossa historiallisen arkeologian tutkimuskohteena on ensin ollut keskiaika. Tilattomien elämän materiaaliset jäännökset ovat usein hyvin epämääräisiä, maastossa vaikeasti havaittavia ja yleisyydessään vaikeasti tulkittavia ja ajoitettavia, mikä vaikeuttaa niiden luokittelua ja voi saada ne vaikuttamaan tutkimuksellisesti vain vähän kiinnostavilta. Epämääräisyys, monitulkintaisuus ja yleisyys liittyvät kuitenkin kaikkeen arkeologiseen tutkimukseen, vaikka todellisuutta pyritään usein siinä yksinkertaistamaan, joten se ei ole peruste jättää haasteellisia kohteita tutkimatta. Tapaustutkimus osoittaa, että nuorikin arkeologinen kohde voi olla mm. tärkeä arkeologinen tietopankki, hyvä yleisökaivauskohde, kotiseutuhistorian opetuskohde ja kotiseutuidentiteetin kiinnekohta. Sen tutkiminen voi myös tasapainottaa kuvaa historiasta ja tuoda tilattomat esiin aktiivisina toimijoina ja arvokkaina yhteisönsä jäseninä.