Browsing by Subject "luonto"

Charles Rennie Mackintosh oli skotlantilainen taiteilija, arkkitehti ja tuotesuunnittelija, joka leikitteli erilaisilla tyylilajeilla ja sai paljon vaikutteita paitsi eurooppalaisesta taiteesta ja arkkitehtuurista mutta myös japanilaisesta tyylistä. Tämän mahdollisti paitsi japonismin kasvava suosio Euroopassa mutta myös Glasgow’n, Mackintoshin kotikaupungin läpi virranneen japanilaisen tuontitavaran myötä. Japonismin lisäksi vaikuttava tyylisuunta, art nouveau, joka vaikutti läpi Euroopan 1800-luvun viimeisistä vuosista 1900-luvun alkupuolelle. Kasviaiheiset teokset ovat olleet oleellinen osa paitsi taidehistoriaa asetelmamaalausten ja sisustustellisten elementtien myötä mutta myös tieteellisen tiedon jakamisen ja kuvaamisen kannalta. Mackintoshin kohdalla kasviaiheiset luonnokset, jotka muovautuivat kokonaisvaltaisiksi akvarelliteoksiksi myöhemmällä iällä, alkoivat opiskelijan halusta hallita ympäristönsä kuvaamisen. Mackintoshin kohdalla luonnosmaisuus ei kuitenkaan poistunut tämän kasviakvarelleista koskaan. Glasgow oli merkittävä teollisuuskaupunki ja brittiläisen imperiumin toinen pääkaupunki, joten sen läpi virtasi paitsi teollisuustuotteita, mutta tuontimaiden kulttuurien vaikutteet elivät kaupungissa. Japanilainen kulttuuri ja sen vaikutteet eurooppalaiseen taiteeseen tunnetaan termillä japonismi, joka ilmenee muun muassa orgaanisuudessa, epäsymmetriassa sekä linjojen kaarevuudessa ja pehmeydessä. Mackintoshin kasviaiheiset teokset noudattivat paitsi aiheeltaan orgaanisuutta mutta myös pyrkimyksiltään rakentaa linjoja jatkuvuuden pohjalle. Orgaanisuus terminä pohjautuukin paitsi luonnonmukaisuuteen ja sen imitointiin mutta myös linjojen ja muotojen yhdistelmälle, joka pohjautuu keskeytymättömyydelle ja yhtäjaksoisuudelle. Konkreettisten linjojen ja muotojen lisäksi japonismille oleellista on nähdä tavallisessa kaunista. Mackintoshin vakaumus kasvien representaatiosta elämänä ja kukintojen metaforisesta luonteesta elämänilolle oli kriittisessä roolissa tämän kasviaiheisissa teoksissa. Hän ei kuvannutkaan kasveja ilman kukintoja, sillä koki elämänriemun ja onnen kuvaamisen olevan taiteilijoiden vastuutehtävä. Mackintoshin katsomus kukintojen merkityksestä korostuukin tämän sairastuessa masennukseen, jolloin kukintojen kuvauksesta tuli hänelle henkilökohtainen kysymys. Japonismin kaarevat linjat ja orgaanisuus heijastuvat myös art nouveau -tyylissä, tehden niistä luonnolliset kumppanit taiteessa. Tulee kuitenkin huomioida, että pehmeys ja orgaanisuus linjoissa kontrastoi Mackintoshin ensimmäisissä luonnoksissa arkkitehtuuristen suorien linjojen ja kulmikkuuden kanssa ennen tämän tyylin pehmentymistä kypsyessään taiteilijana 1890-luvulla. Tämä mahdollinen kypsyminen on rinnastettavissa oman tyylisuunnan löytämiseen, josta mahdollinen kiittäminen on Mackintoshin vaimoa Margaretia, tämän siskoa ja lankoa. Heidän taiteellisessa tyylissänsä toistuu usein eteerisyys ja mystisyys paitsi aihevalinnoissa, joita ovat muun muassa päätökset kuvata teemallisesti keijuja, mutta myös muotokielen pehmeyden sekä värimaailman kautta. Pastellivärit toistuvatkin Margaretin ja Francesin tulkinnoissa pitkien ympäri hahmojen kaartuvien pehmeiden linjojen kanssa. Harkittu värien käyttö heijastuu Mackintoshin kasviakvarelleissa hyvin hillityssä ja harkitussa värityksessä, joka on usein vain muutama suunnitelmallinen veto, luoden onnistuneen mielikuvan värimaailmasta pienellä vaivalla. Mackintoshin masennus vaikutti mahdollisesti määrällisesti kasviaiheisten akvarellien tuottamiseen. Lapsuudessaan tämän isällä oli ollut pieni kotipuutarha, jonka nostalginen merkitys nousi tärkeään rooliin Mackintoshin asuttua Suffolkin Walberswickissä yhdeksän vuotta. Täällä hän omistautui kasviaiheisille akvarelleilleen, vakiinnuttaen tyylikseen harkitun värien sekä linjojen käytön botaaninen tarkkuus huomioiden. Mielenterveyden vaikutuksen arvioiminen Mackintoshin taiteessa on kuitenkin mahdotonta ja nojaa vahvasti spekulointiin. Sen vaikutusta voi kuitenkin arvioida teoreettisesti mutta konkreettisen syyseuraus-suhteiden luominen olisi paitsi epäeettistä mutta myös kyseenalaista. Kasviakvarellien korotus taide- ja arkkitehtuuriopiskelijan luonnostelusta ja piirtämisen harjoittelusta yhdeksi tämän merkittävimmiksi teemoiksi ja oman elämän merkityksen kuvaukseksi on Mackintoshin kohdalla oleellinen näkökulma tämän teosten tulkinnassa.

Tutkielman aihe on luonnonkuvaus ja ihmisten ja luonnon välisten vuorovaikutussuhteiden esitys Ursula K. Le Guinin Maameri-sarjan (1968–2001) fantasiakirjoissa. Tutkielmassa tarkastellaan erityisesti sitä, miten ihmisten ja eläinten eroja esitetään kirjoissa fantastisten hahmojen kautta sekä miten fantastisia elementtejä käytetään kuvaamaan ihmisten ja luonnon vuorovaikutusta. Teoreettisena viitekehyksenä käytetään ekokriittistä kirjallisuudentutkimusta sekä fantasia- ja lastenkirjallisuudentutkimusta. Maameri-kirjoissa ihmisten ja eläinten välistä suhdetta voidaan nähdä käsiteltävän lohikäärmeiden kautta: lohikäärmeissä ihmisenkaltainen puhekyky yhdistyy ei-inhimillisiksi miellettyihin piirteisiin. Le Guinin lohikäärmeet pohjautuvat selvästi aikaisemman fantasiakirjallisuuden, erityisesti Tolkienin lohikäärmeisiin. Kirjasarjan aikana niiden representaatio kuitenkin muuttuu perinteisestä moniulotteisemmaksi ja niihin (sekä laajemmin eläimiin) liittyviä käsityksiä kyseenalaistetaan. Maameren mytologia sisältää sekä evolutiivisia että raamatullisia viitteitä ihmisten ja lohikäärmeiden (/eläinten) eriytymiseen liittyen, mutta painottaa kuitenkin näiden yhteistä historiaa ja sukulaisuussuhdetta. Ihmisten ja luonnon vuorovaikutus ilmenee kirjoissa taikuuden sekä tasapainon käsitteen kautta. Tasapainolla (’balance’) viitataan kirjoissa niin ekologiseen kuin yhteiskunnalliseen tai henkiseen tasapainoon ja terveyteen. Taikuus esitetään kirjoissa voimana, jonka käyttöä tulee rajoittaa vain välttämättömään, sillä se saattaa horjuttaa tasapainoa ihmisten ja luonnon välisten vuorovaikutussuhteiden takia. Luonnossa vallitsevia vuorovaikutussuhteita ja verkostoja konkretisoidaan siis kirjoissa tasapainon käsitteen kautta. Taikavoimat esitetään vallankäytön välineenä, jonka oikeaoppista käyttöä edustaa erityisesti sen käyttämisestä kieltäytyminen, sillä se saattaa vaarantaa ekologisen (tai muun) tasapainon, jonka säilyttäminen esitetään edellytyksenä sekä ympäristön että ihmisten hyvinvoinnille. Fantastisten elementtiensä kautta Maameri-sarja herättää kysymyksiä ihmisten vuorovaikutuksesta ja suhteesta luontoon. Tutkielma osoittaa, että ihmiskeskeisyys ja vallantavoittelu esitetään kirjoissa haitallisena luonnon ja yhteiskunnan hyvinvoinnille, joita ympäristökeskeisempi maailmankuva sen sijaan tukee. Huolimatta siitä, että kyse on fantasiakirjasta, Maameren ympäristöön liittyvät teemat ovat relevantteja ja ajankohtaisia nykypäivän kannalta, ja ne esitetään vetoavalla ja konkreettisella tavalla nimenomaan fantasian keinoja käyttäen.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Sini Helmisen nuortenromaanisarja Väkiveriset ja ne merkitykset, joita sarja saa suomalaisesta mytologiasta. Neliosainen sarja sisältää teokset Kaarnan kätkössä (2017), Kiven sisässä (2017), Veden vallassa (2018) ja Maan povessa (2019). Jokaisella osalla on oma päähenkilönsä, joka toimii tarinansa minäkertojana. Realistisesti kuvattu, nykyaikaan sijoittuva arkitodellisuus kohtaa sarjassa fantasian, kun päähenkilöt saavat tietää olevansa väkiverisiä eli kansanperinteestä tuttujen myyttisten olentojen jälkeläisiä. Tutkielmassani vertailen Helmisen tekemiä tulkintoja myyttisistä olennoista niihin kertomuksiin, joita suomalaisesta kansanperinteestä tunnetaan, ja pohdin, mitä merkityksiä mytologian käyttö tuo romaaneihin. Apunani käytän Matti Sarmelan kokoamaa Suomen perinneatlasta (1994) sekä Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirjaa (2016). Tarkastelen myyttisten elementtien mukanaan kantamia merkityksiä käymällä läpi sarjan päähenkilöiden kokemia yhteentörmäyksiä suomalaisen mytologian kanssa ja näiden kokemusten vaikutuksia heidän elämäänsä. Aluksi hahmottelen Väkiveristen asemoitumisen osaksi fantasiakirjallisuuden kenttää. Määrittelen fantasian yleisesti ja käyn lyhyesti läpi lajityypin historiaa. Hyödynnän tutkimuksessani erityisesti Farah Mendlesohnin (2008) ja Maria Nikolajevan (1988) käsitteitä. Osoitan, että Väkiveriset edustaa intrusiivista fantasiaa, jossa realistisesti kuvattuun arkitodellisuuteen tunkeutuu odottamatta fantasiaelementtejä, mikä järisyttää päähenkilöiden maailmankuvaa. Kyse on vihjatusta maailmasta, jossa fantasiaa edustava sekundaarinen maailma on olemassa rinnatusten lukijan todellisuutta muistuttavan primaarimaailman kanssa, ja fantasia tihkuu osaksi arkitodellisuutta ilman että maailmojen välillä liikkumiseen tarvitaan porttia. Tutkielmani analyysiosuudessa paneudun sarjassa esiintyviin myyttisiin hahmoihin ja niihin kietoutuviin merkityksiin. Metsänneidot ja vedenneidot edustavat Väkiverisissä aikuiseksi kasvamisen, seksuaalisen moninaisuuden ja naiseuden teemoja. Näiden olentojen avulla käydään läpi erilaisia rooleja, joita tytöille on tosielämässä tarjolla ja erilaisia tapoja toteuttaa seksuaalisuutta, sekä ulkonäköön kohdistuvia paineita ja muita tyttöjen kohtaamia vaatimuksia. Sarjan ihanteeksi nousee itsenäinen nainen, joka uskaltaa asettaa rajansa ja tehdä omat valintansa muiden odotuksista välittämättä. Peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa kuvataan ulkopuolisuuden kokemusta, toiseuttamista, ennakkoluuloja ja muukalaisvihaa. Sarjan kaikki päähenkilöt ovat tavalla tai toisella erilaisia suhteessa normina pidettyyn, mutta peikkojen ja vuorelaisten kautta sarjassa pureudutaan ihmisryhmien väliseen vihanpitoon, me ja ne -ajatteluun sekä ennakkoluuloihin ja niiden voittamiseen. Väkiverisissä asetutaan voimakkaasti suvaitsevaisuuden puolelle ja kannustetaan suhtautumaan avoimesti ja uteliaasti sekä itseen että toisiin. Hiiden, näkin ja maahisten avulla käsitellään luonnon ja ihmisen ongelmallista suhdetta. Arvaamattomat hiisi ja näkki edustavat sarjassa luontoa, joka on kaunis ja lumoava, mutta myös julma ja ehdoton. Ihmisiin nämä olennot suhtautuvat halveksien. Maahisten avulla tehdään näkyväksi luonnosta vieraantuneen ihmisen tuhoava vaikutus ympäristöönsä. Väkiverisiä voikin lukea ekokriittisenä kirjallisuutena, ja sen maailmankuvassa on nähtävissä postpastoraalin piirteitä. Sarjan sävy on kuitenkin toiveikas. Se kannustaa vaalimaan luontoa ja näyttää, että yhteisymmärrys on mahdollista saavuttaa. Vaikka sarjan osilla on eri painotukset, keskeisimmät aiheet ovat niille yhteisiä. Tutkielmassani osoitan, että aikuisuuteen kasvaminen, ulkopuolisuuden kokemus ja suhde luontoon nousevat esiin sarjan jokaisessa romaanissa. Suomalaisen mytologian kautta käsitellään nuorten tosielämässäkin kohtaamia haasteita ja niistä selviämistä. Väkiveristen kirkkaimmaksi viestiksi nousee vastuun ottaminen omasta toiminnasta ja ennakkoluuloton suhtautuminen sekä itseen että muihin.

Maisterintutkielmassani tutkin Pohjois-Amerikan suomalaisten työväenluokkaisten naisten ja lasten luontoon liittyviä spatiaalisia käsityksiä ja merkityksiä 1900-luvun alussa. Tarkasteluni kohdentuu erityisesti luonnossa vietettyyn vapaa-aikaan. Tavoitteenani on selvittää, miten luonnosta kirjoittaminen nivoutuu osaksi työväenluokan poliittista retoriikkaa niin konkreettisen, eletyn ympäristön kuin mielikuvienkin tasolla. Lisäksi olen kiinnostunut siitä, miten asutuskolonialistinen rakenne on mahdollistanut työläisten tilallisia haltuunottoja sekä siitä, miten luonnosta kirjoittamalla toisinnetaan asutuskolonialistista epistemologiaa. Aineistoni koostuu sosialistisen Toveritar-naistenlehden paikkakuntakirjeitä vuosilta 1916–1917. Paikkakuntakirjeet ovat lehden lukijoiden, eli naisten, nuorten ja lasten omaehtoisesti kirjoittamia tekstejä. Kirjeet lähetettiin yleensä oman asuinpaikkakunnan tai paikallisen sosialistiosaston nimissä – myös ilman virallista kirjeenvaihtajamandaattia. Kirjeiden kirjoittajat ovat Pohjois-Amerikan suomalaisia siirtolaisia ensimmäisessä tai toisessa polvessa. Analyysimenetelmänä käytän teoriaohjaavaa sisällönanalyysia. Analysoin aineistosta vapaa-aikaan sekä luonnon spatiaalisuuteen liitettyjä merkityksiä soveltaen Edward Sojan (1996) kehittämää kolmannen tilan käsitettä. Kolmannen tilan metodologisen käsitteen avulla tarkastelen luontoa 1) havaittuna ja koettuna, 2) elettynä ja sosiaalisena sekä 3) kuviteltuna ja ajateltuna tilana. Analysoin paikkakuntakirjeiden luontoa ja vapaa-aikaa käsitteleviä tekstejä erityisesti sään ja ilmaston sekä vapauden toisiinsa kietoutuvien teemojen kautta. Lisäksi tarkastelen aineistoa asutuskolonialistisessa viitekehyksessä soveltaen geohistoriallisen kuvittelun käsitettä (Massey 1993; Skurnik 2022). Geohistoriallisella kuvittelulla viitataan siihen, että suuri osa maantieteellisestä tiedosta on nykyisten ja menneiden ihmisten mielissä. Käsitteen avulla tarkastelen, miten luontoon tilana liittyvät käsitykset ja merkitykset asettuvat osaksi siirtolaisuuteen vaikuttaneita asutuskolonialistisia rakenteita ja epistemologiaa. Luonnon merkitykset ovat Toverittaren lukijakirjoittajille ambivalentteja. Luonto niin mahdollistaa kuin haastaa työläisnaisten- ja lasten toimintaa vapaa-aikana. Luonto nähtiin toisaalta tasa-arvoisena, kaikille yhteiskuntaluokille ”vapaana”, mutta toisaalta työväenluokan sortoa korostavana ja esiintuovana tilana. Luontoon ja vapaa-aikaan liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia hyödynnetään paikkakuntakirjeissä myös metaforisesti ja symbolisesti. Esimerkiksi käsitykset säästä ja ilmastosta perustuvat aistein havaittuun tilaan, mutta niihin liittyviä merkityksiä hyödynnetään kuvaamaan työväenluokan kokemaa sortoa myös abstraktilla kuvittelun tasolla. Tutkimukseni pohjalta esitän, että luonto tarjosi kirjoitettuna kolmantena tilana työläisille eskapistisen tilan, johon oli mahdollista kuvitella vaihtoehtoisia työväen tulevaisuuksia sekä muistella menneisyyttä ja toisintaa suomalaisuutta. Lisäksi luonto on kirjeissä kielellinen merkitysresurssi, jota hyödynnetään kahdessa toisiinsa kietoutuvassa kommunikatiivisessa rekisterissä. Vernakulaarissa ilmasto- ja sääraportoinnin rekisterissä kirjoittajat välittivät tietoja elinoloista eri paikkakunnilla. Lisäksi tätä kommunikatiivista rekisteriä hyödynnettiin metaforisesti osana agitaatiorekisteriä. Agitaatiorekisterissä luonnosta kirjoittamalla korostettiin työläisten luokka-asemaa ja innostettiin lehden lukijoita luokkataisteluun. Työläisten luokkataistelun tavoitteena oli laajin mahdollinen vapauden tila, jota erityisesti kesäinen luonto symboloi. Suomalaissiirtolaisten omaksuman asutuskolonialistisen epistemologian mukaan työväenluokalla oli oikeus ja vapaus hyödyntää Pohjois-Amerikan luontoa omiin tilallisiin ja poliittisiin sekä identiteettiin liittyviin tarpeisiinsa. Toverittaren paikkakuntakirjeissä hyödynnetyt luontoon ja vapaa-aikaan liittyvät kielelliset merkitysresurssit välittävät ja uusintavat tätä asutuskolonialistista epistemologiaa. Luonto kolmantena tilana sisältää sekä toiveen että oletuksen totaalisesta vapaudesta, joka on mahdollinen valkoiselle, työväenluokkaiselle suomalaissiirtolaiselle.

Taidehistorian pro gradu -työni käsittelee Charlotte Brontën 1847 julkaistun Jane Eyre –romaanin vuosina 1895-2014 julkaistuja kirjankuvituksia. Tutkimuksessa havainnoin kuvitusten kerrontaratkaisuja eli narratologiaa, sekä tapaa jolla eri aikojen kuvittajat ovat lähestyneet 1800-luvun Britanniaan sijoittuvan teoksen ajankuvaa. Huomioni kohteet jakautuvat tarkemmin kolmeen pääteemaan: yksilön ja tämän ympäristön vuorovaikutukseen, yksilöön osana sosiaalisia yhteisöjä sekä yksilöön oman aikansa edustajana. Havaintoni ovat, että klassikkoromaanista on mahdollista muodostaa keskenään hyvin erilaisia kuvallisia esityksiä, jotka lähestyvät alkuperäistä narratiivia yhden tai useamman henkilöhahmon näkökulmista ja painottavat keskenään erilaisia teemoja romaanin tarinalinjasta. Koska Jane Eyre on yhtä aikaa rakkauskertomus, itsenäisen naisen kasvuromaani, kauhuromanttinen jännityskertomus ja sosiaalisen realismin ja feminismin edelläkävijäteos, aihemahdollisuuksien runsaus tarjoaa romaanin kuvittajille runsaasti erilaisia tunnelma- ja näkökulmavaihtoehtoja.

Maisterintutkielmassani tarkastelen Anni Kytömäen teoksen Margarita (2020) kriittisen luontosuhteen kuvausta. Kriittisen luontosuhteen kuvauksella tarkoitan kerronnan keinoja, joilla teos pyrkii ohjaamaan oletettua lukijaa tarkastelemaan kriittisesti niin yksilön kuin yhteiskunnan luontosuhdetta. Lähtökohtana tutkimukselle on luonto- ja ympäristöaiheiden ajankohtaisuus sekä tarve tarkastella kriittisesti ihmiskunnan toimintaa suhteessa luontoon ja ympäristöön. Tutkielman tavoitteena on osoittaa, kuinka kerronnan motiivit, eri henkilöiden luontosuhteiden kuvaukset ja kansalliset vastakertomukset ohjaavat oletettua lukijaa tarkastelemaan teoksen kuvauksia kriittisestä luontosuhteesta. Tutkielmassa havainnollistetaan, kuinka tarkasteltavat motiivit vesi ja jokihelmisimpukka synnyttävät oletetussa lukijassa empatian tunteita ja syventävät luontokäsitystä. Tutkielman teoreettisena lähtökohtana on ekokriittinen kirjallisuudentutkimus, jonka lisäksi hyödynnän posthumanistista, ympäristö- ja eläinfilosofista sekä tunteiden tutkimukseen keskittyvää kirjallisuudentutkimusta. Teoriataustan näkökulmasta tutkielma asettuu ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen jatkumoon hyödyntäessään kirjallisuudentutkimuksen lisäksi myös muuta humanistista tutkimusta. Tutkielman analyysit osoittavat, kuinka suomalaisen yhteiskunnan luontosuhde on rakentunut osana historiaamme, kansallista kertomusta. Tutkielmassa tarkastelen, kuinka ihmiskunnan luontosuhdetta rakentavat niin yksilön kuin yhteiskunnan tavat ajatella ja toimia. Tutkielma osoittaa, kuinka Margaritan yhteiskunnalliset kuvaukset asettuvat vallitsevaa kertomusta vastaan, vastakertomukseksi. Monella kerronnan tasolla rakentuvat vastakertomukset toimivat laajemmin kerronnan keinoina, jotka korostavat teoksen ekokriittisiä päämääriä. Ne kiinnittävät oletetun lukijan huomion ihmiskunnan toimintaan historian eri murrosvaiheissa, mikä saa myös pohtimaan ihmiskunnan valintoja nykypäivänä sekä tulevaisuudessa.