Browsing by Subject "maalaustaide"

Tutkielmani käsittelee taidemaalari Bridget Rileyn vuosina 1961–1966 maalattuja mustavalkoisia maalauksia. Tarkoitukseni on selvittää Rileyn mustavalkoisten maalausten lähtökohtia ja erilaisia vaikutteita, joiden pohjalta hän kehitti työskentelytapansa ja teostensa ilmaisukielen. Pääasiallinen mielenkiintoni kohdistuu taidemaalarin konkreettiseen työhön – maalausten suunnitteluun ja taiteilijan ajatuksiin teostensa taustalla. Pohjavireenä tutkielmassani on Rileyn oma puhe ja ajatukset työstään. Esittelen Rileyn työn taustojen lisäksi seitsemän mustavalkoista maalausta, joiden yhteydessä pyrin hahmottamaan hänen teemojaan ja teosten mahdollisia sisältöjä. Rinnastan teosten kuvailujen yhteydessä Rileyn maalauksia muiden saman aikakauden taiteilijoiden teoksiin, silloin kun merkitykselliseltä vaikuttavia yhteisiä piirteitä on havaittavissa. Bridget Riley syntyi Lontoossa 1931. Hän aloitti uransa 1960-luvun alkuvuosina Lontoossa ja nousi kansainväliseen maineeseen MoMAssa New Yorkissa vuonna 1965 järjestetyn ajankohtaista kineettistä ja op-taidetta esittelevän The Responsive Eye –näyttelyn yhteydessä. Riley on kertonut teoksistaan ja työskentelystään eri taidelehdissä ja näyttelyluetteloissa julkaistuissa kirjoituksissa ja haastatteluissa. 1960-luvulla taiteilijoiden omista teoksistaan puhuminen ja kirjoittaminen yleistyivät voimakkaasti. Selityksinä tähän ilmiöön on esitetty taiteen muuttumista abstraktimmaksi ja käsitteellisemmäksi. Erityisesti minimalistiset taideteokset suunniteltiin valmiiksi ennen niiden toteuttamista. Myös Riley suunnitteli maalauksensa yksityiskohtaisesti ennen niiden toteuttamista. Hän ei valmistanut maalauksiaan itse, vaan luovutti jo uransa varhaisista vaiheista lähtien teostensa toteuttamisen palkatuille avustajilleen. Rileylle havainto on ensisijainen työväline, eivät maali ja kangas. Tämän ajattelutavan mukaisesti se, kuka maalauksen fyysisesti toteuttaa, ei ole olennaista. Riley on painottanut lapsuutensa luontokokemusten merkitystä taiteellisen työnsä taustalla. Luonnossa koettujen monipuolisten visuaalisten aistimusten, luonnon ilmiöiden ja näkymien katsomisesta tuli Rileylle läpi elämän kantava elähdyttävä ja voimia antava kokemus. Aistimusten ja tunteiden esittäminen maalauksen keinoin muodostui Rileyn taiteellisen työn keskeiseksi tavoitteeksi. Hän kehitti maalaustensa kieltä perehtymällä mm. Seurat´n, futuristien ja toisen maailmasodan jälkeisten amerikkalaisten abstraktien maalareiden teoksiin. Olennainen tavoite Rileyn taiteellisessa etsinnässä oli perinteisestä poikkeavan, uudenlaisen maalauksen kielen kehittäminen ja sen avaamat ilmaisumahdollisuudet. Riley aloitti taiteellisen uransa 1960-luvun alussa amerikkalaisten esikuvien mukaisilla kokonaan mustilla maalauksilla. Hän löysi oman ilmaisukielensä, epävakaiden tilojen ja visuaalisten aistimusten ja tapahtumien kuvaamisen mustan ja valkoisen synnyttämän voimakkaan kontrastin avulla. Rileyn teokset erosivat lähtökohdiltaan samantyyppisiä sommittelun elementtejä käyttävän Victor Vasarelyn teoksista. Vasarelyn tavoitteena oli luoda universaali, kaikkia ihmisiä yhdistävä taiteen kieli. Rileyn tavoite työssään oli intiimimpi, hän pyrki yhdistämään henkilökohtaiset tunteensa ja kokemuksensa teostensa elementteihin. The Responsive Eye -näyttelystä muodostui ristiriitainen kulminaatiopiste Rileyn uralle ja hänen taiteelliselle työlleen. Rileyn maalaukset saivat paljon huomiota New Yorkissa. Hänen samaan aikaan The Responsive Eye -näyttelyn kanssa New Yorkissa avautuneen yksityisnäyttelynsä teokset myytiin loppuun jo ennen avajaisia. Toisaalta Rileyn teoksia arvosteltiin kritiikeissä negatiiviseen sävyyn ja eräs hänen maalauksensa plagioitiin painokankaaksi. Riley sanoutui jyrkästi irti teostensa kaupallisesta käytöstä ja koetti saada oikeutta myös oikeusteitse. New Yorkin tapahtumat saivat aikaan sen, että Riley muutti teostensa jyrkkään kontrastiin perustuvaa ilmaisukieltä hienovaraisemmaksi. Hän ryhtyi käyttämään maalauksissaan erisävyisiä harmaita värejä vuodesta 1965 lähtien ja siirtyi kokonaan värillisiin maalauksiin vuodesta 1967 lähtien.

Tutkielmani aiheena on Leon Battista Albertin (1404–1472) sääntöestetiikan piiriin kuuluva maalaustaideteoria, ja sen suhde kauneuteen. Tavoitteenani on tutkia teoriaa erityisesti kauneuden näkökulmasta. Tarkastelen myös muita Albertin maalaustaiteeseen liittyviä ajatuksia, kuten taiteen arvokkuutta ja taidon merkitystä. Primaarilähteenä on Albertin De pictura, Maalaustaiteesta (1435). Maalaustaiteesta on maalaustaiteen teorian kokonaisesitys ja käytännön opas, jonka ohjeiden avulla taiteilija pystyy toteuttamaan hyvän renessanssin ajan maalauksen. Lisäksi hyödynnän Albertia koskevia tutkimuksia. Albertin kauneuskäsitys pohjautuu renessanssin suhdejärjestelmäteorioihin, joissa painotetaan teoksen osien oikeaa suhdetta toisiinsa sekä osien suhdetta kokonaisuuteen. Onnistuneessa kokonaisuudessa toteutuu tasapaino, joka saavutetaan välttämällä liiallista tai liian vähäistä. Kauneus on Albertille harmoniaa, eli mittasuhteiltaan oikea osien muodostama kokonaisuus, concinnitas. Jokaiselle kauniille oliolle on olemassa vain yksi täydellinen kokonaisuus. Oikeiden mittasuhteiden lisäksi kauneus on sopivuutta tilanteeseen, eli kauneus on oikealla sisällöllä varustettua muodon yhtenäisyyttä. Albertille kauneus on myös tarkoituksenmukaisuutta ja sopivaa, josta hän käyttää termiä decorum. Albertin määrittelemiä kauneuden tunnusmerkkejä ei kuitenkaan tule tulkita ahtaasti. Taiteilijan tulee maalatessa toimia oman harkintansa mukaan ja taitonsa avulla toteuttaa maalaus, joka on runsas, vaihteleva ja värikäs. Kauniin maalauksen esikuva on luonnossa, mutta maalauksen ei tule olla kopio, vaan taiteilijan omaan harkintaan perustuva representaatio. Kauneus on Albertille aina olion objektiivinen ominaisuus. Kauneus on aistein havaittavaa, ja havainnolla on luonnollinen ja todellinen syynsä. Kauneus maalauksessa perustuu erityisesti onnistuneeseen kompositioon, jonka avulla maalari esittää historian. On kuitenkin huomattava, ettei Alberti poissulje subjektiivisia mielihyvän tunteita, joita kauniit asiat herättävät. Maalaus on tiettyjen ominaisuuksiensa perusteella välttämättä kaunis, ja näin ollen teoksessa oleva kauneus tuottaa katsojassa mielihyvää. Kaikissa taiteenlajeissa kauneus on Albertille keskeistä. Hänen mukaansa arvostamme yleisesti enemmän jonkin asian kauneutta kuin sen hyödyllisyyttä.

Fin de siècle -ajalla taiteen kuolemakuviin valittiin tyypillisesti nuori, kaunis, valkoinen, alaston nainen, joka kuvattiin viattomana uhrina. Toinen yleinen tapa oli esittää nainen kuoleman personifikaationa, vaarallisena ja syntisenä femme fatale -viettelijänä. Keskityn tutkielmassani neljään teokseen: Félicien Ropsin Ihmisparodia-akvarelliin (1887–1891), Edvard Munchin Marat’n kuolema I -öljyvärimaalaukseen (1907), Oscar Parviaisen Loppu-öljyvärimaalaukseen (1910) ja Sarah Bernhardtin noin vuonna 1873 tapahtuneeseen hauta-arkussa makaamiseen, josta on olemassa valokuvia. Tutkin teosta performatiivisena kehollisena esityksenä ja kutsun sitä nimellä Arkku. Käytän hyväkseni taidehistorian kuva-analyysiä, etenkin lähilukemista ja vastakarvaan lukemista, ja sukupuolentutkimuksen metodologiaa. Tutkielmassani Arkku-teos haastaa perinteisiä kuvakonventioita ja mahdollistaa vastakarvaan luvun. Kuvakulttuurilla on valta vaikuttaa siihen, miten kuolema koetaan. Kuvalliset representaatiot kietoutuvat myös naissukupuoleen liitettyihin asenteisiin. Miehen katse (male gaze) dominoi fin de siècle -ajan kuvakulttuuria. Kuolemakuvissa nainen usein kutistettiin vartaloksi, hallittavaksi lihaksi, katseen kohteeksi ja miellyttämisen välineeksi. Fokus oli usein naisen alastomassa ruumiissa ja siitä fantasioinnissa. Tutkielmani tarkoitus on purkaa näitä naisiin ja kuolemaan yhdistettyjä sukupuolioletuksia ja kuvallista kuolemakulttuuria. Haluan nostaa esiin modernin naisen katseen ajan dominoivan katseen rinnalle ja luoda vastanarratiivia. Tavoitteenani on perehtyä siihen, miten misogyyninen, naista esineellistävä ja eroottinen naiskuva 1800- ja 1900-luvun taitteen kuolemakuvissa voitiin haastaa. Femme fatale -tyyppinen kuolemahahmo voidaan nähdä ajan siveellisen ja passiivisen naiskuvan vastakohtana: edistyksellisenä, seksuaalisena ja kapinallisena moraalisäätöjä vastustavana aktiivisena toimijana. Kuitenkin Sarah Bernhardt naistaiteilijana tarjosi omalla teoksellaan monisäikeisemmän ja väkevämmän vastineen. 1800-luvun lopun kuolemakuvarepresentaatioiden vaikutus ulottuu nykypäivään. Seksualisoiva, väkivaltainen katse ei ole kadonnut. Samoin yhä edelleen huomio on taattu mediassa, kun kuolema korjaa nuoren, viattoman ja kauniin naisen.