Browsing by Subject "naishistoria"

Tässä pro -gradu tutkielmassa tarkastelen naisasian parissa työskennelleen autonomian ajan aatelisneidin, Lilly von Heidemanin (1849–1917), elämänpiiriä, maailmankuvaa ja identiteettejä. Mitkä yhteiskunnalliset asiat hän koki itselleen tärkeiksi, ja miten hän itse toimi omassa sosiaalisessa ja kulttuurisessa ympäristössään? Tutkielma on minibiografia, jossa kulkee vahvasti mukana myös hänen veljensä, Hugo von Heideman (1851–1915). Veljellä oli suuri rooli sisarensa elämässä, sillä he asuivat suurimman osan elämästään yhdessä Urajärven kartanolla. Lähdeaineistona olen käyttänyt neiti von Heidemanin keskeneräisiä muistelmia, matkapäiväkirjoja Euroopan ja Egyptin matkoilta, sekä hänen puheitaan esimerkiksi venäläistämistoimiin, naisasiaan ja lasten kasvatukseen liittyen. Olen hyödyntänyt myös sisarusten opiskeluaikaista kirjeenvaihtoa, sekä kartanolla työskennelleen Simolinin pariskunnan haastatteluja. Tutkimusmenetelminä olen käyttänyt lähilukua sekä uusbiografista metodia. Näistä jälkimmäiseen kuuluu oleellisesti ajatus siitä, että elämäkertakirjallisuutta voidaan kirjoittaa tieteellisesti. Tutkimuskohdetta ei pyritä asettamaan tiettyyn muottiin, sillä ihmiset ovat muuttuvia ja moniulotteisia, eivätkä aina toimi ennalta-arvattavasti tai suunnitellusti. Täten heistä piirtyvä kuva on myös kompleksinen, ja heillä voi olla monenlaisia identiteettejä. Lillyn identiteettien peruspilareina voi nähdä hänen roolinsa isosiskona, naisasianaisena, säätyläisnaisena, sekä opettajattarena. Lillyn sosiaalinen ja kulttuurinen toimintakenttä sijoittuu autonomian ajan Suomeen, sekä osittain myös ulkomaille pitkien ulkomaanmatkojen myötä. Sosiaaliset verkostot koostuvat opiskelutovereista, naisyhdistyksen jäsenistä, sukulaisista sekä lähiseudun aatelistosta. Tämän lisäksi sosiaalisia suhteita luotiin aktiivisesti myös Suomen rajojen ulkopuolella. Lilly von Heideman näyttäytyy lähteiden valossa oppineena ja yhteiskunnallisesti valveutuneena säätyläisnaisena, joka tarkastelee maailmaa aatelis- sekä naisasianaisen silmin. Ulkomaanmatkojen myötä hän pääsi tutustumaan Euroopan suurkaupunkeihin, sekä Lähi-idän historiallisiin nähtävyyksiin. Länsi edusti säätyläisnaiselle sivistyksen kehtoa, itä takapajuisuutta ja sivistymättömyyttä.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Elisabeth Järnefeltin (1839–1929) siveellisyyskäsitystä, ja pohditaan sen mahdollista muutosta 1880-luvulla. Tutkielma pohjautuu kahteen eri tapaukseen: Kuopion piispa Gustaf Johanssonin esitti syksyllä 1886 senaattori Yrjö Sakari Yrjö-Koskiselle huolensa lääninsä kuvernöörin Alexander Järnefeltin puolison Elisabeth Järnefeltin turmiollisesta vaikutuksesta. Keväällä 1887 käydyssä siveellisyyskiistassa Minna Canth katkaisi välinsä kirjailija Juhani Ahoon ja tämän taustavaikuttajana pitämäänsä Elisabeth Järnefeltiin. Tutkielmassani etsin kirjeaineistosta sekä tutkimuskirjallisuudesta syitä sille, mikä sai piispa Johanssonin pitämään Elisabeth Järnefeltin vaikutusta haitallisena. Tarkastelen myös kevään 1887 siveellisyyskiistan syitä ja etsin vastausta siihen, johtuiko kiista Elisabeth Järnefeltin sukupuolimoraalikäsityksen muutoksesta. Elisabeth Järnefelt kuului vuonna 1884 perustettuun Suomen Naisyhdistykseen, jonka ohjelmaan kuului vaatimus absoluuttisesta sukupuolimoraalista molemmille sukupuolille. Nämä vaateet kohdistuivat käytännössä miehiin, joiden esiaviollisia sukupuolisuhteita pidettiin yhteiskunnallisesti hyväksyttyinä. Vaikka Naisyhdistyksen sukupuolimoraaliin liittyneet vaatimukset olivat kirkon linja mukaisia, ei se asettautunut tukemaan naisasialiikettä. Naisten emansipaatio ravisteli perinteistä kristillistä maailmankuvaa, jossa naisen paikka oli määritelty sekä kodin piiriin että miehen vallan alle. Kuopion piispa Gustaf Johansson vastusti naisasialiikettä, ja kun kuvernöörin puoliso Elisabeth Järnefelt oli mukana perustamassa Kuopion Naisyhdistystä keväällä 1886, teki tämän asema myös naisasian näkyväksi. Suomen Naisyhdistys seurasi sukupuolimoraalikysymyksessä kansainvälisen naisasialiikkeen kantoja, mutta 1880-luvulla esiintyi myös niistä poikkeavia mielipiteitä. Pohjoismaissa absoluuttisen sukupuolimoraalin vaatimus herätti vastalauseita, ja debattia kävivät aikakauden merkittävimmät kirjailijat Henrik Ibsenistä Max Nordau’hun. Järnefeltin perheessä perehdyttiin molempia kantoja edustavaan kirjallisuuteen ja aiheesta keskusteltiin myös lähipiiriin kuuluneen Minna Canthin kanssa. Näiden keskustelujen pohjalta Canth päätteli Elisabeth Järnefeltin omaksuneen absoluuttisesta sukupuolimoraalista poikenneen näkemyksen. Keväällä 1887 sukupuolimoraalista kiisteltiin sanomalehti Savossa. Lehti julkaisi Juhani Ahon kirjoittamat pakinat, joissa Aho kritisoi sekä naisasianaisten absoluuttisen sukupuolimoraalin vaatimuksia että Juorun jumalattareksi nimittämäänsä Minna Canthia. Canthin mukaan Aho oli kirjoittanut pakinansa Elisabeth Järnefeltin vaikutuksesta ja katkaisi välit sekä Ahoon että Järnefelteihin. Elisabeth Järnefeltin tai hänen lähipiirinsä kirjeenvaihdosta Järnefeltin kanta sukupuolimoraaliin ei saa lopullista vahvistustaan. Vaikka piispa Johansson nimesi Elisabeth Järnefeltin vaikutuksen turmiolliseksi, esitti hän huolensa myös hiippakuntansa muiden alueiden siveellisestä tilasta. Kevään 1887 siveellisyyskiistan takana vaikuttaisivat lähdeaineiston ja tutkimuskirjallisuuden perusteella olleen pikemminkin henkilökohtaiset syyt kuin aatteelliset ristiriidat.

Tarkastelen tutkimuksessani Sofie von Willebrandin kihlajaisaikaista kirjeen vaihtoa. Sofie von Willebrand os. Jaenisch ja Knut Felix von Willebrand avioituivat 27.12.1850. He menivät kihloihin lokakuussa 1850. Kihlausaika oli noin kymmenisen viikkoa. Koska pari asui kihlausaikansa ajan eri kaupungeissa – Sofie Lappeenrannassa ja hänen sulhasensa Felix Helsingissä – muodostui kirjeenvaihto Sofien ja Felixin keskustelun tilaksi, jossa he tutustuivat toisiinsa ja kävivät läpi tunteitaan ja ajatuksiaan. Tutkimuskysymys on: Kuinka Sofie osallistui kihlausaikaisen kirjeenvaihtonsa kautta aikakautensa yhteiskunnalliseen keskusteluun rakkaudesta, avioliitosta ja naisen yhteiskunnallisesta asemasta. Naisilla ei ollut pääsyä julkisen keskustekun foorumeille, kuten sanomalehtiin. Sen sijaan naisten kirjoittamat aikalaisromaanit toimivat keskustelun tilana. Kihlausajan kirjeenvaihto toimi saman periaatteen mukaan. Sofie sai äänensä kuuluviin. Tutkimukseni liittyy elämäkertahistorian ja naishistorian kenttään. Erityisesti Sofie käytti kirjeenvaihtoa keskustelun tilana reflektoiden menneisyyttään, toiveitaan tulevaisuudesta ja naiseuden kuvaa. Koska Sofie oli jo aiemmin toiminut opettajana perustamassaan koulussa, ei aikakauden vaatimus naisen riippuvaisuudesta aviomiehestä ollut helppo. Sofie toimi aktiivisesti oman tulevaisuutensa muokkaajana. Jo kihlaus Felixin kanssa osoitti sitä. Sofie oli aluksi torjunut kosinnan ja myöhemmin tarjonnut itse kättään Felixille. Sofie halusi tuoda keskusteluissa esiin hyvin rehellisen ja ”realistisen” kuvan itsestään naisena. Hänen mielestään Felixillä oli oikeus tietää hänen todelliset tunteensa. Tutkimus vahvistaa joitakin Sofien aikakauden naiseudelle annettuja konventioita, joitakin Sofie vastustaa ja haluaa etsiä itselleen sopivaa ilmenemismuotoa. Tutkimus antaa lisävaloa elämäkerralliseen tietoon Sofie von Willebrandista. Hänestä ei ole kirjoitettu elämäkertaa. Kirjeenvaihto antaa lisäymmärrystä 1850-luvun yhteiskunnalliseen tunneilmastoon ja kertoo yksilön kokemuksen kautta siitä, millaista oli olla morsian ja nainen perheen murroksen vuosisadalla, jotka teemat jatkuvat edelleen meidän vuosituhannellamme.