Browsing by Subject "nykytaide"

Tutkielmassa tarkastellaan taiteen osallistumista 2000-luvun ympäristökeskusteluun sekä taiteen, taidekentän ja taiteilijan roolia ja vaikuttavuutta ympäristökeskustelussa. Teoriaohjautuva tapaustutkimus sijoittuu ekokriittisen taidehistorian kentälle. Teoreettisen viitekehyksen muodostavat monialaisesti modernin ympäristöfilosofian teoriat, ei-inhimillisiin toimijoihin liittyvät posthumanistiset ja ekokriittiset teoriat sekä sosiologian strukturaatioteoria. Tutkielman metodina on teemahaastattelu ja teosanalyysi. Tutkimuskysymystä tarkastellaan aikaisemman tutkimuksen perusteella sekä tapaustutkimuksena kahden suomalaisen nykytaiteilijan, Alma Heikkilän (s. 1984) ja Tuula Närhisen (s. 1967) kautta. Teemahaastatteluissa jäsennetään kuvataiteilijoiden näkemyksiä nykytaiteen osallistumisesta ympäristökeskusteluun sekä taiteen ja taiteilijan mahdollisuuksista vaikuttaa ympäristödiskurssiin yleisellä tasolla ja heidän oman taiteilijuutensa kautta. Kuvataiteilijoiden seuraavat teokset toimivat aineistona: lämmin ja kostea | lahoava puu (Alma Heikkilä, 2019), Sienet, rihmastot, itiöemät, limasienet ja muut (Alma Heikkilä & Elina Tuhkanen 2013-14), Aaltokiikari (Tuula Närhinen, 2009) ja Muovimuotoilua Itämerestä (Tuula Närhinen, 2013). Teoksille annetaan tulkintoja ekokriittisen taidehistorian näkökulmasta liittyen havaitsemiseen, tunteiden herättämiseen ja toimijoiden välisiin riippuvuussuhteisiin. Tutkielmassa todetaan, että taide ja kulttuuri ovat teoreettisesti merkittäviä tekijöitä antroposeenin ajan vaatimien kulttuuristen ja arvoihin perustuvien muutosten edistämisessä. Taiteen vaikuttavuus on sen kyvyssä toimia alustana ylirationaaliselle refleksiivisyydelle eli tunneperusteiselle ja intuitiiviselle kokemiselle ja tiedolle, joka voi tarjota havaitsijalle uusia näkökulmia. Ympäristödiskurssin kontekstissa myös taiteen kautta tapahtuva ympäristön havainnointi ja eri toimijoiden havaittavaksi tekeminen voivat edistää niiden arvostusta, kokemusta monilajisesta yhteydestä ja ymmärrystä toimijoiden välisistä riippuvuussuhteista. Lisäksi tutkielma osoittaa, että todellisuudessa yksittäisen taiteilijan mahdollisuudet ja resurssit vaikuttaa ympäristödiskurssiin ovat rajalliset ja riippuvaiset taidekentän rakenteista, minkä vuoksi muutosten tulisi tapahtua taidekentällä yhteisten toimien, käytäntöjen ja keskustelun kautta. Ympäristöön liittyvät keskustelut taidekentällä ja taiteessa tulisi nähdä vuorovaikutteisina, avoimina sekä kaikkia osapuolia ja toimijoita kuuntelevina.

Tutkielma käsittelee nykytaiteilija Outi Pieskin (s. 1973) kolmea teosta, joita kaikkia voi luonnehtia maisemiksi. Teoksia yhdistää se, että ne kuvaavat Saamenmaata, saamelaisen alkuperäiskansan kotiseutualuetta Fennoskandian pohjoisosissa. Tutkielman tavoitteena on tarkastella, miten ihminen ja maisema kietoutuvat yhteen näissä teoksissa. Pohdin sitä, miten luonto ja kulttuuri yhtyvät toisiinsa erottamattomalla tavalla, ja toisaalta myös sitä, miten teokset tuovat ajankohtaiset ihmisoikeus- ja ympäristökysymykset yhteen. Teoriataustana toimii jälkikoloniaalinen ekokritiikki, joka pyrkii tuomaan ekokriittisen tutkimuksen yhteen 1990-luvulla asemansa vakiinnuttaneen jälkikoloniaalisen kritiikin tai tutkimuksen kanssa. Ekokritiikki tutkii inhimillisen ja ei-inhimillisen välisiä suhteita, niin sanotulle luonnolle antamiamme merkityksiä, sekä kielen ja taiteen roolia ihmisten luontosuhteiden rakentumisessa. Ekokriittiseen ajatteluun yhdistän alkuperäiskansatutkimuksen näkökulmia, ja pohdin, mikä rooli alkuperäiskansoilla, erityisesti saamelaisilla, on keskustelussa kolonialismin yhä jatkuvista vaikutuksista niin kulttuureihin, luontoon kuin kulttuuriympäristöihin. Tältä pohjalta tuon tutkielmassani yhteen maisemamaalauksen historiaa, teoretisointia eletystä maisemasta, saamenkäsityön moninaisia ulottuvuuksia, sekä oikeus- ja tieteenfilosofisia kysymyksiä. Pääasiallisena aineistona tutkimuksessani ovat installaatio Meidän maa, meidän väreillä (2015) sekä maalaukset Teno yöpuolella (2013) ja Itsenäinen oikeus olla olemassa ja kukoistaa (2018). Näistä kahdessa on hyödynnetty saamelaista käsityöperinnettä eli duodjia. Itse teosten lisäksi aineistoani ovat tutkimuskirjallisuus sekä taiteilijasta tehdyt haastattelut. Menetelmänäni on teosanalyysi, ennen kaikkea teosten kanssa keskustelu ja niiden keskusteluttaminen muiden äänien kanssa. Pyrin monitieteisyyteen ja tieteenalarajoja ylittävään pohdintaan, joka alkuperäiskansatutkimuksen hengessä pyrkii suuntaamaan huomiota myös tutkimuksen eettisiin kysymyksiin. Tutkimuksessa Pieskin maisemat näyttäytyvät elettyinä ja asutettuina ympäristöinä, joilla on oma historiansa ja toimijuutensa. Etenkin saamenkäsityön eli duodjin kautta ihminen tuodaan mukaan maisemaan. Käsityön kautta myös muistutetaan saamelaiskulttuurin asemasta valtayhteiskunnassa. Ehdotan tutkielmassani tulkintaa, jossa teoksien muoto ja materiaalit ohjaavat niiden kokemista: Maiseman lävitse voi nähdä, sen voi pukea päälleen tai kokea vertaisenaan. Käsityö ja yksityiskohtiin huomion suuntaaminen näyttäytyvät teoksissa siltana maiseman eri ulottuvuuksien välillä: ne kietovat yhteen niin kokemuksellisen, symbolisen kuin poliittisen maiseman. Tämä luo pohjaa moniulotteiselle ihmisen ja maiseman erottamattomuudelle, joka olisi keskeistä tunnustaa niin ekologisia kriisejä kuin alkuperäiskansojen kulttuurien säilymistä ajatellen. Teokset tuovat esiin ihmisen oikeuden ja toisaalta myös velvollisuuden olla osa maisemaa. Maisemaa voi jopa lähestyä muotokuvana ja tätä kautta omia oikeuksiaan omaavana oikeushenkilönä. Tutkielmassa nousee kuitenkin myös esiin vaikeus kirjoittaa maisemasta ottamatta sitä jollakin tavalla haltuun. Haaste kirjoittaa vahvasti kokemuksellisista ja ruumiillisista teoksista abstraktia ja kieleen perustuvaa tulkintaa kulkee mukana läpi tutkielman. Tutkielma tuo esiin, kuinka kaksijakoisesta kielestä ja kulttuurista käsin ihmisen ja maiseman syvän yhteenkietoutumisen ymmärtäminen on sekä haaste että omalla tavallaan radikaali ajatus täynnä toisenlaisen toiminnan mahdollisuuksia.

Tutkielmani käsittelee Lady Gagan musiikkivideoita ja niiden yhtymäkohtia erityisesti performanssitaiteeseen mutta myös videotaiteeseen sekä installaatioon. Tavoitteena on kartoittaa luokitteluperusteita sekä eroavaisuuksia ja yhtymäkohtia, joita näillä taidemuodoilla on toisiinsa nähden. Laajemmaksi aiheeksi muodostuu populaarikulttuurin ja korkeakulttuurin erot sekä yhtymäkohdat ja niiden soluttautuminen toisiinsa tämän päivän taiteessa. Pyrin myös selvittämään vastausta kysymykseen, onko Lady Gaga performanssitaidetta vai ei ja millä perusteilla ja missä määrin tämäntyyppinen tutkimus kuuluu taidehistorian piiriin ja onko sillä käytettävissään tarvittavia keinoja ja välineitä musiikkivideoiden tarkasteluun. Pyrin tutkielmassani lähestymään Gagan videoita oletusarvoisesti performanssi ja video/installaatiomuotoisina teoksina vertailemalla niitä pääsääntöisesti performanssitaiteilija Marina Abramovićin performansseihin mutta tuon mukaan myös esimerkkejä muiltakin performanssitaiteilijoilta kuten Milo Moiré. Videotaiteen ja installaation puolelta otan vertailuun mm. Eija-Liisa Ahtilan ja Heli Rekulan teoksia. Vaikka Lady Gaga on niin sanotun populaarikulttuurin puolelta pääesimerkkini, käsittelen myös muita erityisesti Marina Abramovićiin yhdistettyjä henkilöitä kuten musiikko Jay Z ja näyttelijä James Franco. Tärkeimpinä lähteinä tutkimuksessani toimii Kati Kivisen väitöskirja Toisin kertoen; kertomuksen tilallistaminen ja kohtaaminen liikkuvan kuvan installaatiossa sekä Leevi Haapalan väitöskirja Tiedostumaton nykytaiteessa; Katse, ääni ja aika vuosituhannen taitteen suomalaisessa nykytaiteessa. Keskeisimpiä teorioita tutkimukseni kannalta ovat mediumin tematiikka perustuen Rosalind Kraussiin ja Lacanilainen psykoanalyysi. Mediumin käsitettä tutkiessani pohjaan Kati Kivisen väitöskirjaan. Krauss kuvailee käsitteen ”post medium” avulla modernismin jälkeisen ajan taidetta, jolle tyypillistä on juurikin eri taidemuotojen välisen rajan murtaminen. Eri taiteenlajit ovat myös mediumien liudentuessa sulautuneet yhteen ja muodostuneet vaikeasti erotettaviksi. Medium käsitteenä sopii tässä yhteydessä erittäin hyvin musiikkivideoiden ja installaation sekä videotaiteen vertailevaan tutkimukseen. Performanssia erityisesti tässä yhteydessä, jossa välineenä on taiteilijan oma usein alaston ruumis, on vaikea käsitellä ilman psykoanalyyttistä näkökulmaa ja siinä paneudun erityisesti Lacanilaiseen psykoanalyysiin Leevi Haapalan väitöksen kautta. Sivuan tutkimuksessani myös muita teorioita kuten feminismiä, sukupuolen tutkimusta ja muodin sekä pukeutumisen tutkimusta sivujuonteina. Tutkimukseni jättää vastaamatta kysymykseen onko taidehistoria oikea oppiaine tämän tyyppisen tutkimuksen tarkastelulle ja kyseenalaistaa samalla muidenkin uusia medioita hyväkseen käyttävien taidemuotojen sopivuuden perinteiseen kuvataiteen kaanoniin. Toisaalta tutkimus ei myöskään vastaa tyhjentävästi kysymykseen onko Lady Gaga performanssitaiteilija tai ovatko musiikkivideot performanssitaidetta, videotaidetta, installaatiota tai taidetta ylipäätään. Vastauksena kaikkiin näihin kysymyksiin tarjoan kuitenkin jo muissakin tutkimuksissa ja julkaisuissa eri konteksteissa löydettyä vastausta eli taidetta on se, mikä taidemaailmassa taiteena esitetään. Loppujen lopuksi Lady Gaga siis ei näyttäydy performanssitaiteilijana tai musiikkivideot taiteena koska niiden yleisö ei ole millään tavalla sidoksissa taidemaailmaan eivätkä ne ole sille suunnattuja. Yhtymäkohtia musiikkivideoiden ja niin performanssin kuin installaatioiden kohdalla löytyy kuitenkin runsaasti ja näiden kartoittaminen ja vertaileva tutkimus lienee Pro graduni merkittävintä antia. Nykytaiteessa taide lainaa surutta populaarikulttuurin keinoja tullakseen nähdyksi ja ollakseen ajankohtaista samoin kuin populaarikulttuuri käyttää hyväkseen taidemaailmassa käytettyjä nimikkeitä ja hahmoja ollakseen vakavasti otettavaa ja kiinnostavampaa.

Tutkimus tarkastelee analyyttisen psykologian isän C. G. Jungin teorian sekä jungilaisten ja postjungilaisten teorioiden soveltuvuutta nykykuvataiteen tarkasteluun. Tutkimus esittelee jungilaista estetiikkaa kattavasti suomeksi ja soveltaa sitä postjungilaisesti nykykuvataiteen tulkintaan. Kumpaakaan ei ole aiemmin tehty estetiikan alalla Suomessa. Tutkimusaineistona on käytetty painettujen lähteiden lisäksi esimerkiksi haastatteluita ja aiheeseen liittyviä seminaareja. Jung ei itse muodostanut yhtenäistä taiteen tulkintateoriaa. Sekä psykologian että taidefilosofian puolella on viitattu yleisellä tasolla joihinkin jungilaisiin tulkintamahdollisuuksiin, mutta jungilaista estetiikkaa ei ole kehitetty kuvataiteen tulkintaan eikä varsinkaan nykykuvataiteen tulkintaan soveltuvaksi välineeksi. Kirjallisuuden tutkimuksen puolella jungilaisen näkökulman soveltaminen tulkintaan on yleisempää, myös Suomessa. Suomessa Jung-tutkimus on kuitenkin vähäistä ja pintapuolista sekä yleisesti ottaen että erityisesti työn aiheen kannalta. Työn alussa esitellään tutkimuksellinen ja teoreettinen kansainvälinen ja kansallinen viitekehys. Tämän jälkeen esitellään tutkimuksen kannalta tärkeät jungilaiset käsitteet, kuten arkkityyppi, kollektiivinen tiedostamaton ja symboli. Aiheelle keskeistä jungilaista symboli-käsitettä tarkastellaan laajasti ja pohditaan tämän sijoittumista taiteen tutkimuksen kentällä suhteessa esimerkiksi muihin estetiikan symbolikäsityksiin. Tutkielmassa yhdistellään jungilaisten ja postjungilaisten ajattelijoiden teorioita ja tutkimusmetodeja ja sovelletaan tästä ajattelumatriisista johdettua postjungilaista taiteen tulkintavälinettä kulttuurisidonnaisen nykykuvataiteen tulkintaan. Tässä tutkimuksessa postjungilaista estetiikkaa sovelletaan taiteen tulkintaan innovatiivisesti ja tieteellisesti tukeutumatta vain mielleyhtymiin. Työssä kehitellään erityisesti myös terapiassa käytettyä jungilaista amplifikaatio-menetelmää nykykuvataiteen tulkintavälineeksi, minkä jälkeen amplifikaatio-menetelmän sovelluksella tulkitaan Maaria Wirkkalan Vakain aikein (2006) -installaatioteosta. Työssä keskitytään yhteisölliseen ja kollektiiviseen näkökulmaan teostulkinnassa. Taiteesta voidaan tätä kautta löytää jotain ajatonta ja yhteistä. Postjungilaisen nykytaiteen tulkinnan avulla voi tunnistaa ja nostaa näitä asioita keskusteluun. Amplifikaatiota ei ole aiemmin sovellettu samalla tavalla. Lopuksi käsitellään tämän postjungilaisen taideteostulkinnan tuloksia ja jäsennetään niitä suhteessa teoreettisen viitekehyksen käsitteisiin sekä tarkastellaan jatkotutkimusmahdollisuuksia. Tutkimus osoittaa, että esitelty postjungilainen tarkastelu sopii nykykuvataiteen tulkintavälineeksi erityisesti kun halutaan järjestelmällisesti etsiä ja tarkastella nykykuvataideteosten yliyksilöllisiä viittausmahdollisuuksia.

Tämä tutkielman aiheena on monilajinen kumppanuus taiteilija Kati Rooverin videoteoksessa Salt Of My Eyes (Silmieni suola, 2020–2021). Tutkielmassa kysyn, miten Rooverin teos käsittelee ei-inhimillisten ja inhimillisten subjektien keskinäisiä suhteita. Kysyn myös, millä tavoin se haastaa ympäristösuhteen toisin ajatteluun. Syventymällä teoksen nestemäisiin, vetisiin ja virtaaviin materiaalisuuksiin tutkielman tavoitteena on tarkastella Rooverin videopohjaisesta mediataiteesta nousevia näkökulmia eettisempään ympäristösuhteeseen. Teoksen aineiston muodostavat Rooverin videoteos, jonka keskiössä on ihmisen ja valaan välinen suhde, sekä tutkimuskirjallisuus. Lähestyn tutkimusongelmaani teosanalyysilla, jonka teoreettis-metodologisen taustan muodostavat uusmaterialistiset ja posthumanistiset lähestymistavat. Hyödynnän erityisesti filosofi Astrida Neimanisin ruumiinfenomenologista ajattelua veden kanssa sekä taidehistorioitsija Katve-Kaisa Kontturin uusmaterialistista taiteentutkimusta ja seuraamisen metodologis-teoreettista käsitettä, jolla pyrin representaatiotason ylittävään tulkintatapaan. Lisäksi tutkimuskirjallisuus täydentyy ekokriittisellä taiteiden tutkimuksella ja lukuisten teoreetikoiden, kuten Stacy Alaimon ja Donna Harawayn käsitteistöllä. Kati Rooverin videopohjaisella taiteella on ajassa ja tilassa liikkuvina virtauksina oma vaikuttamispotentiaalinsa eettisemmän ympäristösuhteen muutosprosesseissa. Analyysin myötä teoksesta piirtyy esiin mahdollisuus vetiseen, monilajiseen kumppanuuteen, lajienväliseen keskinäiseen huolenpitoon sekä ei-inhimillisen ja inhimillisen subjektikäsityksen rajojen uudelleenmäärittelyyn. Tapamme käsitteellistää kehoa vaikuttaa oleellisesti siihen, miten voimme hahmottaa inhimillisten ja ei-inhimillisten subjektien mahdollisuuksia ja suhteellisuuksia. Haastamalla käsityksen selkeärajaisesta kehosta inhimillisen subjektin rajana Rooverin Salt Of My Eyes avautuu teoksena, jossa inhimillinen subjekti näyttäytyy hallitsevan roolin sijaan suhteellisena muun elonkirjon kanssa. Tutkielman aikana kohtasin tutkimuksellisia ja eettisiä haasteita, jotka kietoutuvat erityisesti ihmiskeskeisyyden purkamiseen. Näitä haasteita olen pyrkinyt pitämään tutkielmassa esillä. Opinnäyte kytkeytyy osaksi ajankohtaista nykytaiteentutkimusta, jonka keskiössä ovat inhimillisen ja ei-inhimillisen elonkirjon suhteellisuudet sekä taide ympäristökriisissä.

Tutkielman aihealue on suomalainen piirustustaide ja piirtämisen praktiikka. Tutkielmassa tarkastellaan kuopiolaisen kuvataiteilija Arto Väisäsen (s. 1958) piirustusmetodia ja visuaalista retoriikkaa seuraavien käsitteiden kautta: muisti, inventio, teko, kompositio ja tyyli. Aihetta tarkastellaan morfologisesta ja retorisesta näkökulmasta, muodon ja muodostumisen kautta eli millä tavalla teosten aiheita visuaalisesti ilmaistaan ja miten piirustuksellinen tyyli syntyy. Aineisto käsittää Väisäsen 12 piirustusta/piirustuskollaasia vuosilta 2011–2019 ja taiteilijan keskusteluhaastattelut 2019–2020. Aineistolähtöiseen ja havainnoivaan tarkasteluun yhdistetään käsitteellistä ja vertailevaa metodia. Nykypiirtämistä käsitellään suhteessa länsimaiseen piirustusperinteeseen, jossa piirtäminen nähdään kehon- ja mielenliikkeen vuorovaikutteisena tapahtumana ja intentionaalisena taiteellisena tekona. Tutkielman kaksinapaiseksi jännitteeksi muodostuu inventio ja idean hylkääminen taiteellisessa teossa. Kysymys koskettaa länsimaisen taiteen perusongelmia: imitaation ja invention suhdetta, intentionaalisuuden ja ei-intentionaalisuuden ongelmaa sekä narraatiosta retoriikkaan siirtymistä. Retoriikka on taiteilijan ilmaisutapa, joka on välittömässä yhteydessä tekniikkaan ja tyylittelyyn. Tyylittely on keskeinen tekijä varhaisen modernin taiteen kaudella. 1900-luvun modernismissa on sen sijaan myös tyylittelyä ja retorisia pyrkimyksiä välttäviä suuntauksia. Paul Klee puhuu avoimesta piirustusprosessista ja artikulaatiosta, joka hylkää retoriikan. Klee näkee piirtämisessä orgaanisen muodostumisen muotoa tärkeämpänä tekijänä. Nykytaiteessa retorinen ilmaisu on jälleen saanut erityisen aseman sekä narraation luomisessa että sen hävittämisessä. Väisäsen visuaalinen retoriikka on runollista, dramatisoitua ja morfoottista. Taiteilija lumoutuu keskiajan taiteesta: sen haurauden ja kärsimyksen kuvauksesta. Piirustuksissa on myös modernin henkeä: draamaa ja lavastettuja kohtauksia – elämän, kuoleman, seksuaalisuuden ja ruumiillisuuden teemoja. Muotokieli on tyyliteltyä ja retorista. Se sisältää antiklassisia piirteitä ja hylkää naturalismin. Piirtäessä karataan fyysisestä todellisuudesta kohti surrealismia ja abstraktia ilmaisua, ei kuitenkaan puhdaspiirteisesti vaan toteuttamalla sisäkkäisiä ja lomittaisia kuvia, vaihtelevaa merkkikieltä ja erilaisia tyylittelyn tapoja. Tutkielmassa Väisäsen piirustustyyliä kutsutaan morfoosipiirustukseksi. Morfoosipiirustus on prosessinomainen ja verkostomainen piirtämisen laji, jossa yhdistetään orgaanisia muotoja, symbolisia merkkejä ja epäkonventionaalista piirustusjälkeä. Morfoosipiirustuksen tarkastelussa ongelmaksi muodostuu taiteellisen teon intentionaalisuus ja ei-intentionaalisuus. Väisäsen piirtämisen tavoitteena on visuaalisesti ja taiteellisesti merkittävä teos. Tässä tapauksessa kohtaamme intentionaalisen ongelman suhteessa Kleen prossessipiirtämiseen. Kleen mukaan piirtäminen ei ole kompositionaalista vaan evolutiivista. Väisäsen prosessissa kuitenkin operoidaan sekä aiheen että materiaalin, sommittelun ja teknisten inventioiden parissa. Kollaasipiirustuksissa toteutuu taiteilijan tietoisesti luoma visuaalinen ja sensitiivinen tila. Väisäsen taiteellisessa teossa onkin Kleen evolutiivisen piirtämisen lisäksi, kysymys myös Michael Baxandallin tarkoittamasta intentionaalisesta visuaalisesta intressistä eli taiteilijan kuvaan kohdistamasta aktiivisesta toiminnasta.

Tutkielma tarkastelee saksanjuutalaisen filosofin Walter Benjaminin (1892–1940) auran käsitettä. Käsite esiintyy tunnetuimmassa muodossaan Benjaminin esseessä ”Taideteos teknisen uusinnettavuutensa aikakautena” (1935–1940). Aura edustaa esseessä merkitystä, joka ilmentää taidetta koskevaa historiallisteknistä kehitystä. Tämän myötä taide menettää alkuperäisen, uskonnollisen arvon luonteensa, jota kuvaa kulttiarvon käsite. Kopioinnin mahdollisuuden myötä korostuu taiteen näyttelyarvo, joka koskee esimerkiksi elokuvaa ja valokuvausta taidemuotoina. Näyttelyarvo ilmentää taiteen yhteiskunnallista muutosta, jossa taide tavoittaa suuremmat ihmisjoukot ja ero alkuperäisen ja kopioidun taideteoksen välillä muuttuu sosiaalisesti merkityksettömäksi. Tutkielman ensisijainen tutkimuskysymys on, voiko aura muodostaa esseetä laajemman käsitteellisen kokonaisuuden osana Benjaminin myöhäistuotantoa? Tutkielma tarkastelee auran käsitteen luonnetta, pyrkien muodostamaan käsitteestä tulkinnan vaihtoehtona Benjaminin reseptiohistoriassa kannatusta saaneelle käsitykselle aurasta autenttisen taideteoksen synonyyminä. Tutkielman toinen tutkimuskysymys pohtii auran suhdetta nykytaiteeseen. Mitä aura voi mahdollisesti kertoa nykytaiteen piirteistä ja taiteesta nykyisyydessä? Tutkielman kirjallisuus muodostuu Benjaminin myöhäistuotannon primäärilähteistä, Benjaminia käsittelevästä kommentaarikirjallisuudesta, paikkasidonnaista teoriaa käsittelevästä kirjallisuudesta sekä nykytaideteoksia taustoittavista verkkolähteistä. Auran tulkitsemisen kannalta tutkielman keskeisimmät lähteet mainitun “Taideteos-esseen” lisäksi ovat Benjaminin hashiksen käyttöä koskevat muistiinpanot sekä esseet “Pieni valokuvauksen historia” (1931) ja “Silmä väkijoukossa” (1939). Tutkielma käy läpi Benjaminin myöhäiset elämänvaiheet, myöhäisen tuotannon keskeiset teemat sekä esittelee mainittua Benjaminin primäärikirjallisuutta erilisessä luvussaan. Tutkielma käy läpi Theodor W. Adornon esittämän kritiikin koskien auraa “alkuperäisyyden myyttinä”, Giorgio Agambenin Benjaminia koskevan tulkinnan taiteen ja uskonnon välisen suhteen historiallisesta muutoksesta sekä Jacques Rancièren Benjaminia koskevan kritiikin taiteen ja politiikan välisestä suhteesta. Mainitut teemat koskevat myös tutkielmassa käsiteltävää kysymystä nykytaiteen yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta luonteesta. Tutkielman perusteella voidaan väittää, että Benjaminin myöhäistuotannosta on mahdollisuus muodostaa auraa koskien ”Taideteos-esseetä” laajempi tulkinnallinen kokonaisuus. Tutkielma väittää, että aura voidaan käsittää taidetta kuvaavan historiallisen muutoksen ohella myös yksilöllisen havainnon kohteena ja taidekokemuksen piirteenä. Aura muodostaa myös teeman inhimillisen kokemuksen yleisestä historiallisesta muutoksesta. Tutkielma esittää auralla olevan yhteys paikkasidonnaisen taiteen historialliseen kehitykseen ja piirteisiin. Näitä ovat paikkasidonnaisen taiteen tapa irtaantua modernin taiteen keskeisistä ideaaleista koskien taideteoksen muotoa, objektikeskeisyyttä sekä taideteoksen mediumiin liittyviä kysymyksiä. Tutkielman mukaan aura ilmentää myös nykytaiteelle ominaisen näyttelykeskeisyyden luonnetta sekä sopii multimediaalisten paikkasidonnaisten taideteosten tarkasteluun. Auran ajallinen yhteys paikkasidonnaiseen taiteeseen perustuu auran sopivuudessa paikkasidonnaisten taideteosten väliaikaisuudelle.