Browsing by Subject "päälähde"

Leevi Madetoja (1887–1947) sävelsi oopperoiden ja orkesterimusiikin ohessa miltei 50 säestyksetöntä mieskuorolaulua. Niistä valtaosa syntyi ennen vuotta 1933, jolloin mieskuoro Ylioppilaskunnan Laulajat (YL) julkaisi Madetojan 34 teosta yhtenäisenä kokoelmana. Säveltäjä oli itse mukana toimitustyössä muokaten ja korjaten teoksiaan kokoelmaa varten. Vuoden 1933 julkaisusta tuli myöhempiäkin painoksia ja nuottikokoelmia määrittelevä kokonaisuus, niin että 2000-luvulle asti Madetojan mieskuoromusiikin julkaisut ovat suurelta osin pohjautuneet YL:n kokoamaan niteeseen. Varhaiset, alkuperäisiin käsikirjoituksiin pohjautuvat, painokset unohtuivat ajan myötä. Esimerkiksi vuonna 1989 YL:n julkaistessa täydennetyn Madetoja-nuottikokoelman otti se kirjan rungoksi 1930-luvulla julkaistut 34 kappaletta lähes sellaisenaan. Tämän tutkimuksen saattoi alulle uuden Madetoja-nuottikokoelman tarve edellisen painoksen loputtua. Tulevan kriittisen edition on tarkoitus pohjautua Madetojan mieskuorolaulujen varhaisversioihin, joten päälähteet on etsittävä käsikirjoitusten ja varhaisten painosten joukosta. Pro gradu -tutkielmani pyrkii selvittämään kaikkiaan 39 teoksen julkaisuhistorian ajalta ennen YL:n kokoelmaa – muutama Madetojan nuoruudentöistä jäi kokoelman ulkopuolelle. Teosten sävellys- ja julkaisuhistoriaa tutkimalla arvioidaan käsikirjoitusten ja varhaisten painosten roolia lähdeketjussa. Pro gradu -tutkielmassa esitellään lyhyesti musiikkifilologian historia sekä erilaisia tutkimustraditioita, mihin kuuluvat päälähteen valintaan liittyvät kysymykset sekä käsikirjoitusten luokittelu käyttötarkoituksensa ja toisaalta ulkoasunsa mukaan. Lähteiden välistä sukulaisuutta tutkitaan ennen kaikkea Karl Lachmannin kehittelemän genealogisen menetelmän avulla. Sen ytimessä on yhteisten virheiden tunnistaminen. Pelkistetysti tämä tarkoittaa, että mikäli kahta lähdettä yhdistää samanlainen virhe, niiden voidaan olettaa polveutuvan samasta lähteestä. Toisessa luvussa käsitellään myös filosofisia kysymyksiä, joita aineettoman teoksen ja konkreettisen dokumentin välisen suhteen tutkimiseen on liitetty. Kolmannessa luvussa musiikilliset lähteet jaotellaan julkaisuhistorian perustella, minkä lisäksi nimetään tärkeimmät nuottikokoelmat Madetojan elinajalta ja kuvaillaan lähteiden arviointiin vaikuttavia biografisia lähteitä, kuten kirjeenvaihtoa ja teosluetteloita. YL oli Madetojan uran alkuvaiheessa hänen mieskuoromusiikkinsa aktiivisin kustantaja, ja kuoron suosima nuottipaino Sävel Oy:n näyttää vaikuttaneen suuresti Madetojan nuottien ulkoasuun ja sisältöönkin 1910-luvun alkupuolella. Toinen merkittävä YL:n yhteistyökumppani tuolla vuosikymmenellä on ollut Puromiehen kirjapaino. Oma erityinen roolinsa on ollut myös esitystarkoitukseen valmistetuilla litografioilla, jotka usein ovat teosten ensipainoksia mutta mielestäni jäljennöksinä epätarkkoja. Kaikista teoksista ei käsikirjoitusmateriaalia ole säilynyt, mikä luonnollisesti muuttaa siihen kytköksissä olevan ensipainoksen roolia. Neljäs luku keskittyy analysoimaan käsikirjoitusten ja varhaisten painosten välistä yhteyttä, ja jakaa aineiston kuuteen eri kategoriaan yhteyden vahvuudesta riippuen. Vahvuus määritellään tarkastelemalla, kuinka hyvin käsikirjoituksen nuottikuva vastaa ensipainosten notaatiota. Toinen oleellinen kriteeri on näiden kahden lähteen välinen ajallinen etäisyys. Ratkaisevaa on kuitenkin niin kutsuttujen toimituksellisten merkintöjen läsnäolo. Julkaisussa käytettyyn käsikirjoitukseen on painatusvaiheessa tehty rivin- ja toisinaan sivunvaihtumistakin ennakoivia merkintöjä, jotka identifioituvat tiettyihin julkaisuihin. Lisäksi luvussa eritellään joitakin eroavaisuuksia vuoden 1933 kokoelman ja varhaisten versioiden välillä. Useimmissa tapauksissa luotettavimmaksi lähteeksi arvioin Madetojan omakätisen puhtaaksikirjoituksen. Tämä johtuu lähinnä painatteissa olevista epätarkkuuksista sekä siitä, että säveltäjän osallisuudesta julkaisuprosessiin on valitettavan vähän tietoa.