Browsing by Subject "paikallissijat"

Tutkielmani käsittelee kahta ersän kielen paikallissijaa: illatiivia ja latiivia. Aiemman tutkimus esittää, että nämä sijat ovat merkitykseltään identtisiä tai lähes identtisiä. Tutkimuksessani selvitän, onko sijojen merkityksessä tai käytössä eroja ja jos on, niin minkälaisia nämä erot ovat. Tutkimuksen pohjana on korpusaineisto, josta olen kerännyt 200 esiintymää sekä illatiivista että latiivista. Käytän tutkimuksessani kognitiivisen kielentutkimuksen metodeja ja käsitteitä, erityisesti prototyyppisyyden käsitettä. Sen mukaan minkä tahansa kielen elementin, tämän tutkimuksen tapauksessa sijan, voi esittää joukkona esiintymiä, jotka ovat enemmän tai vähemmän läheisessä suhteessa toisiinsa. Tällaisen joukon kaikista tyypillisintä edustajaa kutsutaan prototyypiksi. Prototyypin määrittelyyn on kehitetty erilaisia keinoja, joita tutkimuksessani hyödynnän. Toinen tärkeä kognitiivisen kielentutkimuksen käsite, jota käytän, on skemaattisuus. Skemaattisuus tarkoittaa sitä, että yhdellä kielen tasolla yhtenäinen kategoria voi olla alemmalla skemaattisella tasolla jaettavissa osiin. Osoitan, että sekä illatiiville että latiiville voidaan sijan tasoa alemmalla skemaattisella tasolla määrittää eri merkityksiä. Nämä merkitykset selittävät sen, minkä takia eri konteksteissa illatiivi- tai latiivimuotoinen sana tulkitaan eri tavoin. Tutkimukseni perusteella määritän illatiiville kuusi ja latiiville viisi merkitystä. Nämä merkitykset ovat yhtä illatiivilla esiintyvää lukuun ottamatta samat molemmilla sijoilla, ja sijojen merkitysten ero onkin pääasiassa esiintymisfrekvenssissä. Tutkimukseni mukaan merkityksiä tärkeämpi ero illatiivin ja latiivin välillä vaikutaakin olevan kuvattavan tilanteen käsitteistys ei se, miten kielenkäyttähahmottaa tilanteen ja puhuu siitä. Kun kielenkäyttäjä käyttää illatiivia, hahmottaa hän toiminnan tapahtuvan loppuun asti tai johonkin tiettyyn paikkaan, kun taas latiivia käytettäessä toiminnan loppukohta ja loppuun saattaminen taka-alaistetaan, eli ne eivät ole yhtä kielenkäyttäjän mielestä yhtä tärkeitä kuin illatiivia käytettäessä. Sen sijaan latiivia käytettäessä korostuu se, että tapahtuvalla toiminnalla on jokin tietty suunta, jota kohti se etenee.

Tämä tutkielma tarkastelee mordvalaiskielten analyyttisia paikallissijoja synkronisesta ja diakronisesta näkökulmasta. Nämä e-/ez-vartaloisella postpositiolla muodostetut rakenteet ovat tunnusomaisia sekä ersän että mokšan nominien määräiselle taivutukselle, ja myös persoonamuotoja niistä muodostetaan, mutta niiden esitys erityisesti kirjakielen kieliopeissa on ollut aina ristiriitaista ja puutteellista: ersässä, jossa on myöhemmin muodostunut synteettisiä eli sijapäätteillä merkittyjä paikallissijoja nominien määräiseen taivutukseen, esitetään tavallisesti vain synteettiset rakenteet, ja mokšassa nämä sijamuodot jätetään taivutusparadigmasta pois. Tämän postposition esittäminen muiden postpositioiden joukossa on puolestaan harhaanjohtavaa. Myös postposition historiallinen tausta on jäänyt epäselväksi, vaikka erilaisia tulkintoja siitä on esitetty. Tutkielma käyttää ensisijaisena aineistonaan folkloretekstejä, jotka on taltioitu foneettisella transkriptiolla. Täydentävänä sekundaariaineistona on kirjakielisiä tekstejä sekä haastatteluaineistoa. Aineisto on käsitelty poimimalla noin 220 erilaista e-/ez-postposition sisältävää lausetta, jotka ryhmitellään sijamuodoittain sekä sen mukaan, viittaavatko ne määräiseen yleisnimeen, persoonapronominiin tai muuhun täydennykseen vai toimivatko ne itsenäisesti adverbina. Huomioidaan myös, missä murteissa kutakin muotoa tavataan. Ryhmä kerrallaan tarkastellaan postpositiolausekkeiden semantiikkaa, ja soveltaen kieliopillistumisteoriaa historiallis-vertailevaan metodiin arvioidaan postposition etymologiaa uudelleen tämän työn aineiston valossa. Aineiston pohjalta todetaan, että e-/ez-postpositiolla rakennetaan paikallissijoja sellaisissa nominin kategorioissa, joissa perustaivutuksen kaltainen synteettinen sijapääte ei ole, tai ei ole aina ollut, käytettävissä: määräinen yleistaivutus ja persoonapronominit, mutta myös demonstratiivi- ja interrogatiivipronominit sekä joskus possessiivinen taivutus. Analyyttisten paikallissijojen semantiikka noudattaa yleistaivutuksen vastaavien muotojen semantiikkaa, mutta sitä rajoittavat viittauskohteen luonnolliset kategoriat siten, että esimerkiksi persoonapronominien inessiivi on pääasiassa osaobjekti eikä paikanmääre. Postposition eri muotojen murrelevikin ja morfosyntaktisten ominaisuuksien perusteella päätellään, että postposition etymologinen alkuperä on kantamordvan demonstratiivipronominissa, jonka jotkin sijamuodot ovat leksikaalistuneet adverbeiksi, joista edelleen kieliopillistumisen ja analogian kautta on syntynyt analyyttisten paikallissijojen nykyinen paradigma. Tulos on kiinnostava, koska demonstratiiviperäiset paikallissijatunnukset ovat sekä uralilaisessa kielikunnassa että maailmanlaajuisesti epätyypillisiä.