Browsing by Subject "paikka"

Tutkielmani käsittelee Kjell Westön romaanin Rikinkeltainen taivas (2017) paikkoja ja niiden merkityksiä teoksen kokonaisuudessa. Tutkielmassani kartoitan romaanin paikat ja analysoin niihin sisältyviä merkityksiä sekä liminaalisuutta. Lisäksi tarkastelen millainen kertoja romaanissa on. Jäsennän analyysiani paikkojen avulla, ja tutkimuskysymykseni tiivistyvät seuraavasti: Millaisia paikkoja romaanissa on? Millaisen kirjallisen kartografian nämä paikat ja niiden kartoitus romaanista muodostavat? Millainen kertoja sen rakentaa? Tutkielmani viitekehys on Robert T. Tallyn geokriittinen lähestymistapa kirjallisuuteen, ja hyödynnän Tallyn ajatuksia kartoittamisesta, topofreniasta sekä kirjallisesta kartografiasta. Tutkielmassani selvitän, miten kertojahenkilöhahmon alituinen paikkoihin suuntautuva ajattelu eli topofrenia sekä kartoitus tuottavat romaanin kirjallisen kartografian. Kirjallisen kartografian keskeisin yksikkö on paikka; se näyttäytyy analyysissani dynaamisena tekstin ominaisuutena, joka on vuorovaikutuksessa henkilöhahmojen ja tapahtumien kanssa. Tarkastelen paikkoja myös sosiaalisina ihmisten ja yhteisöjen kohtaamispisteinä. Romaanissa korostuu minäkertojan kokema topofrenia sekä kartoittamisen ja kertomisen rinnastuminen. Minäkertoja kartoittaa elämänsä paikat, ja samalla kertoo kertomusta kaikesta tapahtuneesta. Kertojahenkilöhahmo osoittautuu nostalgiseksi ja ironiseksi sekä lopulta hän paljastuu myös epäluotettavaksi kertojaksi. Keskeisin paikka romaanissa on idyllinen ja utooppinen Ramsvik ja sen vastakohdaksi asettuva Helsinki, jossa koetaan paikattomuutta. Toistuvat konfliktit haastavat kertojahenkilöhahmon paikkakokemuksen, mikä saa hänet etsimään omaa paikkaansa ja kertomustaan. Analyysissani muodostuu romaanin kirjallinen kartografia, joka näyttäytyy merkityksineen kaksijakoiselta sekä liminaaliselta. Romaanin kirjallisessa kartografiassa kuvataan kertojahenkilöhahmon matka, joka on oman paikan ja oman kertomuksen etsimistä. Kertojan kartoitus ja kertominen muodostaa lopulta utopian, joka ilmentyy romaanin kirjallisen kartografian kautta. Romaani käsittelee utopian, sen menettämisen ja saavuttamisen, toteutumista liminaalisilla merkityksillä.

Tutkielma käsittelee kotipaikkaan kuulumisen kokemuksia Kaakkois-Lontoon Peckhamissa. Tarkastelen aineistoni kautta mikä synnyttää paikkaan kuulumista, millaisia käytänteitä siihen liittyy ja millaisia vaikutuksia se saa aikaan kaupunkitilassa. Tutkimusalueeni Peckham on monikulttuurinen, tiiviisti asuttu ja nopeasti gentrifioituva alue noin kuuden kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Analyysi perustuu kahdentoista paikallisen asukkaan haastatteluihin, jotka toteutin itse Peckhamissa helmi- ja maaliskuussa 2017. Haastattelut on nauhoitettu ja litteroitu pääpiirteissään, paitsi yksi haastattelu joka käytiin sähköpostitse. Haastateltaviksi tavoiteltiin Peckhamissa pitkään asuneita henkilöitä. Viisi heistä oli haastatteluhetkellä asunut alueella noin viisi vuotta ja loput seitsemän useita vuosikymmeniä. Haastatteluissa pyrin selvittämään miten asukkaat käsittävät oman kotipaikkansa ja kokevatko he kuulumisen tunteita. Haastattelut olivat puolistrukturoituja teemahaastatteluja: jokaisessa haastattelussa keskityttiin ennalta määriteltyihin teemoihin, kuten arkielämä, sosiaaliset suhteet, paikkaan kuuluminen sekä paikan muutos, mutta tarkat kysymykset ja niiden esittämisjärjestys vaihtelivat tilanteittain. Tutkielma on alue- ja kulttuurintutkimukselle tyypillisesti poikkitieteinen. Tutkimuksen kohteena ovat kokemukset, ja metodisesti tutkielma liittyy hermeneuttiseen kokemuksen tutkimukseen sekä aineiston puheesta nousevien diskurssien erittelyyn ja kontekstualisointiin. Kokemuksen määrittelyssä nojaan niinikään hermeneutiikan tapaan määritellä kokemus diskursiivisena ja valmiiksi merkityksellistyneenä. Käsittelytapa on vahvasti käsitteellinen ja tulkitseva. Teoreettinen pohja yhdistää tutkimusta monilta aloilta kuten sosiologiasta ja kulttuuri-, ihmis- ja humanistisesta maantieteestä. Aineistossa keskiöön nousevat arkiset toimet ja rutiinit sekä merkitykset, joita ihmiset niille antavat. Tutkielma liittyykin kiinteästi arkielämän tutkimukseen. Tutkielma näyttää, että paikkaan kuuluminen on monitahoinen ja muuttuva ilmiö, johon liittyy olennaisesti tuttuuden kokemus. Tuttuus liittyy niin materiaaliseen paikkaan kuin sen sosiaaliseen ulottuvuuteen. Arkiset rutiinit ja askareet muodostavat paikkakokemuksen ytimen. Niin ikään tutut sosiaalisen kanssakäymisen muodot ja erilaiset paikalliset sosiaaliset suhteet sekä koettu yhteisöllisyys vaikuttavat kuulumiseen moni tavoin. Tutkielmalle luo lisäksi yhden kontekstin paikan muutos eli Peckhamin läpikäymä gentrifikaatioprosessi, joka saa paikan kiistellyt merkitykset erityisellä tavalla näkyväksi. Pohjimmiltaan tutkielma tarkastelee kuinka erilaiset valtarakenteet vaikuttavat paikan kokemiseen, ja miten valta vaikuttaa ja tuottuu arkielämän sosiaalisissa suhteissa ja käytänteissä. Erityisesti luokan ja etnisyyden merkitys kuulumiselle nousee tärkeäksi.

Tässä tutkielmassa tutkimuskohteeni on 1960–70-lukujen vaihteessa rakennettu ja vuodenvaihteessa 2016–2017 purettu Vantaan Martinlaaksossa sijainnut Martinkeskuksen ostoskeskus. Tutkielmani käsittelee kaupunkilaisten suhdetta ympäristöönsä, ja selvitän siinä haastattelumateriaalia analysoimalla, miten paikallisten kokema paikkasuhde Martinkeskukseen on rakentunut ja miten tämä paikkasuhde näyttäytyy paikallisten kertomuksissa ja muisteluissa. Hyödynnän tutkielman aineistona itse vuonna 2020 toteuttamiani haastatteluja, joissa haastattelin neljää Martinlaaksossa pitkäaikaisesti asunutta henkilöä, sekä lisäksi Vantaan kaupunginmuseon arkistosta saamiani kahdeksaa haastattelua. Vantaan kaupunginmuseon kokoelmayksikön nykydokumentointikäynnillä tekemät haastattelut oli toteutettu marraskuussa 2016 juuri ennen Martinkeskuksen purkamista. Analysoin aineistoa tulkitsevaa lähilukua hyödyntäen. Liitän tutkimuksen kaupunkikansatieteen jatkumoon. Ostoskeskuksia on tutkittu suomalaisessa kansatieteellisessä tutkimuksessa suhteellisen vähän, ja aihe on ajankohtainen. Tutkielman kirjoitushetkellä useita vanhoja ostoskeskuksia odottaa purkaminen ja katoaminen, joten on kiinnostavaa ja tärkeää tutkia ostoskeskuksiin paikkoina liitettyjä merkityksiä. Analyysissäni olen hyödyntänyt David Seamonin näkemystä paikkasuhteen rakentumisen prosessista. Aineistoni valossa Martinkeskukseen liitetty paikkasuhde on näyttäytynyt monipuolisena ja jatkuvasti muuttuvana. Erityisesti nuorille Martinkeskus oli tärkeä paikka, mutta samalla nuorten oleskelu ja häiriökäyttäytyminen ostoskeskuksessa heikensi muiden asiakkaiden ja Martinkeskuksen yrittäjien kokemaa suhdetta paikkaan. Paikan kokemiseen on vaikuttanut negatiivisesti myös ostoskeskuksessa sen loppuaikoina tapahtunut rappeutuminen ja asiakkaiden katoaminen. Purkamista ennen järjestetty jäähyväisjuhla kuvastaa paikallisten vahvaa suhdetta paikkaan ja Martinkeskuksen asemaa kollektiivisena muistin paikkana.

Tutkielmassa tarkastellaan Laura Ruohosen näytelmää Yksinen (2006) analysoimalla siinä esiintyvälle ulkosaariston luodolle suunnitteilla olevan talon saamia merkityksiä. Tutkielmassa tarkastellaan luonnontilan ja rakennetun ympäristön välistä suhdetta, jolloin näkyväksi tulevat näytelmän henkilöiden käsitykset talosta osana maisemaa sekä talon arkkitehtuurin idea. Tämän jälkeen taloa tarkastellaan kodin näkökulmasta, jolloin esiin nousee ihmisen ja talon välinen yhteys ja koti osana identiteettiä. Teoreettisesti tutkielma pohjautuu poikkitieteelliseen keskusteluun tilasta. Keskeisenä pohjakäsitteenä on paikka, johon sisältyy ajatus suhteista ja niiden mukanaan tuomista merkityksistä. Tutkielmassa paikka nähdään ihmisten ympäristöön projisoimien suhteiden merkityksellisenä kokonaisuutena ja maailmassa olon ehtona. Tutkielma tuo esiin, kuinka Yksisen saareen ja sille suunniteltuun taloon liittyy voimakkaita symbolisia merkityksiä. Tutkielmassa saaren nähdään symboloivan äärimmäistä yksinäisyyttä. Näytelmän viesti on, että ihminen ei pärjää ilman toista ihmistä, mikä näkyy erityisesti, kun näytelmän henkilöiden elämään vaikuttanut tekniikka pettää. Näytelmän henkilöt joutuvat etsimään turvaa saaresta ja erityisesti toisistaan. Tutkielma osoittaa, että näytelmässä keskeisenä näyttäytyy luonnontilan ja rakennetun ympäristön suhde. Tätä suhdetta tarkastellaan maiseman käsitteen avulla. Tarkastelu osoittaa, että näytelmässä pohditaan talon sijoittumista maisemaan, mihin tarjotaan niin monta vastausta kuin on keskustelijoitakin: arkkitehti Juulian mielestä talon pitää sointua maisemaan, talon tilaaja Hilpin mukaan taas talon pitää näkyä mahdollisimman kauas ja selkeästi. Myös talon ideasta esitetään ristiriitaisia mielipiteitä. Tutkielmassa tarkastellaan taloa sen koti-funktion kautta. Keskeisenä taustatekijänä tässä on ajatus ihmisen identiteetin ja kodin yhteydestä. Ihmisen koti ja siihen liittyvät arvoasetelmat näyttäytyvät tekijöinä, jotka kertovat paljon tästä ihmisestä itsestään. Näytelmä hahmottuu kodin etsintänä. Tämä kodin etsintä on tutkielmassa liitetty sekä nostalgiseen että melankoliseen haluun palata turvalliseen alkutilaan, jossa on lämpö ja turva. Yksisessä kaipaus ei kuitenkaan suuntaudu lapsuudenkotiin. Alkutilassa on näkyvillä pikemminkin koko kosmoksen kokonaisuus ja ihminen osana sitä. Näytelmän keskeisimmäksi sanomaksi osoittautuu se, kuinka henkilöt lopulta ovat onnellisia heidän saavuttaessaan symbioosin luonnon ja lajitoverinsa kanssa.

Tutkielman tavoitteena on tarkastella paikkoja niissä marokkolaistaustaisten kirjailijoiden espanjankielisissä kertomakirjallisuuden teksteissä, joissa esiintyy muuttoliikettä kuvaava matka. Tutkielman aiheen taustalla on Maghrebin alueen postkoloniaalinen espanjankielinen kirjallisuus, joka on toistaiseksi ollut varsin vähän tutkittu alue espanjankielisen kirjallisuuden piirissä. Tutkielmassa selvitetään, millaisia tässä kontekstissa esiintyvät kirjalliset paikat ovat, ja millainen suhde tekstien päähenkilöillä on kuvattuihin paikkoihin. Menetelmänä tutkielmassa käytetään ranskalaisen Bernard Westphalin kehittämää tieteenrajat ylittävää geokritiikkiä, ”la géocritique”, jonka teoreettinen tausta perustuu postmodernin liikkeen ajatuksiin ajan ja tilan muuttuneesta suhteesta sekä vertailevan kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaisiin kysymyksiin. Teoreettinen viitekehys yhdistää näin vertailevan kirjallisuustieteen, postkolonialistisen kirjallisuuden ja kulttuurimaantieteen aloilla tehtyä tutkimusta. Metodin tukena tutkielmassa hyödynnetään lisäksi Mieke Balin narratologisen tutkimuksen mallia. Aineistona tutkimuksessa on käytetty kymmentä espanjankielistä tekstiä seitsemältä eri marokkolaistaustaiselta kirjoittajalta. Yksi korpuksen teksteistä on romaani ja loput ovat novelleja. Kaikissa aineiston teksteissä esiintyy muuttoliikettä kuvaava matka joko fyysisenä tai kuvitteellisena kokemuksena, ja sitä kuvataan tutkimuksessa termillä ”viaje migratorio”. Geokritiikin mallia noudattaen teksteistä on ensin poimittu niissä esiintyvät paikat, joita on sen jälkeen tutkittu niiden ympäröivään todellisuuteen liittyvien viittaussuhteidensa kautta. Toiseksi päähenkilöiden suhdetta löydettyihin paikkoihin on tutkittu heidän perspektiivejään ja tilaan liittyviä huomioitaan tarkastelemalla. Lisäksi tutkimuksessa on metodin mukaisesti huomioitu paikkojen mahdolliset intertekstuaaliset viittaukset sekä niiden kulttuurinen ja historiallinen kerrostuma, jotka vaikuttavat käsitykseemme paikoista. Tutkimuksessa havaittiin kaikkia geokriittisessä mallissa esiintyviä paikkojen viittaussuhteita, mutta muuttoliikettä kuvaavan matkan keskeiseksi elementiksi muodostuivat kuvitteelliset paikat, kuten unet, unelmat ja muistot, sekä fyysiset paikat, jotka saivat metaforisia ulottuvuuksia. Erityisesti meri ja Gibraltarin salmi esiintyvät teksteissä sekä yhdistävänä siltana että erottavana muurina. Lisäksi tutkimus osoittaa, että päähenkilöiden perspektiivi häilyy yhtäältä kotoisen tuttuuden ja toisaalta vieraan ja eksotisoivankin katseen välillä. Tätä näkökulmaa kuvaavat etenkin yksinäisyyden, poissulkemisen ja vieraantuneisuuden kokemukset. Päähenkilöiden suhde paikkoihin oli verkostomainen ja vaihtui ajan myötä. Tutkimuksessa päätellään, että ajan ja paikan suhde teksteissä on dynaaminen ja vaihteleva. Henkilöiden kokemukset paikoista ja heidän tilankäyttönsä paljastavat lisäksi muuttoliikettä kuvaavan matkan monimutkaisen ajallisen ja paikallisen ulottuvuuden sekä sen, että matka ei välttämättä koskaan pääty. Ennen kaikkea tällaisen matkan paikat osoittautuivat eräänlaiseksi kolmanneksi tilaksi, josta käsin päähenkilöt käsittelivät suhdettaan ympäröivään yhteiskuntaan, esittivät poliittista ja sosiaalista kritiikkiä sekä pohtivat monimutkaisia identiteettikysymyksiä. Tutkimuksesta voidaan yleisesti päätellä, että marokkolaistaustaiset kirjailijat osallistuvat omalta osaltaan Välimeren alueen ajankohtaisiin kysymyksiin sekä muuttoliikettä koskevaan keskusteluun yleensä. Heidän tekstinsä eivät mukaudu Marokon aluetta ja muuttoliikettä kuvaaviin yksipuolisiin tai yksinkertaistaviin selityksiin, vaan niissä esiintyy erilaisia vivahteita ja todellisuuksia, jotka herättävät lukijan pohtimaan myös omaa näkökulmaansa ja suhdettaan ympäröivään tilaan. Tutkimus tuo niin ikään esiin, miten espanjankielinen kirjallisuus ulottuu nykyään myös perinteisten valtiollisten rajojen ulkopuolelle, mikä haastaa omalta osaltaan käsitykset kansallisista kirjallisuuden kaanoneista.

Tutkielma käsittelee kaupunkilaisten ja ympäristön suhdetta. Tutkimuskysymys on kaksijakoinen. Miten asuinpaikka kutoutuu kaupunkilaisten haastatteluissa osaksi elämäntarinaa, ja miten asukkaat kerronnassaan suhtautuvat kaupunkitilan muutoksiin tai muuttumattomuuteen? Aluerajauksena on Herttoniemen kaupunginosa Itä-Helsingissä ja aineistona kymmenen asukkaan kävelyhaastattelumenetelmällä toteutetut haastattelut. Tutkimuskysymystä ja aineistoa lähestytään tilan ja paikan käsitteiden kautta, muistelun ja narratiivien tutkimuksen teorioita hyödyntäen. Tutkielmassa keskitytään pääosin Länsi-Herttoniemen osa-alueeseen, mutta huomioidaan se, että asukkaiden elinpiiri ei rajaudu kartassa määriteltyjen rajojen mukaisesti. Toiminnallisesti Länsi-Herttoniemen, Roihuvuoren ja Herttoniemenrannan asuinalueet muodostavat kokonaisuuden, jotka aineistossa peilautuvat toisiinsa. Tutkielman aihevalinnan taustajuonteena vaikutti Helsingin uuden yleiskaavan herättämä keskustelu, ja tutkielma sivuaa kaupunkisuunnittelun aihepiiriä asukaskeskeisestä näkökulmasta. Herttoniemen lähiön rakentamisen taustalla vaikutti Helsingin väestönkasvu ja asuntopula sekä hyvän asumisen muuttuvat ihanteet. Osin samat tekijät vaikuttavat muutoksiin ja suunnitteluun edelleen. Teksti etenee johdannosta kahteen analyysilukuun. Ensimmäinen analyysiluku keskittyy siihen, miten haastateltavien asuinpaikkasuhde haastatteluissa jäsentyy: miten Herttoniemeen on saavuttu ja kotiuduttu, ja miten fyysinen ympäristö asukkaille hahmottuu. Toinen analyysiluku käsittelee asukkaiden asemaa ympäristön muutoksissa. Esiin nousevia aihepiirejä ovat esimerkiksi muuttuvien palveluiden ja paikallisaktiivisuuden suhde sekä gentrifikaatio. Tutkielma kuvastaa paikkakiintymyksen monimuotoista perustaa sekä asukkaiden halua osallistua ympäristöä koskevaan päätöksentekoon. Herttoniemen ominaispiirteiden säilyttäminen ilmeni asukkaille tärkeänä asiana. Ei kuitenkaan ole yksiselitteistä, miten tämä käytännössä toteutuu parhaiten.

Tutkielmani tavoitteena on tarkastella Nikolai Gogolin novellia Päällystakki sekä Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän näytelmää Päällystakki adaptaatiotutkimuksen näkökulmasta. Tarkoitukseni on tutkia, minkälaisia muutoksia tapahtuu, kun lähdeteos sovitetaan novellista näytelmäksi ja siirretään uuteen ajan, paikan ja kulttuurin kontekstiin. Lisäksi tavoitteenani on tutkia muutosta yleisellä tasolla teosten sisältöanalyysin keinoin. Keskeisimpänä teoreettisena lähteenäni on Linda Hutcheonin teos A Theory of Adaptation. Hutcheonin teoria edustaa uudempaa postmodernia näkemystä, jossa adaptaatiot nähdään itsenäisinä ja yhtä tärkeinä kuin ne lähdeteokset, joiden pohjalta adaptaatiot on tehty. Lähestyn aihetta useista eri tulokulmista, joten käytän lähteinäni useita eri tieteenalojen teoksia. Adaptaatioihin ja teatteriin liittyvän kirjallisuuden lisäksi käytän myös kirjallisuustieteen ja kielitieteen teoksia sekä Gogolia käsittelevää kirjallisuutta. Lähteisiini kuuluu myös muun muassa sosiologian ja sosiaalipsykologian alaan liittyviä teoksia. Olen tutkinut aihetta hermeneuttisesti, mutta myös draamaanalyysin keinoin. Päällystakki-novellia ja -näytelmää voidaan analysoida Hutcheonin adaptaatioteorian avulla, vaikka Hutcheon ei määrittele novellin ja näytelmän ominaispiirteitä. Hutcheon kuitenkin tarkastelee teoksessaan kertovan ja esittävän moodin eroavaisuuksia. Kertovan moodin taiteelle on tyypillistä kuvailu ja mielikuvituksen käyttö, esittävän moodin taidelajeille sen sijaan visuaalisuus ja auraalisuus. Novelli on kirjallisuudenlajina kertomakirjallisuutta, kun taas näytelmäkirjallisuudelle on ominaista teatterilähtöisyys, eli pyrkimys esitettävään muotoon. Näytelmätekstinä Päällystakki on laajempi teos kuin novelli ja siinä korostuvat teatterille ominaiset ilmaisukeinot. Päällystakki-näytelmässä on paljon henkilöhahmoja novelliin verrattuna, mikä korostaa näyttelijäntyön merkitystä näytelmää esitettäessä. Myös teosten kielessä ja tyylissä on eroja. Teoksia yhdistävät tarina ja pysyvät teemat, realismin ja fantasian sekoittuminen, päähenkilö sekä takki muutossymbolina. Hutcheonin huomiot ajan, paikan ja kulttuurin muutoksista näkyvät tutkimusteosten sisällössä. Vaikka teokset ovat fiktiivisiä, niiden konteksteissa pyritään realistisuuteen ja kuvaamaan historiallisia tapahtumia. Varsinkin näytelmässä pyritään kuvaamaan realistisesti ajan, paikan ja kulttuurin konteksteja ja niissä tapahtuvia muutoksia. Näytelmän kontekstin siirtäminen 1800-luvun Pietarista 2000-luvun Suomeen on looginen ja perusteltu historiallisesta perspektiivistä tarkasteltuna. Näytelmän ajan ja paikan kontekstin valinnassa korostuu myös samastettavuus. Näytelmä on modernisaatio ja se sijoittuu potentiaalisten katsojien lähikontekstiin. Aika ja paikka ilmenevät näytelmässä muun muassa henkilöhahmojen ja asusteiden kautta. Kulttuurisessa kontekstissa muutoksen ideologinen painopiste siirtyy idästä länteen ja sosialismista (tai kommunismista) globaaliin markkinatalouteen. Kulttuurisia muutoksia käsitellään talouden ja työn termein.

Tutkielmassa tarkastellaan, kuinka tanskalaisartisti Myrkur heijastaa pohjoisuutta, pohjoista identiteettiä ja estetiikkaa tuotannossaan. Laadullinen sisältöanalyysi paljastaa, millaisin keinoin Myrkur esittää pohjoisuuteen liittyviä mielikuvia niin musiikissaan kuin visuaalisessa ilmaisussaan, luoden kokonaisvaltaisen pohjoisen kuvan artistiudestaan. Teoreettisesti tutkimus perustuu sekä ekomusikologiaan eli ekokriittiseen musiikintutkimukseen, erityisesti paikallisuuteen ja topofiliaan että borealismiin. Pohjoisuus näkyy Myrkurin taiteessa strategisena essentialismina, jossa pohjoista kuvastoa hyödynnetään tarkoituksellisesti imagon luomisessa sekä topofiliana, jossa suhde tiettyyn merkitykselliseen paikkaan korostuu. Analyysistä selviää, millaisin tavoin Myrkurin musiikki, erityisesti Folkesange-albumi, tarjoaa erilaisia näkökulmia paikallisuuteen ja pohjoisuuteen. Samalla tutkielma käsittelee pohjoisuuden ja borealismin erilaisia ulottuvuuksia ja kytkee Folkesangen osaksi 2020-luvun ekokriittisesti tulkittavissa olevaa musiikkia, vaikka Folkesange ei olekaan eksplisiittisen ekokriittinen albumi, voi siitä tehdä ekokriittisen tulkinnan kautta pohjoisuuteen, paikkaan ja ihmisen luontosuhteeseen liittyviä havaintoja. Tutkielmasta muodostuu kokonaiskuva siitä, että pohjoisuutta representoivaksi tulkittavat musiikilliset ja visuaaliset aiheet toimivat osana koherentin artisti-imagon rakennusta.

Keväästä 2020 kevääseen 2023 koronakriisi ehti mullistaa maailmaa niin yksilöllisellä, yhteisöllisellä, kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla. Pandemian kriittisimmissä vaiheissa toimeenpantujen laajamittaisten rajoitusten myötä merkittävä osa ihmisistä ajautui koteihinsa eristyksiin. Tässä tutkielmassa tarkastelen suomalaisten kokemuksia pandemia-ajan sosiaalisesta eristäytymisestä ja kodin merkityksistä. Käytän tutkimusaineistonani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosina 2020 ja 2021 keräämiä Koronakevät- ja Koko vuosi koronaa -aineistoja. Kysyn, miten sosiaaliseen eristäytymiseen suhtauduttiin, minkälaisia kodin tilallisia muutoksia koronapandemian aikana tapahtui ja minkälaisia merkityksiä kodille paikkana pandemian aikana annettiin? Analysoin aineistoa aineistolähtöisen sisällönanalyysin sekä lähiluvun keinoin. Kytken tutkimusaiheen kodin käsitteen problematiikkaan ja maantieteilijä Doreen Masseyn teoretisointiin tilasta ja paikasta. Sosiaaliseen eristäytymiseen suhtauduttiin monin eri tavoin ja siihen liitettiin sekä positiivisia että negatiivisia merkityksiä. Yhtäältä eristäytyminen koettiin ulkopuolisista odotuksista ja paineista vapauttavana, arjen rauhoittajana ja mahdollisuutena keskittyä itselle merkityksellisiin asioihin. Toisaalta eristäytymistä varjostivat pelko sekä ahdistuksen ja yksinäisyyden kokemukset. Koronapandemian aikainen koti näyttäytyi niin turvapaikkana, olohuoneena, velvollisuutena, vankilana kuin paikkana, josta oli päästävä pois. Nämä kokemukset eivät välttämättä sulkeneet toisiaan pois, ja ne saattoivat olla ajassa muuttuvia. Pandemian aikana fyysinen asunto ja koti saivat erityisen merkityksen, kun kotiin oli eristäydyttävä. Myös asunnottomuus ja kodittomuus kytkeytyvät oleellisesti keskusteluun asumisesta. Asunnottomuus ja kodittomuus koronapandemian kontekstissa tarjoaisivatkin kiinnostavia näkökulmia jatkotutkimukselle.