Browsing by Subject "raiskaus"
Now showing items 1-2 of 2
-
(2020)Tarkastelen tutkielmassani viktoriaanisella ajalla Britanniassa käytyä keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä ja tutkin lapsen asemaa seksuaalisen väkivallan uhrina. 1800-luvulla suhtautuminen lapsiin sekä ikäryhmänä että laajemmin erityisenä yhteisön osana koki moninaisia muutoksia. Sosiaalisiin uudistuksiin keskittyneet liikkeet alkoivat kiinnittää huomiota lasten asemaan 1800-luvun yhteiskunnassa. Lasten seksuaalinen pahoinpitely nousi esiin huolena, joka koetteli sekä lapsen kehoa että aivan erityisesti moraalia. Aiheessa yhdistyivät kysymykset moraalittomasta seksuaalisuudesta, lasten turmel-tumisesta ja kärsimyksestä sekä yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten keskustelut lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta pahoinpitelystä nousivat esille juuri viktoriaanisella ajalla? Mitä tämä kertoo ajan lapsuuskuvan muutoksesta? Seksuaalisen pahoinpitelyn uhreina olevien lasten asema yhteiskunnassa oli monella tapaa ongelmallinen. Tutkin myös, kuka nähtiin ”oikeana” seksuaalisen pahoinpitelyn uhrina 1800-luvulla ja ketkä määritelmän ulko-puolelle jäivät. Mitkä yhteiskunnan rakenteet ja arvot vaikuttivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrin ”paikkaan” keskustelussa ja siihen, miten yhteisö suhtautui pahoinpitelyn uhreihin? Käsittelen tutkimuksessani sekä tyttöjä että poikia ja pyrin nostamaan tutkimuksessa esille myös sukupuoleen liittyviä erityispiirteitä. Tutkimukseni painottuu ajallisesti noin 1860–1890 lukujen välille, jolloin lasten seksuaalista pahoinpitelyä ja lastensuojelulainsäädännön kehitystä koskevat keskustelut olivat aktiivisimmillaan. Tutkimuksessani käytän monipuolisesti aikalaislähteitä. Aikalaislähteitäni ovat esimerkiksi lasten seksuaaliseen pahoinpitelyyn liittyvä lainsäädäntö, lakeihin liittyvä julkinen keskustelu parlamentin ylä- ja alahuoneissa sekä Old Bailey’n julkaistut tiedonannot. Lisäksi aineistonani on lehdistössä käytyä aikalaiskeskusteltua. Käytän lähteenäni myös The Waifs and Strays' Society -järjestön julkaisemia esimerkkitapauksia. Järjestön huostaan tuli lapsia erityisesti eri raastuvanoikeuksien lähettäminä. Lisäksi käytän lähteinäni erilaisten lastensuojelujärjestöjen ja valtiollisten komiteoiden raportteja (esim. The Exposure and suppression of the traffic in English girls for purposes of continental prostitution, 1881 ja Report for Inquiring Into the Housing of the Working Classes 1885), lääketieteellisiä julkaisuja (Medical jurisprudence) sekä aikalaistoimijoiden, kuten Josephine Butlerin, Ellice Hopkinsin, W.T. Steadin ja Charles Boothin kirjoituksia. 1800-luvulla tapahtunut lapsuuskuvan muutos muokkasi keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä. 1800-luvun aktivismin seurauksena lastensuojelulainsäädäntö tiukentui, seksin suojaikäraja nousi ja lastensuojelu ammattimaistui. Yhteiskunnallinen keskustelu nojasi hyvin vahvasti keskiluokkaiseen ikäsidonnaisen lapsuuden ajatukseen, joka tuki lasten laajempaa suojelua, mutta sulki suppeudessaan ulos monia lapsia. Tutkimuksen perusteella esiin nousee kolme selkeää kategoriaa, jotka vaikuttivat siihen, miten seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen lapseen suhtauduttiin: lapsen ikä, sukupuoli ja sekä lapsen että väkivallantekijän luokka ja sosiaalinen asema yhteisössä. Huonoon asemaan joutuivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrit, jotka eivät käytökseltään sopineet stereotypiaan ”viattomasta” lapsesta, alimpaan työväenluokkaan kuuluvat lapset, yli 12-vuotiaat lapset ja prostituoidut. Myös pojat jäivät keskustelussa marginaaliseen asemaan.
-
(2024)Tarkastelen tässä tutkimuksessa seksuaalista väkivaltaa 1920-luvun Helsingissä. Tutkin sitä, kuinka hyvin seksuaalinen väkivalta tunnistettiin ja millaiset mahdollisuudet uhreilla oli saada apua oikeusjärjestelmältä. Lisäksi tavoitteena on luoda yleiskuva ajan tilanteesta, sillä 1900-luvun aikakautta on aiemmin tutkittu hyvin vähän tämän aiheen saralla. Tutkin aihetta Helsingin rikospoliisin rikosilmoitusten ja poliisikuulusteluiden sekä Helsingin raastuvanoikeuden oikeusasiakirjojen kautta. Näiden virallisten asiakirjojen lisäksi olen käyttänyt Allan Serlachiuksen rikosoikeuden oppikirjamateriaaleja ja kirjoituksia sekä seksuaalista väkivaltaa käsitteleviä lehtiartikkeleita. Seksuaalinen väkivalta oli 1920-luvulla pitkälti näkymätön ilmiö ja rikos, jonka näkymättömyyteen vaikutti aikakauden vahva siveellisyyskulttuuri. Seksuaaliseen väkivaltaan liittyi erityisesti viranomaisten puolelta paljon tunnistamisongelmia, sillä moni selkeä ajan rikoslain väkisinmakaamisen tunnusmerkit täyttävä tapaus merkittiin ylös täysin eri rikosnimikkeellä. Viranomaisille annetuista todisteista tulee selvästi näkyviin, kuinka rikosprosessi keskittyi väkisinmakaamistapauksissa ensisijaisesti väkivallan sekä sukupuoliyhteyden todistamiseen. Nämä tunnusmerkit olivat selvästi myös aikalaisten tiedossa, sillä kaikista tehdyistä rikosilmoituksista löytyy ainakin jonkinlainen viittaus molempiin. Esitetyt todisteet painottuvat pitkälti uhrin kertomuksiin, mutta erityisesti lääkärinlausunnot nousevat huomionarvoiseksi todistusaineistoksi monen tapauksen kohdalla. Lisäksi rikosprosessin eri päättymisen tavat näyttäytyvät poliisiaineiston perusteella hyvin sattumanvaraisilta, ja erityisesti asianomistajien keskeinen sopiminen ja jopa maksaminen nousevat esille keskeisinä rikosprosessin etenemisen kynnyksinä. Käytännössä kaikki rikosilmoituksen tehneet uhrit olivat joko alaikäisiä tai työväenluokkaisia naisia. Juuri siveellisyyskulttuurin vaikutukset kiteytyvätkin vahvasti näiden kahden uhriryhmän näkyväksi tulemisen tavoissa ja syissä. Alaikäiset nauttivat korkeammasta siveellisyyden suojasta, kun taas työväenluokkaisille naisille siveellisyydellä ei ollut aivan yhtä vahvaa painoarvoa. Samalla kuitenkin matalammasta rikosilmoituksen tekemisen kynnyksestä huolimatta nämä uhrit kohtasivat itse rikosprosessissa erilaisia haasteita, liittyen juuri heidän identiteettiinsä ja oletettuun maineeseensa. Tutkimus osoittaa, kuinka vahvasti siveellisyys oli sidoksissa seksuaalisen väkivallan määritelmiin, tunnistamiseen sekä uhrien toimintaan. Näytän, kuinka seksuaalisen väkivallan näkymättömyys 1920- luvun Helsingissä johtuu sekä suoraan rikosprosessiin liittyvistä tekijöistä, mutta myös muun muassa mediahuomion, tilastoinnin ja tutkimuksen ongelmista. Pitkälti juuri näitten tekijöiden takia seksuaalisen väkivallan uhreilla olikin hyvin vaihtelevat ja jopa täysin sattumanvaraiset mahdollisuudet saada apua oikeusjärjestelmältä.
Now showing items 1-2 of 2