Browsing by Subject "syntaksi"

Pro gradu –tutkielmani tavoite on analysoida suomen- ja ruotsinkielisten espanjanopiskelijoiden osaamistasoa sekä niin kutsutun välikielen rakennemuotoja espanjan se-pronominikliitin ilmaisussa. Tavoite on myös tarkastella sitä, vaikuttaako opiskelijan äidinkielen ja kohdekielen raken teiden syntaktinen yhteneväisyys osaamistasoon ja välikieleen. Tutkielmani pohjaa Gómez Torregon (2005), Castañeda Castron ja Melguizo Morenon (2006), Bosquen ja Gutiérrez-Rexachin (2009), Sánchez Lópezin (2016), sekä RAEn (2009) kieliopillisiin määritelmiin se-pronominikliitistä. Espanjan kieliopin lisäksi vertaan espanjan, suomen ja ruotsin eroja ja yhteneväisyyksiä suorien ja epäsuorien objektipronominirakenteiden, refleksiivija resiprookkirakenteiden, sekä passiivi- ja impersonaalirakenteiden välillä. Tutkimusaineistoni koostuu 54 suomen- tai ruotsinkielisen espanjanopiskelijan tätä tutkielmaa varten koostettujen tehtävien vastauksista. Opiskelijat olivat joko kandidaatti- tai maisteritason espanjan tutkinto-opiskelijoita, tai vastaavasti Helsingin yliopiston kielikeskuksen espanjan jatkotason kurssin opiskelijoita. Olen käyttänyt sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista menetelmää analysoidessani tutkittavien rakenteiden määrää ja laatua informanttieni vastauksissa, ja lisäksi olen peilannut tuloksia informanttien antamiin taustatietoihin heidän aikaisemmasta osaamisestaan ja kokemuksistaan espanjan kielessä. Tutkimustulosten perusteella espanjan yliopisto-opiskelijat ja jatkotason opiskelijat hallitsevat se-pronominikliitin rakenteet verrattain hyvin, sillä suurin osa tehtävien vastauksista sekä käännöksistä oli oikeakielisiä. Kieliryhmien välillä ei myöskään havaittu merkittävää eroa. Yksittäisistä rakenteista erityisesti sellaiset, joissa esiintyi verbi, jolla on sekä pronominaalinen että ei-pronominaalinen muoto, osoittautuivat toisia vaikeammiksi molemmille kieliryhmille, ja tämä heijastui myös heidän välikieleensä. Niin ikään havaitsin, että joissain tapauksissa erityisesti ruotsin vastaavien rakenteiden tai sanamuotojen vaikutus saattoi näkyä informanttien vastauksissa. Tämä äidinkielen vaikutus oli havaittavissa ennen kaikkea sellaisilla informanteilla, jotka olivat opiskelleet espanjaa vasta verrattain vähän aikaa, kun taas vaikutus näyttäisi olevan vähäisempää edistyneemmillä oppijoilla. Yleisesti äidinkielen ja kohdekielen syntaktinen yhteneväisyys näyttäisi hyödyttävän vieraan kielen oppijaa, vaikka vaikutus voikin olla vähäinen, kun taas kielten rakenteellinen eroavaisuus saattaa hankaloittaa sitä. Muista tekijöistä äidinkielen lisäksi vahvin näyttäisi olevan toistuva kielen käyttö ja sille altistuminen. Vaikka yliopisto- ja jatkotason opiskelijoille espanjan se-pronominikliittirakenteet eivät vaikuta aiheuttavan suurempia haasteita, alemmilla koulutustasoilla ongelmia saattaa esiintyä enemmän, sillä kyseiset rakenteet eroavat toisistaan syntaktisesti paljonkin eri kielissä. Näin ollen kieltenopetuksessa voisi olla hyvä kiinnittää enemmän huomiota juuri äidinkielen ja kohdekielen yhteneväisyyksiin ja eroavaisuuksiin, sekä sellaisiin rakenteisiin, joiden merkitys muuttuu riippuen siitä, käytetäänkö sen kanssa se-pronominikliittiä vai ei.

Tässä Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten Kiinan kieltä opiskelevien yliopisto-opiskelijoiden kielivirheitä heidän kiinan kirjoitelmissaan. Tässä tutkielmassa Kiinan kielellä viitataan Kiinan kansantasavallan viralliseen kieleen, sen puhuttuun standardimuotoon ja yksinkertaistettuja merkkejä käyttävään kirjoitusjärjestelmään. Kiinan kielen kirjoitusjärjestelmä on opiskelijoille erityisen haastava erityispiirteidensä takia ja siksi lukemaan ja kirjoittamaan oppiminen kiinaksi kestää kauemmin kuin vastaavien taitojen saavuttaminen Suomessa yleisimmin opiskelluissa indoeurooppalaisissa kielissä. Kiinan lukemisen ja kirjoittamisen tukemiseksi on kehitetty Pinyin -tarkekirjoitusjärjestelmä, joka helpottaa Kiinan kielen tuottamista ja ymmärtämistä. Varsinaisen lukutaidon saavuttamiseksi on kuitenkin opeteltava tunnistamaan tuhansia kirjoitusmerkkejä ja niiden eri yhdistelmiä. Tutkimuksen tarkoitus on selvittää millaiset virheet ovat tyypillisiä suomea äidinkielenään puhuville opiskelijoille ja mitkä Kiinan kielen ominaisuudet ja rakenteet ovat heille erityisen haasteellisia. Tutkielma pohtii syitä korpuksessa esiintyvien virheiden taustalla niiden esiintymisympäristön, ortografian ja välikielen kautta. Suomea äidinkielenä puhuvien Kiinan kielen opiskelijoiden Kiinan kielen oppimisesta ei vielä tiedetä paljoa ja tämän tutkielman tarkoitus on kartoittaa niitä kiinan kieliopin ja sanaston solmukohtia, joiden kanssa opiskelijat erityisesti joutuvat ponnistelemaan. Tutkimuksen viitekehyksenä käytetään virheanalyysin ja välikielen teorioita ja tutkitaan kielenoppijan ja tämän virheiden välistä suhdetta. Tutkielmassa on sovellettu Selinkerin (1972) ja Corderin (1966) luomaa virheanalyysin viitekehystä Kiinan kielen kontekstissa. Tutkimuksessa tarkastellaan kielitaidon kahta eri osa-aluetta, sanastoa ja syntaksia, sekä niissä esiintyviä virheitä. Leksikon analyysin pohjana on käytetty Nationin ja Hunstonin (2013) mallia. Syntaksin analyysiin tukea on haettu Corderin viitekehyksestä ja Lun (1994) mallista Kiinan kielen syntaksivirheiden analysointiin. Tutkimuksen aineistona käytettiin pääosin ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoiden kotitehtävinä kirjoittamia esseitä ja lyhyitä käännöstehtäviä. Osa opiskelijoista oli Kiinan kielen pääaineopiskelijoita ja tutkimukseen osallistui yhteensä 14 opiskelijaa. Osalla opiskelijoista oli jo aikaisempia kiinanopintoja, kun taas osalla ei ollut Kiinan kielestä juuri mitään aikaisempaa kokemusta. Opiskelijat olivat eri ikäisiä ja osasivat eri kieliä. Osalla opiskelijoista oli kotikielenään suomen lisäksi vielä jokin toinenkin tai kolmas kieli. Tutkimuksen aineistona käytettiin 28 opiskelijoiden kirjoittamaa esseetä ja samaa määrää lyhyitä käännöstehtäviä. Aineisto kerättiin keväällä 2019. Opiskelijoiden tekstit olivat pituudeltaan noin 200-320 merkkiä ja suurin osa opiskelijoista kirjoitti samoista aiheista. Osa teksteistä oli käsinkirjoitettuja, kun taas osa oli kirjoitettu tietokoneella. Opiskelijoiden virheet laskettiin ja analysoitiin niiden kieliopillisten ominaisuuksien mukaan. Luokittelun perusteena käytettiin erilaisia jaotteluja, eikä kirjoitus- ja lyöntivirheitä laskettu mukaan. Tutkimuksessa selviää, että suomea puhuvat opiskelijat kamppailevat melko lailla samojen rakenteiden kanssa kuin muitakin kieliä äidinkielinään puhuvat kiinanopiskelijat. Erityisen vaikeita ovat rakenteet, jotka ovat uniikkeja Kiinan kielelle tai rakenteet, joita ei varsinaisesti löydy suomenkielessä. Selvästi suomenkielestä johtuvaa kielivaihtoa löytyi aineistosta vähän, mutta koska Kiinaa opiskellaan Suomessa pitkälti englannin kielen kautta, esiin tuli joitakin mitä luultavimmin englanninkielestä siirtyneitä yksityiskohtia. Opiskelijat tekivät joitakin varsinaisia leksikkovirheitä. Opiskelijat tekivät huomattavasti enemmän syntaksiin kuin sanastoon liittyviä virheitä. Virheitä oli kokonaisuudessaan niukalti, mutta niiden perusteella saattoi tehdä johtopäätökisä opiskelijoiden virheiden laadusta ja syistä. Tutkielma antaa viitteitä suomea puhuvien kiinanopiskelijoiden tyypillisimmistä virheistä ja välikielestä, sekä käyttökelpoisen pohjan ja hyödyllistä tietoa jatkotutkimuksen, opetuksen ja oppikirjamateriaalien kehittämisen käyttöön.

Vertailen tutkielmassani fiktiivisiin henkilöhahmoihin viittaavia subjekteja Maylis de Kerangalin romaanissa Réparer les vivants ja sen suomennoksessa Haudataan kuolleet, paikkaillaan elävät. Teoksen ovat suomentaneet Ville Keynäs ja Anu Partanen. Ranskankielisessä teoksessa on käytetty paljon pitkiä virkkeitä, joiden sisältämien lauseiden subjektit muodostavat henkilöhahmoihin viittaavia referentiaalisia ketjuja. Tutkin näihin hahmoihin viittaavissa subjekteissa käytettyjen viittauskeinojen eroja lähtötekstin ja suomennoksen välillä ja selvitän, millaisissa konteksteissa muutoksia on tehty. Tutkin myös, miten nämä muutokset voivat vaikuttaa korrelaattina toimivien henkilöhahmojen identiteetin rakentumiseen. Lähestyn tutkimuskysymystä syntaksin, tekstilingvistiikan ja kirjallisuudentutkimuksen näkökulmista. Luokittelen hahmoihin viittaavat subjektit Hallidayn ja Hasanin koheesiokeinojen jaottelumallin pohjalta laatimani luokittelun mukaan anaforisiin pronomineihin, ellipsiin ja leksikaalisia sidoskeinoja edustaviin subjekteihin. Käyn lähtötekstin ja käännöksen välisiä eroja läpi esimerkkien kautta kartoittaen niitä ympäristöjä, joissa muutoksia on tehty ja arvioin näiden muutosten vaikutusta tekstin ja hahmojen tulkintaan. Analyysin perusteella suomennos pyrkii noudattamaan lähtötekstin viittauskeinoja mahdollisimman tarkasti. Muutoksia esiintyy eniten sellaisissa kohdissa, joissa joko kielten rakenteelliset erot, viittaussuhteiden yksiselitteisyys tai tekstin sujuvuus ja hyväksyttävyys sitä edellyttävät. Osa tutkitun suomennoksen viittauskeinojen muutoksista aiheuttaa kuitenkin tulkintaeroja. Ranskankielinen lähtöteksti käyttää sidoskeinoista eniten anaforista pronominia, kun taas suomennoksessa on suosittu eniten ellipsiä. Variaatiota löytyykin enimmäkseen juuri anaforisten pronominien ja ellipsien välillä. Leksikaaliset sidoskeinot on suomennoksessa sen sijaan hyvin pitkälti säilytetty. Tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että mitä enemmän ja tarkempaa informaatiota subjekti antaa tarkoitteestaan, sitä epätodennäköisemmin sen viittauskeinoon tehdään muutoksia.

Tutkielman aineisto on kerätty viidestä eri tekstilähteestä: kahdesta kielennäytekokoelmasta (Kettunen – Posti 1932, Mägiste 1959), yhdestä satukokoelmasta (Ariste 1962) ja kahdesta Heinsoon kielenelvytysmateriaalista (2015, 2016). Kustakin osa-aineistosta on kerätty vähintään 116 esimerkkikatkelman aineisto, mikä tekee vähintään 580 erilaista lause-esimerkkiä. Identtiset tapaukset huomioiden esi-merkkejä on kerätty yhteensä 601 kappaletta. Tutkielman teorialuku jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa tehdään katsaus vatjasta teh-tyyn syntaksintutkimukseen ja -kuvauksiin. Toisessa osassa käsitellään kopulalausetyyppejä kielitypo-logisesta näkökulmasta Thomas E. Paynen (1997) luokittelutavan mukaan. Kolmannessa osassa kuva-taan suomen lausetyyppejä Ison suomen kieliopin (2004) käsittelytavan mukaan. Neljännessä osassa taas tarkastellaan viron lausetyyppejä toisaalta Mati Ereltin ja Helle Metslangin (2006) artikkelin, toi-saalta Eesti keele süntaks -käsikirjassa mukaan. Aineiston perusteella todetaan, etteivät vatjan kopulalliset lausetyypit poikkea suuresti viron ja suomen vastaavien lausetyyppien rakenteista. Vatjassa kopulan käytön mahdollistavia lausetyyppejä ovat predikatiivilause, lokaatiolause, eksistentiaalilause, omistuslause, tilalause, kvanttorilause, tuloslause sekä genetiivialkuinen lause. Ainoastaan tuloslauseen kopulallinen käyttö on mahdotonta virossa ja suomessa, mutta mahdollista vatjassa. Havaitaan, että vaikka kopulattomia lauseita esiintyy sekä murreaineistossa että uuskirjakielessä, ovat kopulalliset lauseet selvästi enemmistönä.

Pro graduni käsittelee nominilausekkeiden ja niiden rakenteiden kuvausta latinan opetuskieliopeissa myöhäisantiikista uuden ajan alkuun eli 500-luvun alusta 1400-luvun loppuun. Aineistoni koostuu seitsemästä syntaksia käsittelevästä latinan kieliopista. Pääasiallisena tutkimuskysymyksenä on, onko Priscianuksen Institutiones grammaticae -kieliopissa yhteyttä transitiivisuuden ja nominilausekkeiden rakenteiden kuvausten välillä. Motivaationa kysymykselle on se, että keskiaikaisissa (1000–1400-luvut) kielioppikuvauksissa transitiivisuus yhdistettiin nominilausekkeiden rakenteiden kuvaukseen. Tutkielmani todistaa, että Priscianuksen nominilausekkeiden kuvauksessa ei ole yhteyttä transitiivisuuteen. Priscianuksella transitiivisuus koskee ainoastaan verbilausekkeita, kun taas nominilausekkeiden muodostamisen motivaattorina on sanojen semantiikka. Priscianus korostaa kuvauksessaan dependenssirakenteiden eroja, koska nominilausekkeen pääsana on alisteinen verbille, mutta pääsanan omat määritteet eivät. 1100-luvun alussa Hugo de Sancto Victoren kieliopissa transitiivisuus koskee myös nominilausekkeita: transitio vastaa nykyistä rektiota ja intransitio vastaa lausekkeen sisäistä kongruenssia. Vuoden 1150 tienoilla kirjoitettu Petrus Heliaksen regimen-määritelmä puolestaan perustuu verbien rakenteeseen ja painottaa lauseen täydellisyyttä. Petruksen mukaan nominilausekkeessa määritteenä oleva adjektiivi on mukana lauseessa, jotta verbin ilmaisema merkitys olisi mahdollisimman täydellinen. Alexander de Villa Dein runomuotoisessa kieliopissa vuodelta 1199 nominilausekkeiden rektiota kutsutaan nimellä transitio personarum, mutta kongruenssia ei nimetä, koska se tapahtuu luonnostaan. Vuonna 1212 julkaistussa Eberharduksen runokieliopissa transitio mainitaan vain verbien objektien yhteydessä. 1200–1300-luvuilla kielioppiteorioihin lainataan runsaasti terminologiaa filosofiasta, mm. subiectum ja predicatum, joita ei kuitenkaan sovelleta opetuskielioppeihin. 1300-luvun opetuskielioppiperinnettä edustavassa regule-kieliopissa nominilausekkeiden kuvaus on keskiaikaisen käsityksen mukainen eli intransitio vastaa kongruenssia ja transitio rektiota. Nominilausekkeita kuvataan kuitenkin edelleen epätäydellisiksi, koska niistä puuttuu verbi. 1400-luvulla humanistit eivät hylkää kieliopeissaan keskiaikaista transitiivisuuskäsitystä, vaan humanisti Sulpitius kuvaa nominilausekkeiden rakenteita intransitio ja transitio-termeillä.

Puhutun kielen segmentointiin ei ole olemassa kaikkiin tarkoituksiin sopivaa, yleisesti hyväksyttyä ja toimivaa menetelmää - kirjoitettu kieli segmentoituu lauseiksi ja virkkeiksi, mutta puhetta segmentoidaan monin eri tavoin tilanteesta ja tarkoituksesta riippuen. Tähän on vaikuttanut kirjoitetun kielen keskeinen asema kielitieteellisessä tutkimuksessa: kirjoitusta on tutkittu enemmän ja kauemmin kuin puhetta, ja lisäksi kirjoitettu kieli vaikuttaa ihmisten kielikäsityksiin myös tiedostamattomalla tasolla, joten puhetta on vasta viime aikoina alettu tarkastella sen omista lähtökohdista käsin. Pro gradu -tutkielmassani vertaan keskenään kolmea puhutun kielen segmentointitapaa, jotka perustuvat erilaisiin teorioihin puheen luonteesta. Ensimmäinen on pohjoismaiseen Talsyntax-projektiin perustuva puhtaasti syntaktinen analyysimalli, jonka mukaiset segmentit ovat syntaktisesti itsenäisiä makrosyntagmoja. Toinen on Wallace Chafen ajattelua mukaileva kognitiivisperustainen segmentointitapa, jossa puheen katsotaan koostuvan ihmisen kognition toimintaa heijastavista ajatusyksiköistä. Kolmas malli perustuu David Brazilin teoriaan, jossa intonaatio ja kommunikaatio liittyvät olennaisesti toisiinsa, ja tämän mallin mukaan puhe segmentoituu kommunikaation kannalta merkityksellisiksi intonaatiojaksoiksi. Mallien vertailupohjana toimii erilaisista puhetilanteista koostuva 15 minuutin puhekorpus, jonka olen segmentoinut kaikkien kolmen mallin mukaisesti ja verrannut segmentointituloksia toisiinsa. Tutkimukseni osoittaa, että intonaatioon, kognitioon ja syntaksiin pohjautuvat segmentointitavat tuottavat hyvin samantapaisia tuloksia: segmenttien rajakohdista suurin osa on kaikkien kolmen segmentointitavan mukaisia. Erityisesti intonaatioon ja syntaksiin perustuvien analyysien tulokset ovat hyvin samankaltaisia, kun taas kognitiivispohjaisen segmentointitavan mukaiset tulokset eroavat muista enemmän ja se on myös tulkinnanvaraisempi. Kun puhuttu teksti segmentoidaan sekä intonaatiojaksoiksi että makrosyntagmoiksi, syntyvistä segmenteistä on molempien segmentointitapojen suhteen yhteneviä noin 85 % ja niihin kuuluu kaikista tekstin sanoista lähes 60 %. Eri segmentointitapojen suhteen yhteneviä segmenttejä ovat tyypillisesti minimipalautteet ja muut lyhyet puheenvuorot, ja lisäksi yhtenevyys on tyypillistä kysymyksille sekä puhujan ja puheenaiheen vaihtumiskohdille. Epäyhtenevyyttä puolestaan esiintyy lähinnä tilanteissa, joissa sama henkilö on pitkään yhtäjaksoisesti äänessä: mitä pidempi yhtenäinen puhejakso, sitä vaikeampi puhujan on hahmottaa sitä kokonaisuutena, joten sellaisiin muodostuu helpommin intonationaalisia tai syntaktisia epäjohdonmukaisuuksia. Tuloksista voidaan päätellä, että intonaatio ja syntaksi sekä jossain määrin myös kognitio liittyvät olennaisesti toisiinsa puhutussa kielessä. Jos tarkoituksena on löytää yleisesti hyväksyttävä ja toimiva puhutun kielen segmentointitapa, intonationaalis-syntaktinen segmentointi vaikuttaisi olevan hyvä lähtökohta.

Tutkimus käsittelee William Shakespearen näytelmässä Henry V esiintyviä SOV-sanajärjestyksiä sekä näiden saksankielisiä käännöksiä August Wilhelm von Schlegelin käännöksessä Heinrich V. SOV-sanajärjestys on Shakespearen englannissa poikkeava ja siksi merkittävä syntaktinen tyylikeino, jolla voi korostaa runollista ylätyyliä tai puhujan mielenliikutusta. Tutkimuksessa analysoidaan yhdeksäntoista näytelmässä esiintyvän SOV-sanajärjestyksen tyylillistä vaikutusta sekä sitä, miten se välittyy Schlegelin saksannoksessa. Myös Shakespearen käyttämän runomitan silosäkeen vaikutusta sanajärjestysvalintoihin alkutekstissä ja käännöksessä käsitellään. Teoriaosiossa käsitellään englannin ja saksan syntaksia, etenkin sitä, mikä on normaali sanajärjestys ja miten siitä poikkeaminen vaikuttaa tyyliin ja informaatiorakenteeseen. Shakespearen ajan varhaisuusenglanti oli syntaksiltaan nykyenglantia vapaampi ja Shakespeare käytti kieltä sekä runomitan että syntaksin osalta aikalaisiaan luovemmin. Myös Shakespearen integroitumista Saksan kirjallisuuskaanoniin tarkastellaan, sekä tämän vaikutuksia Schlegelin käännösperiaatteisiin. Schlegel pyrki käännöksissään sisällön ja muodon mahdollisimman tarkkaan kääntämiseen. Analyysin tuloksena on, että 15 alkutekstin SOV-sanajärjestyksestä palvelee runomittaa, eikä säännönmukainen SVO-sanajärjestys sopisi näissä kohdissa mittaan. SOV-sanajärjestykset luovat myös syntaktista jännitettä ja niitä esiintyy usein silloin, kun puhuja on tunnekuohussa. Schlegel ei käännä SOV-sanajärjestyksiä samalla tavalla syntaksisääntöjä rikkoen kuin alkutekstissä, eikä hän käytä muutakaan yhdenmukaista korvaavaa käännösstrategiaa. Schlegel kuitenkin säilyttää käännöksessään runomitan ja yleensä myös lauserakenteen sekä sanajärjestyksenkin siinä määrin kuin saksan syntaksi sallii. Siksi tyylillinen vaikutelma vastaa käännöksessä yleensä hyvin pitkälti alkuperäistä. Lisäksi Schlegel käyttää myös jonkin verran saksan kielelle epätyypillisiä sanajärjestyksiä sekä mm. elisioita, jotta käännös sopii mittaan. Koska useat SOV-sanajärjestykset alkutekstissä palvelevat runomitan toteutumista, voidaan myös niitä syntaktisia ja muita valintoja, jotka johtuvat runomitan noudattamisesta, pitää korvaavana käännösstrategiana.

Tutkielmassa tarkastellaan naisten semanttisia rooleja. Aineistona on Naisasialiitto Unionin vaikutuksesta syntyneen, vuosina 1905–1949 julkaistun Naisten ääni -järjestölehden vaaleja edeltävät mielipidekirjoitukset. Tarkastelun kohteena on väärin toimiva nainen, joko miehiä äänestävä tai kokonaan äänestämättä jättävä. Aineistona on yhteensä kaksikymmentä mielipidekirjoitusta vuosilta 1907–1945. Vaaleja edeltävissä mielipidekirjoituksissa kuvataan edellisten vaalien tuloksia tai kerrotaan tulevien vaalien tärkeydestä. Äänestämisen tärkeyttä argumentoidaan spekuloiden mahdollisia seurauksia, jos naiset eivät äänestä tai äänestävät miehiä. Näistä naisista analyysin kohteeksi rajataan subjektina toimivat ihmistarkoitteiset naisiin viittaavat lekseemit. Väärin toimivien naisten subjekteja on aineistossa 158 kappaletta. Tutkielman metodina käytetään tekstianalyysia. Syntaktinen analyysi toimii taustametodina semanttisten roolien hahmottamisessa. Teoreettisena taustateoriana toimii diskurssianalyysi ja tutkielman teoreettisena päänäkökulmana semanttiset roolit sekä moniäänisyys. Moniäänisyyden näkökulmasta analysoidaan evaluoivia tekstin piirteitä, modaaliverbejä, jos-konjunktioita lauseen aloittajana sekä monikon 1. persoonan käyttöä. Tutkielmassa naisten semanttisiksi rooleiksi muodostuu kaksi ryhmää: aktiiviset naiset ja passiiviset naiset. Aktiivisten naisten ryhmän semanttisia rooleja ovat agentti ja aiheuttaja, ja passiivisten naisten rooleja kokija, kohde sekä hyötyjä. Aktiivisten naisten roolit muodostavat 79 prosenttia kaikista aineiston subjekteista. Agenttien ja aiheuttajien käytöllä kirjoittajat osoittavat naisten toimivan tietoisesti väärin omaa sukupuoltaan kohtaan. Aktiivisten naisten ryhmän suuruus osoittaa selvästi, että kirjoittajat pitävät naisten epätoivottua toimintaa naisten tietoisena ja aktiivisena valintana. Passiivisten naisten 21 prosentin osuus kuvaa naisia ulkopuolisina ja miehen ohjailussa olevina. Moniäänisyyttä rakentavien kielenpiirteiden avulla mielipidekirjoittajat argumentoivat oikean toiminnan puolesta. Evaluoivien kielen piirteiden kautta kirjoittajat nimeävät väärin toimivia naisia halveksuen ja pyrkivät korostamaan heidän toimiensa ajattelemattomuutta. Modaaliverbien kautta lukijoita puolestaan käsketään toimimaan oikealla tavalla sekä modaalisten verbiketjujen avulla ohjaillaan. Lauseen aloittava jos-konjunktio tuo lausekontekstiin spekulointia niistä ongelmista, joita naisten väärästä toiminnasta seuraa. Samassa yhteydessä esiintyy toisinaan väärä toiminta implisiittisenä rivien välissä. Monikon 1. persoonalla kirjoittajat puolestaan joko ryhmäyttävät itsensä kaikkiin naisiin korostaen negatiivisten seurauksien koskettavan myös heitä, tai korostavat kahden vastakkaisen naisryhmän muodostumista. Semanttiset roolit ja moniäänisyys muodostavat yhdessä kirjoittajien argumentin oikeasta ja väärästä naisesta.